Lauantai, 11. toukokuuta 2024, Zepernick, Panketal, Saksa

Ei, paikka ei ole vaihtunut - katsoin vain vähän tarkemmin. Eilinen suunnitelma toteutui tänään, tiemme erkanivat hetkeksi; ajoin Kristan asemalle ja suunnistin itse takaisin Teufelsbergille, navigaattorin suosiollisella avustuksella toki. Vaimo meni katsomaan ainakin juutalaismuseota ja kirjakauppoja, itse taas käskin laitetta ajattamaan laitakaupukia myöten - se ei tietenkään totellut kuin aluksi, saatoin lipsahtaa päästöalueen väärälle puolelle hetkeksi. Minkäänlaista kieltomerkkiä en nähnyt, eikä kukaan tullut esittämään vaatimuksia.

Vaikka matka ja reitti oli eiliseltä tavallaan tuttu, jouduin ajamaan ihan tosissaan. Liikenteen tempo oli nopea ja tilanteet vaihtelivat tiuhaan - vähän kuin jossain Ranskassa. Muualla Saksassa en ole moista kireyttä ja kiirettä kohdannut - toki sääntöjä on syytä noudattaa ja valoista lähteä ripeästi, mutta muuten meininki on aika rentoa.

Labyritin toisella puolella pysäköin nyt jo tutulle hiekkakentälle ja aloitin nousujohteisen marssin kohti huippua. Pirunvuori on nimensä mukainen; vaikka matka ei ollut kovin pitkä eikä mäki mitenkään tavattoman jyrkkä, sai siinä silti huohottaa ja hikoilla. Tilannetta ei helpottanut eestaas kaahaileva tilataksi, joka olisi ilmeisesti vienyt ihmisiä ylös maksua vastaan. Bisnestä olisi varmaan ollut helpompi tehdä, jos alhaalla olisi ollut jonkinlainen kyltti - tai jos hinnat vaikka kerrottaisiin etukäteen. Kiipesin ihan mielelläni tuon muutaman serpenttiinimutkan pituisen lehtimetsätaipaleen, ettei tarvinnut maksaa mokomille häslääjille. Pysähtyäkään ei oikein voinut, hyttyset kun olivat heti kimpussa. Ilma oli pilvinen ja hieman harmaa - juuri sopiva dokumentaariseen kuvaamiseen, vaikkakin maisemille tylsä.

Ylhäällä maksoin kopin tätille kympin, se tuntui aika paljolta. Jälkeenpäin olin toista mieltä - vaikka onkin aika limainen temppu vuokrata suosittu nähtävyys itselleen ihan vain siksi, että voisi kerätä pääsymaksua, olivat näkymät ja etenkin seinämaalaukset todellakin näkemisen arvoiset. Toisaalta, maalarit varmaan maalaisivat joka tapaukessa; taso vaan saattaisi olla vaihtelevampi.

Mäki on siis ihmisen tekemä, se koostuu Berliinin pommituksissa syntyneestä romusta ja roskasta - ja nimenomaan länsipuolen betonista ja tauhkasta. Itäpuoli ympäröi Länsi-Berliiniä joka puolelta, joten tilasta oli pulaa - ja kun idän ja lännen välit kiristyivät taas sodan jälkeen, ei tullut kuuloonkaan että läntistä sotaromua vietäisiin itään - siellä kun oli sitä jo ennestäänkin riittävästi. Murske ja tiilenpalat piti kasata johonkin, ja mikäpä olisikaan ollut parempi paikka kuin kolmannen valtakunnan keskenjäänyt tekninen koulu; itsensä Albert Speerin suunnittelema. Laitos oli niin jykevää tekoa, ettei sen räjäyttäminen onnistunut - haudataan se siis hiekkaan. Mäki on 80 metriä korkea (tai 120m merenpinnasta) ja sen kasaaminen kesti 20 vuotta.

Mäessä harrastettiin mm. mäkihyppyä ja slalomia, kunnes hissit ja mäet purettiin kylmän sodan käydessä todella kylmäksi. Mäen päälle perustettiin kuunteluasema, joka pystyi sieppaamaan melkeinpä minkä tahansa radiosignaalin lähialueelta - vaikka passipoliisin radiopuhelimesta, jos niikseen. Isot, valkoiset pallot ovat suojarakennelma, joiden sisällä oli suunnattavat, paraboliset antennit - vähän kuin suuret satelliittilautaset. Jonkinlainen tutkakin oli, mutta enimmäkseen tehtiin siis radiotiedustelua. Tekniikka kiinnostaisi, mutta netistä löytyvät muruset ovat joko sekavia tai liian teknisiä. Koko homman ydin saattaa hyvinkin olla edelleen salaista tietoa. Joka tapauksessa toiminta loppu 90-luvulla ja laitteistot purettiin. Alue on vaihtanut omistajaa muutamaankin kertaan, sinne on soviteltu mm. kallista asuntorakentamista ja hotellitoimintaa - vaan eipä ole näkynyt ja tuskinpa tuleekaan. Myös rakennusten säilyttämistä ja kunnostamista on ehdotettu, kylmän sodan muistoa kunnioittaen. Tämä skenaario vaikuttaa todennäköisemmältä ainakin juuri nyt.

Taidetulva alkoi heti portilta, eikä loppunut ollenkaan - ja taso oli todella kova. Joka ikinen seinä tai muu pinta täynnä toinen toistaan parempaa katutaidetta, rakennusten sisällä lisää - niin paljon, että oli tulla ähky. Isolle pihalle oli pystytetty suuri terassi, sen reunalla muutamia ruokakärryjä, keskemmällä rantatuoleja, puissa discopalloja ja ihmiset lauantaiaamupäivän tunnelmissa. Suurimman talon alakertaan oli sijoitettu sympaattisen kotikutoinen näyttely kylmän sodan ajoista, mutta aseman toimintaa avattiin vain saksaksi ja pienillä opastauluilla, jotka oli sijoitettu ahtaaseen ja hämärään käytävään - lamput kai olivat palaneet. En jaksanut jäädä tavaamaan selostuksia auttavalla saksallani, tungoskin oli paikoitellen melkoinen. Pihalla pyöri vanha armeijan maastoauto, sen vanhentunut ja inttikuteinen kuski kuljeskeli täysin palvelleen sotakoiransa kanssa kuin tiluksia mittaillen. Auton radio rätisi viestejä kuin silloin ennen, mutta nämä olivat nauhoitettuja ja ilmeisesti lähi-idästä - jännän tunnelman ne kuitenkin onnistuivat luomaan. Kiipesin ison talon ulkopuolelle kiinitettyjä ylimääräisiä portaita ensimmäiselle tasolle ja hämmästyin; koko valtava tila täynnä todella korkeatasoista katutaidetta. Olimme suunnilleen puunlatvojen tasalla, vielä ei nähnyt kovin kauas. Viereisellä olympiastadionilla, noin kilometrin päässä, pelasi Hertha Berlin puulaakitason potkupalloa - yleisön mylvintä ja muut kannatushuudot kantautuivat tänne asti. Melkoista touhua - ja tosiaan näköjään aika hyvä paikka kuunteluun.

Seuraavan kerroksen tarjonta alkoi jo hieman horjahdella; nähtävillä oli oletettavasti kutsuvierastaiteilijoiden töiden lisäksi joitan hieman vanhempia maalauksia, ilmeisesti siltä ajalta kun tänne sai tulla (no pääsy oli toki kielletty) kuka tahansa ja antaa mennä. Tältä tasolta aukenivat kuitenkin näkymät jo lähes esteettä, räiskin menemään surutta - filmiäkin.

Kolmannella ja viimeisellä tasolla pönöttivät itse radomet, nuo golfpallon näköiset suojakuoret. Kahteen niistä pääsi kävelemään sisään - kolmanteenkin olisi päässyt, mutta sinne olisi pitänyt kiivetä neljä kerrosta ylöspäin ja porraskäytävä oli lukossa. Niin oli kai parempi, sillä pallukoiden seinämät olivat ohutta alumiinilistaa ja vuosikymmeniä auringossa haperoitunutta kangasta - ja sieltä ylhäältä oli tarjolla ihan oikea pudotus maanpinnalle. Aurinko tuli esiin, otin samat maisemakuvat uudestaan - nyt ne onnistuivat paremmin, kun kaikkea ei peitä sininen utu. Valitettavasti kameran kennolla oli pölyä, se korostuu pitkillä polttoväleillä - eikä nyt ole mukana laitteita kuvankäsittelyyn.

Kiipesin alas ja nautin vielä viimeiset taiteet. Seuraavaksi olisin mielelläni nauttinut oluen, mutta autollisena en voinut - ajelin siis takaisin kämpille. Hetken jumitettuani kävin hakemassa vaimon junalta, samaan aikaan kanssani aseman pihaan kaarsivat poliisit. Ne häipyivät sisälle ja palasivat hetken päästä Kristan kanssa - sattumalta, tosin. Saatoin hieman tuijottaa. Siirryimme lähimarkettiin hankkimaan tarvittavaa täydennystä ja ei missään nimessä tarvittavaa ylimääräistä, teemalla pakastealtaan kummallisimmat tarjoomukset: leivitettyjä chilijuustokolmioita, tuorejuustolla täytettyjä perunakroketteja, leivitettyjä yrttitomaattikiekkoja mozzarellatäytteellä ja vegaanisia cevapicejä. Heitin joukkoon vielä muutaman hävyttömänkokoisen bratwurstin, for good measure.

Sitten vain laulukilpailu päälle, kuvat koneelle ja tämän kirjoitus. Visuaalista antia on tällä kertaa niin paljon, että siitä on tehtävä albumi. Linkki ilmestyy tähän perään (tai ensimmäiseen kommenttiin) ensi tilassa.

Ps. Juutalaismuseo oli kuulemma hieno, Krista kertonee siitä lisää.