Perjantai, 10. toukokuuta 2024, Brandenburg, Saksa

Aamusuihkun jälkeen kameravarusteiden uudelleenjärjestely ja tien päälle. Tarkistimme kartasta, ettemme vaan joudu liian keskustaan - sinne kun ei saa ajaa ilman päästötarraa. Navigaattorin ohjeet huvittivat: käänny seuraavasta vasemmalle ja jatka kahdeksan kilometriä. Johan siinä kaupunki ehtii loppua monta kertaa, tuumii suomalainen - vaan ei hätää, täällä ei olla edes lähellä puolimatkaa siinä kohdassa. Huristelimme pohjoisesta etelään, kiertäen keskustan idän puolelta, pitkin kehäteitä ja lähiöitä, joihin tuskin muuten tulisi lähteneeksi - alitimme mm. Tegelin lentokentän tunnelia pitkin. Arkkitehtuuri oli paikoitellen melko jännää, mutta enimmäkseen pitäydyttiin tutussa laatikkomuodossa. Paikat näyttivät kuin tekoälyn kyhäämältä Berliiniltä; outoa, mutta kuitenkin tuttua - ja vähän väliä jostain pilkottaa TV-torni.

Matka vei kohti raidetta 17 - se sijaitsee hienostuneessa ja omakotitalovaltaisessa Grünewaldin kaupunginosassa ja oli sekä sopivan syrjäinen että riittävän tiheästi liikennöity peittääkseen epäilyttävän toiminnan: täältä lähtivät Berliinistä karkotettujen juutalaisten pakkosiirtojunat. Ne kuljettivat vastentahtoista lastiaan monille eri leireille, mutta myös gettoihin - mm. Varsovaan ja Vilnaan. Paikasta teki erityisen kylmäävän se, että viereinen asema on edelleen käytössä ja junat ajavat kuten ennenkin, nyt vain ohuen metsän takana - hylättyjä pistoraiteita peittää ranteenpaksuinen lepikko. Raide 17 ei ole enää yhteydessä rataverkkoon, mutta puuttuva pala on vain muutamia kymmeniä metrejä ja puuttuvat kiskot näyttivät olevan valmiina pinossa, kuin odottamassa.

Itse junalaituri on vain pistoraide paahteisella hiekkakentällä. Sen laitaan on kirjoitettu valurautaisilla kirjaimilla junien määränpää, lähtöpäivä ja matkustajien määrä. Päiviä on paljon, mutta määrät tuntuvat pieniltä, yhteen vaunuun meneviltä. Ehkäpä nämä kuljetukset ovat olleet, resurssien säästämiseksi, osa ihan tavallista junaa, muiden siitä tietämättä - lukittuina toki ja tavaravaunuja käyttäen. Aurinko porotti kuumana, mutta olo ei ollut lämmin.

Koska sotatoimiin nyt kerran päästiin, niin jatketaan sitten samaa rataa, päätimme, ja navigoimme kohti Teufelsbergiä ja kylmän sodan aikaista kuunteluasemaa. Itse mäkikin on ihmisen tekemä, kasattu pommituksissa syntyneestä betonimurskasta ja muusta romusta. Autolla pääsi melko lähelle, mutta vielä olisi odottanut melkein kilometri metsätaivalta, ylämäkeen. Itsehän toki jaksan, vaikka mukana on monta kiloa kuvauskamaa - ja vaimokin vakuutti pääsevänsä ylös, mutta olevansa tästä johtuen huomenna niin jumissa, ettei kenelläkään olisi kivaa. Päätimme siis herätä huomenna hieman aikaisemmin; itse ajaisin tänne ja Krista saisi junailla kaupungille, tekemään mitä tekeekään, aikuinen ihminen.

Koska olimme valmiiksi lähellä, päätimme seuravaksi tarkastaa Tegler Seen rannalla olevan lähiön ja etenkin sen talonkorkuiset muraalit. Tie vei Siemensstadin läpi, sen nähtyään teki mieli palata takaisin - ja niin myös teimme. Ensin kuitenkin ne muraalit; todella laadukasta jälkeä ja mietittyä tekemistä, ei mitään satunnaista roiskintaa - ja yksityiskohtia niin paljon, että uutta nähtävää riittää. Itse järvi oli, no, järvi - meillä on sellaisia kotonakin ihan muutama. Ei aiheuta toimenpiteitä. Lyhyen hetken ajan saimme sentään ihailla jonglööriä, joka käveli heittelemään keilojaan punaisiin valoihin pysähtyneiden autojen eteen, viisikaistaisella tiellä. Hullu.

Ennen teollisuusrakennuksiin ja muuhun arkkitehtuuriin uppoutumista teimme pienen toivioretken paikalliseen Edekaan - jospa sieltä löytyisi muutama uusi olut? Ei löytynyt, mutta saimme vihdoin hyvät juustopretzelit tuulikaapin leipomosta - ja Krista pääsi kokeilemaan Duolingosta oppimaansa saksaa. Se on kyllä erikoinen alusta; yli puolen vuoden hinkuttamisen jälkeen ei ole tullut vastaan esim. sanaa brücke - harjoituslauseet ovat kummallisia, tyyliin etanani on shakissa hidas mutta hyvä arkkitehti. Lauserakenne tulee toki tutuksi, järkevä ja käytettävä sanasto ei niinkään.

Etanaa en ole vielä Saksassa nähnyt, vaikka niiden limavanoja saa bongailla aina asemalle kävellessään. Ja se brücke eli silta, googlen navigaattori lausuu sen brys - katu eli strasse on sen mielestä sträs. Kadunnimiä on aivan turha katsella, jos sitä kuuntelee - mitään edes etäisesti samankaltaista ei kylteistä löydy. Miten sitä ei ole saatu kuntoon kaikkina näinä vuosina? Tuskin se saksalaisille juttelee samanlaista, no, siansaksaa. Onko joku saanut vaihdettua siihen kielen, vaikka englanniksi? Miten? Auttakaa nyt saatana, ajan kohta mutkan taa ja/tai seinää ylös.

Siemensstadtiin palatakseni: paikka on aivan valtava teollisuusalue, joka paisui kuin vain saksalainen teollisuus ennen sotia vain voi. Laajimmillaan alueella asui ja työskenteli 15 tuhatta ihmistä ja sen laajuus oli noin 200 hehtaaria. Firma rakennutti tuotantolaitokset, asunnot, kaupat ja koulut - käytännössä koko infran. Kun yksi arkkitehti (tai ryhmä) saa suunnitella kokonaisen kokonaisuuden alusta loppuun, siitä tulee yhtenäinen, mietitty ja toimiva. Kukapa olisi uskonut. Teollisuusrakennuksia on noin 300 ja asuinalueita neljä, joista yksi on Unescon maailmanperintölistalla. Kävimme katsomassa, aivan kivaa seutua mutta tuskin ihan sen arvoista - Helsingistä samaan yltävät helposti vaikkapa Olympiakylä tai vanha Haaga. Meilläpäin listalle ei kuitenkaan edes haluta: sehän tarkoittaisi, että alue pitäisi oikeasti suojella. Hyi. Kyllä pitää saada rakentaa viides kookauppa samalle neliökilometrille.

Vaikka tuotantoa on siirretty pois, paikka on silti Berliinin suurin teollisuusalue - ja teollisuusrakennukset ehdottomasti sen parasta antia. Työvoiman tarvetta kuvaa joukkoliikennejärjestely: ruuhka-aikoina aluetta palveli kaksikerroksisten ja kaksivaunuisten raitiovaunujen armeija - ja vaikka vuoroväli oli alle minuutin, kapasiteetti ei riittänyt. Tilalle rakennettiin muutaman aseman pituinen lenkki U-Bahnia, että kaikki ehtisivät töihin. Nyttemmin rata on hylätty ja varsin kuvauksellinen. Saimme todistaa myös herkkää hetkeä; morsian hääpuvussa Siemensstadt:in kantakrouvin (jossa nyt myös keilarata!) edessä, arvatenkin hermosauhuilla. Voi sitä romantiikan määrää - vanhaan paistinrasvaan yhdistyneen tupakan käryn ja mattoon imeytyneen pilsnerin voi haistaa kadun toiselle puolelle asti.

Ajelimme hiljaksiin kämpille päin, tällä kertaa keskustan länsipuolta pohjoista kohti. Pistäydyimme sekä isommassa Edekassa että Netossa, uusia oluita löytyi jopa kaksi kappaletta - mutta muuta provisiota sitten sitäkin enemmän. Niistä kuvia toisessa julkaisussa. Mainittakoon tässä, että nakinsiivuilla ja perunalastuilla päällystetty pizza oli oikein toimiva tapaus - lievästi beige ja trendikkäästi niin peak whiteboy food kuin olla voi. Nettoja näyttää muuten olevan kaksi erilaista; toisen logo on musta ostoskoria suussaan pitävä koira keltaisella pohjalla, toisessa taas lukee punaisella Netto ja sen alla marken discount. Aldejakin on kaksi, Aldi ja Aldi Süd. Sekavaa.

Muista kaupoista mainittakoon Kaiser's, Irma, Spar, Coop, Penny - ja tietenkin Lidl. Monta eri toimijaa takaavat toimivan kilpailun ja paljon kivemmat hinnat kuin meilläpäin - ja täällä on lisäksi sekä matalampi ALV että korkeammat palkat. Ja oikeasti maksuton terveydenhuolto ilman mitään piilokuluja ja toimistomaksuja. Ja oikeasti maksuton koulutus. Ja hyvät tiet, halvempi bensa, kivempi ilmasto, rennonpi meininki ja huomattavasti vähemmän kyräilyä. Ihmisestä välitetään ja empatia kuuluu politiikkaan; ainakaan täälläpäin paikallisista persuista ei oikein pidetä - vaalimainoksia kun oli muuteltu uuteen uskoon. Demokratia roskiin, äänestä afd, luki yhdessä - en toisin ole ihan varma, oliko sitä sittenkään muokattu.

Läiskin laiskasti muutamia sisäänpäässeitä hyttysiä, ne ovat todella isoja mutta hitaita. Kirjoittaminen keskeytyi hetkeksi, kun piti mennä pihalle katsomaan naapurin ilotulitusta. Näin ei käy useinkaan. Yritän kovasti päästä ajoissa nukkumaan, eli jatkan taas huomenna. Nyt pitää enää karsia kuvat.