Torstai, 8. toukokuuta 2024, Brandenburg, Saksa

Heräsin aamulla kirkkaseen valoon ja ankaraan sirkutukseen; Krista avasi verhot ja ikkunan. Yöllä en palellut, toisin kuin edellisenä - ymmärsin ottaa päiväpeiton toiseksi peitteeksi ja lämpöä riitti paremmin. Yksikin täkki olisi muuten ollut riittävä, mutta täkäläisillä on outo käsitys ihmisen muodosta: peitteet ovat aina liian pitkiä - ja etenkin kapeita. Täytyy maata aivan liikkumatta, ettei joku osa kehoa pääse livahtamaan kylmän puolelle. Sellainen on vaikeaa, unissaan.

Kömmimme vähin äänin junalle, matka käy kerta kerralta nopeammin. Helatorstai on täälläkin pyhäpäivä, suurin osa kaupoista ja palveluista on kiinni - poikkeuksena tietenkin ravintolat. Junailimme Nordbahnhoffille, joka on erikoinen epäpaikka: tämä oli joskus iso risteysasema, mutta nykyään maanpäällisiä kiskoja ei ole ollenkaan - vain maanalaisia ja ratikoita. Aavalla entisellä ratapihalla puhaltaa hiekkainen tuuli. Joitain uudisrakennuksia ja puistontynkää sentään jo on, kaipa se siitä. Otimme ratikan kohti Warschauer Strassea ja Cassiopeiaa / Urban Spreetä / RAW tempeliä - eli entistä junavarikkoa, joka on nykyään täynnä ravintoloja, klubeja, skeittihallia, seinäkiipeilyä - ja tietenkin katutaidetta. Uskollisimmat lukijat ovatkin kuulleet siitä jo kyllästymiseen asti.

Perillä odotti miedosti epätodellinen näky; kaikki oli niin kuin ennenkin, isot seinämaalaukset ja kebabkioskit siinä mihin viimeksi jäivät - mutta meidän kauppa puuttui. Tilalla oli pelkkä reikä. Höh, mistä nyt puistokaljaa? Vielä ei kuitenkaan ollut sen aika, kävelimme ensin alueen läpi. Taiteen taso oli taas kerran kova, joskin yleiskuva ehkä hieman sovinnainen. Meininki oli muutenkin muuttunut kovin sisäsiistiksi. On kiva, ettei ihan kaikissa nurkissa haise enää kusi, eikä tarvitse väistellä sammuneita krustipunkkareita, mutta heiluri on nyt liian pitkällä toisessa päässä: aurinkolasimainoksia, portsareita terasseilla, iltapäivällä? Laukkutarkastus, että pääsee burgerimestaan? En kyllä. Ihmisiäkin oli liikaa, liian turisteja ja liian... jotenkin niin. Onneksi puhelinkoppidisco oli yhä paikallaan, samoin analogisia mustavalkokuvia suoltavat fotoautomaatit. Kävimme yhdessä, joka oli defekt - onneksi seuraavaan oli matkaa jopa 20 metriä ja hintakin euron halvempi.

Kuvaus meni hyvin: salaman piti välähtää neljästi, mutta ensimmäisen ja toisen räpsyn väli oli niin pitkä, että luulin koneen hajonneen ja ehdin lähes kokonaan pois ruudusta. Mahtavaa. Vähän ennen kuvausta olimme todistaneet outoa näytelmää: kymmenen kappaletta Lokari-auton kokoisia mutta ilmeisesti paljon tehokkaampia värkkejä järjestäytyi muodostelmaan ja kaasutti sitten jonkinlaiselle kaupunkikierrokselle. Mukaan olisi päässyt satasella - minulle saisi maksaa aika paljon enemmän, että lähtisin tämän kaupungin liikenteeseen mokomalla lasikuitukipolla. Joka tapauksessa automaatti sylkäisi ulos kuvaliuskan, samalla kun käynnistyi näytelmän toinen osa.

Jostain rynnisti monikymmenpäinen joukko nuoria aikuisia pienessä simassa, mukanaan kärryllinen äänentoistoa ja jonkinlaisia kylttejä. Mitä nyt? Mielenosoitukseksi se oli kovin pieni, polttariporukaksi liian iso - eikä kaverilauma useinkaan lähde teemapukeutumisella edustamaan. Joukon keskeltä materialisoitui neljän tytön ryhmä, joka oli pukeutunut räikeän pinkkiin ja mustaan. Ne kaivoivat jostain langattomat mikrofonit ja alkoivat laulaa mankkavaunusta tulvivan punkhenkisen elektron päälle. Setämiehet kuvasivat ammattilaisen elkein - tekeillä oli kaiketi musavideo. Biisi oli tarttuva, siinä oli hittiainesta - eikä toinenkaan kappale ollut hullumpi. Nimeä eivät sanoneet eivätkä keikkoja mainostaneet, eli markkinointi meni hukkaan - kyllähän tuossa olisi kannattanut lennäkkejä jakaa, vaikka väkisin. Krista otti pätkän videolle, ehkä se ilmestyy kommentteihin.

Äkillisen energiapurkauksen jälkeen painuimme Urban Spreehin kaljalle. Olutta vihaava vaimoni suostui maistamaan hefeweizeniä, sanoi sitä laimeaksi simaksi - että eihän tämä olekaan pahaa. Yhdentekevää, vaan ei pahaa. Elämme jänniä aikoja, tuumin, samalla kun yläpuolella lentävä lokki menetti otteensa pöllimästään pullasta; sain niskaani lajitelman märkää taikinaa, sokerikuorrutetta ja jonkinlaista hilloa. Olisi tietty voinut käydä paskemminkin.

Nyt oli kuitenkin mentävä, sillä olimme sopineet tapaamisen Hackescher Marktille; lupasimme viedä Kristan entisen duunikaverin ja hänen miehensä muutamalle. Sitä ennen piti etsiä syötävää, siispä suunta kohti Warschauer Strassen S-Bahn-asemaa - sieltä sai ainakin ennen varsin mojovia dönereitä. Aseman loputtoman oloinen remontti on ainakin toistaiseksi valmis, enää ei tarvitse kävellä huojuvia portaita eikä rakennustelineistä kasattuja kulkuväyliä, joista irtoaa huolestuttava ääni. Asema-aula oli avara ja valoisa, dönerkojun mainoksetkin paikallaan, vaan itse ravintolaa ei löytynyt mistään - ainoa mahdollinen ovi, joka ei vienyt currywurstpaikkaan, johti pieneen ruokakauppaan. Eihän siinä, poimimme paistopisteestä mukaan jotain ylihintaista - junakin jo odotti. Todettakoon, että olut maksoi vähemmän kuin limu.

Junassa yritin järsiä juustopretzeliä, se ei maistunut kummaltakaan näistä mutta oli huomattavan kuiva. Pullonavaajakin jäi toisten housujen taskuun, en siis saanut helpotusta edes Berliner Pilsistä. Kaiken muun hyvän lisäksi juna oli todella täynnä, käytävälle tungetuissa kaksosrattaissa istuvat hieman liian vanhat tytöt tappelivat ja rääkyivät koko matkan - eikä niiden äitiä kiinnostanut. Ehdin siis hetken aikaa pohtia eilen kuulemiani uutisia: ensinnäkin, döner-kebapille (kebap, ei kebab) ollaan ehdottamassa EU:n nimisuojaa. Nykyään mitä tahansa puristemassaa saa sanoa kebaplihaksi, vaikka oikeastihan varras pitäisi rakentaa sopivassa suhteessa kokolihasta ja läskistä - ja tietenkin enimmäkseen lampaanlihasta. Sellainen ei nyt vaan käy, sanoo Turkki. Olen samaa mieltä. Toisekseen, dönerin hinta on noussut viimeaikoina niin paljon, että Saksan hallitus pohtii sille hintakattoa - se kun on opiskelijoiden ja muiden köyhien pääasiallinen ravinto. Annoksen sai ennen alle vitosella, nykyään saa samasta pulittaa jopa yli kympin. Hintakaton lisäksi tai vaihtoehtona sille esitettiin myös jonkinlaisia döner-kuponkeja. Homma alkoi kuulostaa niin absurdilta, että nauratti. Entäs falafelit? Rullat? Iskender? Tulinen vai mieto? Entä pizza, miksei samantien burgerit tai nuudelit? Tähän vielä päälle saksalainen byrokratia, niin johan hymy hyytyy.

Hackescher Marktin torilla sain kuivan evääni huuhdeltua alas ja toisen käden lähes poltettua, niin kuumaksi kävi aurinko. Rasittava kitaristi veivasi ja vaivasi jälleen, tyyppi oli kuitenkin eri kuin eilen. Viereen tunki sormuskauppias, kasaamaan myyntipöytänsä niin vaivalloisen näköisesti, että oli pakko poistua, ennen kuin näytin miten se tehdään. Seurueen täydennyttyä siirryimme sisäpihalle, he kiittelivät löydöstä - eivät olisi itse osanneet tulla. Jaoimme pullon viiniä ja matkakokemuksia sekä vinkkejä, aika kului rattoisasti. Samalla sain Suomesta tiedon, että päästötarra on vihdoin saapunut. Vain... montakohan päivää se nyt olikaan myöhässä? Ainakin viisi, jos ei kymmenen. Onneksi sitä ei tarvita - emme todellakaan aio ajaa keskustaan.

Tapaamisen jälkeen alkoi olla nälkä, siispä kohti Dada Falafeliä - kaksi pysäkkiä ratikalla tuohon suuntaan. Ennen vaunuun astumista haimme serkun kehoituksesta kaksi erikoiskorvapuustia Cinnamoodista, nauttisimme ne illalla kämpillä. Dadan sekoituslautanen jossa on vähän kaikkea toimii aina, niin nytkin; shwarmaa, falafeliä, hummusta, baba ganoushia, tabboulehia, couscousia, harissaa, jogurttikastiketta ja kirpeää sitrusdressinkiä - ja yyks sigara börek. Huh. Terassilla oli tilaa ja sopivasti varjoa, taustamusiikki vaan kävi kehnonpuoleiseksi; viereisessä pikkupuistossa istui mies täydessä toppavarustuksessa turkiskaulusta myöten ja popitti 90-luvun tuoreimpia hittejä akkukäyttöisestä stadion-luokan PA:sta eli suomeksi iha täysii. Tästä innostuneena viereisen pöydän viisivuotias alkoi laulaa ties mitä puutaheinää, ukkonooan säveltä haparoivasti tapaillen - ja muun metelin takia täysin palkein, säästelemättä. Vielä kerran mä rankaisen, ääntäni häpeä en, sanotaan yhdessa laulussa melkoisen osuvasti. Rentouttava ruokahetki my ass.

Antaaksemme ähkyn vähän tasaantua kävelimme kadun toiselle puolelle katsomaan Tachelesin surkeaa nykytilaa. Kyseessä on entinen luksustavaratalo, josta pommitettiin sodassa 3/4 maan tasalle. Säilyneisiin osiin pesiytyi kaikenlaista hippiä ja taiteilijaa; oli keikkapaikkaa, teatteria, elokuvia, työtiloja ja kaikenlaista luovaa hulluutta - ja pihalla varsin suosittu beach bar. Paikassa oli ihan omanlaisensa henki, se oli jatkuvassa muutoksessa - ja joka kerta siellä käydessään tuli ostaneeksi pakollisen Jeverin lisäksi jotain pientä kotiinviemistä: kuvataidetta, kangaskasseja, paitoja. Nykyään vastaavaa paikkaa ei taida olla koko kaupungissa, kaikki on jyrätty ja steriloitu - siitäkin huolimatta, että juuri ne ja niiden henki olivat suurin syy tulla käymään. Säilyneessä osassa on nyt Fotografiska ja ravintola, koko muu tontti taas täynnä sinäänsä ansiokkaita uudisrakennuksia - mutta kun siinä kohdassa, jossa viimeksi istuin avaruusraketin mallisessa pihakeinussa varpaat hiekassa kaljalla, on nyt Porchen liike, voidaan perustellusti sanoa että paikka on pilalla. Pelkkää paskaa tilalla.

Masentuneina lampsimme junaan ja sitä rataa kämpille. Euroviisut taustamöykkänä kirjoitin tämän ja yritin karsia kuvia - liikaa kaikkea kivaa, ei ole helppo homma. Tässäkään semifinaalissa ei ollut oikein mitään mieleenjäävää, paitsi ehkä Viro - ja se biisi joka kuulosti hieman liikaa Placebon Every me and every you:lta. Huomenna on tarkoitus autoilla katutaiteiden perässä ja vähän ehkä järvienkin, vaikka on meillä järviä kotonakin. Myös eräs Teufelsberg saattaa olla listalla, katsotaan nyt.

Vaan entäpä ne kanelipullat? Kai ne olivat hyviä, ei mitään muistikuvaa näin kaksi vuotta myöhemmin (kirj. huom.)