Sunnuntai, 12. toukokuuta 2024, Zepernick, Saksa

Koska lomalla pitää myös muistaa lomailla, otimme tänään hieman iisimmin. Ensin junalla Nordbahnhoffille ja sieltä ratikalla Mauerparkin megakirppikselle. Puisto on nimensä mukaisesti ollut kaupunkia jakaneen muurin ja sen suojavyöhykkeen sijaintipaikka. Laakeaa joutomaata on vaikea mieltää puistoksi, mutta tällaiseen toimintaan se sopii; joka sunnuntai tuhannet ihmiset kerääntyvät tänne ostamaan ja myymään. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja tungos oli melkeinpä vähättelevä ilmaisu vallitsevalle ihmistiheydelle. Kuuntelimme hetken aikaa varsin pätevää katusoittajaa, mutta se lopetti melkein heti. No, tulta päin ja tiheän sisään. Ehtimättä sopia vaikkapa tapaamispaikkaa tai kutsuhuutoa astuimme ihmisvirtaan - ja menetimme yhteyden melkeinpä välittömästi.

Takaisinpäin ei oikein päässyt ja eteenpäin ei kunnolla nähnyt - katsellaan siis kojujen tarjontaa ja ajaudutaan. Hetken aikaa poukkoiltuani vitutusmittari pyörähti ympäri ja saavutin jonkinlaisen mielenrauhan - opin surffaamaan ihmisvirrassa. Samanlainen valaistuminen tuntui käyvän monolle muullekin, eteneminen helpottui äkkiä kummasti. Samalla puhelinkin soi, kenttää oli sittenkin. Sovimme tapaamisen.

Tämä puoli ei ollut perinteistä kirpputoria, vaan enemmänkin pienyrittäjien myyntikojuja; paitoja, kasseja, hattuja, printtejä, designiä, levyjä, kirjoja. Mukaan tarttui mm. paikallista hunajaa, postikortteja ja vanhojen litografioiden jäljennöksiä. Yritin löytää kamerakauppiaisen kojuja, niitä oli vielä 10 vuotta sitten useita; valikoima laaja ja hinnat kohtuulliset. En toki käynyt läpi koko aluetta, vaan eipä osunut yhtään reitin varrelle - ja silloin joskus niitä ei voinut välttää. Siirryimme miedosti väljemmille vesille, kohti varsinaista kirpputoria. Kohtasimme pitkiä pöytiä, jotka olivat täynnä banaanilaatikoita, jotka olivat täynnä ihan mitä tahansa, enimmäkseen vailla mitään järjestystä. Oli myös mahdotonta tietää kuka oli ostaja ja kuka myyjä ja kenelle mikäkin laatikko kuului. Ihanaa.

Tongin laatikoita hetken; löysin muutamia kameroita, vaan en mitään kovin kiinnostavaa - enimmäkseen puolikuntoisia, halvemman pään Agfa-pokkareita ja Kodak Instamatickeja, joihin ei saa enää filmiä ilman kohtuutonta kikkailua. Muutamaa harkitsin, vaan kun en tiennyt keneltä kysyä, jätin väliin. Seuraavaksi silmiin osui todella erikoista kamaa, nimittäin kymmeniä banaanilaatikoita aivan täynnä silmälaseja. Kuka noitakin ostaa, mietin - ja ennen kuin ajatus ehti loppuun asti, kun huomasin lähestyvän monikymmenpäisen hipsterilauman - jokaisella kädessään ainakin viidet pokat. Kai siinä sitten jonkinlainen bisnes on.

Tutkin vielä pari pöydällistä peurankalloja, hirvensarvia ja vasemman jalan tenniskenkiä, kunnes huomasin sen: kaukoidässä tuotetun feikkikameran, ns. scameran. Merkki oli Canonmatic, fontti sama kuin aidossa asiassa ja meininki muutenkin vakuuttava - ei vähiten laitteen pohjaan valetun lyijypainon ansiosta. Linssin, joka ei tietenkään ole vaihdettava, iso etuelementti näyttää pätevältä, vaikka on pelkkä ohut muovilätkä. 50mm 1:6.3 ei ole mitenkään kadehdittava optinen esitys - ja sekin on luultavasti huijausta. On nappia ja vipua, tekstiä ja tarraa; mm. Optical lens, focus free ja Japan. Vain kultainen "passed" tarra ja punainen rengas objektiivin ympäriltä puuttuvat. Tarkennusrenkaan pyörittäminen siirtää etulinssiä eteen ja taakse ja kääntää himmennintä isommalle, mutta ei tietenkään muuta tarkennusta - se kun on lukittu; focus free. Isoin huijaus paljastuu katsomalla etsimiin - joita on siis kaksi. Aidossa järjestelmäkamerassa katsotaan peilin kautta linssín läpi, samaa kuvaa joka lopulta tallentuu filmille tai sensorille. Tässä värkissä ei niin monimutkaista systeemiä tietenkään ole: toinen etsimistä on pokkareita tuttu rungon läpi menevä reikä, toinen taas vanhanmallinen kuiluetsin eli waist level finder, jota katsotaan yläpuolelta. Siinä on toki peili, mutta linssin läpi ei silläkään näe. Ja mikä tärkeintä: kuvanlaatu on aivan paska.

Itseäni näin kämäinen feikki lähinnä nauratti ja kiinnosti, mutta äkkinäisemmälle saattoi mennä todesta - ja menikin. Samankaltaisia myytiin etelänlomakohteissa ja postimyynnissä hurjiin hintoihin, monilla eri merkeillä. Seuraavana päivänä palannut, pettynyt asiakas saattoi huomata, että koko kauppa olikin hävinnyt yön aikana. Saksan poliisi tutki vastaaviin härveleihin liittynyttä huijausvyyhtiä 2000-luvun alussa, yhden laitteen valmistuskustannuksiksi todettiin noin kolme euroa - ja niitä myytiin, pakettina kelvottoman ja jopa vaarallisen salaman ja huteran jalustan kanssa hintaan 1000 saksanmarkkaa.

Olen halunnut kokeilla tällaista laitetta jo jonkin aikaa, mutta sellaisen ostaminen on yllättävän haastavaa: jotkut luulevat, että mokoman muoviroskan arvo on todellakin satoja euroja jopa käytettynä - ja toiset seuraavat myynti-ilmoituksista näkemiään suhteettomia hintoja. Kohtuuhintaiset yksilöt taas päätyvät nopeasti keräilijöiden haltuun, koska onhan tuollainen nyt koettava.

Nautimme puistossa muutaman pierogin, vai mitä ne nyt olivatkaan: täytettyjä, ohutkuorisia taikina-asioita - sisällä mm. lihamuhjua, pinaatti-ricottaa ja kaikkia juustoja. Varjoisaa istumapaikkaa etsiessä pussi petti ja leipomukset levisivät pitkiinsä, kaksi kertaa. Hyvältä ne maistuivat silti, mitä nyt hiekka vähän ritisi. Ainakaan vielä emme ole kuolleet.

Kirppistelyn jälkeen Oderbergerstrassea pitkin Kastanienalleelle, tuttuja kulmia vuosien takaa. Yllättävän moni kauppa ja ravintola oli edelleen samalla paikalla, tuntui että jopa sotkut, graffitit ja tarrat olivat pitkälti samoja. Samalla koko seutu on puhdistunut, liikaakin - vaikka leveät jalkakäytävät, isot puut, vehreys ja jopa Café Morgenrot ovat tallella, jotain oleellista puuttuu: ennakkoluuloton tekemisen meininki ja jatkuva muutos. Keskiluokkaistuminen tekee ihmiselle niin. Silti on todettava, että ihan kokonaan paikka ei ole jämähtänyt ja kivettynyt; joku uusi jäätelöbaari veti väkeä kuin vehnäolut banaanikärpäsiä - vaikka myyntiluukkuja oli kaksi ja työntekijät painoivat tuuttia tulemaan hiki hatussa, venyi jono häröpalloksi keskelle katua. Onneksi tästä ei ole läpiajoa. Ihmettelen vain, että miten hyvää voi jäätelö olla, ollakseen puolen tunnin jonotuksen arvoinen? Ei niin hyvää.

Etsimme döneriä nälkämme, niitä on yleensä ollut melkeinpä joka kulmalla - vaan eipä ole enää. Ensimmäinen vastaantullut eli Babel sai kelvata, ja hyvin kelpasikin; schawarmarulla hipoi täydellisyyttä ja falafelit olivat rapeita - mutta kokonaisen suolakurkun, vaikka sitten viipaloidun, ujuttaminen yhteen rullaan on pienehköä liioittelua. Hinnat olivat kivat - ainakaan vielä ei tarvittaisi valtion döner-kortteja - ja meininki muutenkin mainio. Molemmilla kokeilla kymmenen annosta kesken, vitsi valmiina joka tilanteeseen ja hyväntahtoinen vittuilu jatkuvaa. Paikka oli sisustettu ruusuilla, kaiketi ylijäämällä ja vanhentuneilla yksilöillä, jotka kestävät vielä hetken. Ehkä niitä oli miljoona, todennäköisesti jäätiin hieman alle.

Maittavan ruokahetken jälkeen läheisestä spätistä eli elintarvikekioskista tai kulmakaupasta pari kylmää Berlineriä mukaan ja ratikalla kohti Monbijoupark:ia. Puistossa nautimme auringosta ja etenkin varjosta, ihmisten ja koirien katselusta sekä tietenkin mahtavasta ruoankärystä. Viikonloppuisin täkäläisillä on tapana raahata puistoon koko perhe, pöytäkalusto ja pari pallogrilliä. Sitä savun määrää, kun rasvaisista lihavartaista putoilee sulanutta ihraa tulisille hiilille - koko tienoo peittyi paikoitellen siniseen usvaan.

Ensimmäisen pullon jälkeen savustaminen alkoi riittää, olo oli kuin joulupukilla tai nuohoojalla. Siirryimme puiston poikki kohti Spreen rantaa, kiveyksellä istuen näki Berliner Dom:in ja ohilipuvat jokilaivat. Juuri edessämme aloitti katusoittaja-hipsteritär, alkuun hieman haparoiden mutta itseluottamusta keräten, kokoonpanolla nainen ja kitara ja liikaa kaikua laulussa. Biisit olivat omia ja hieman mitäänsanomattomia, ihan kirjaimellisesti - teksti edellä mentiin ja kieltä kun en osaa, niin siinä sitä ollaan. Paras kohta oli, kun äiti ja taapero lähestyivät iltakävelyllään esiintyjää. Pikkukaveri kuuli soiton ja laulun, näki esiintyjän, laski 1+1 ja jäi niille sijoilleen, kuin noiduttuna. Taisi tehdä vaikutuksen. Äiti ei saanut tyyppiä hievahtamaan, ei edes miedolla väkivallalla.

Krista käveli suoraan asemalle, itse tein pienen koukkauksen toiseen suuntaan kivojen kuvien toivossa, aurinko kun tuli jo matalalta ja teki varjoista pitkiä. Tapasimme laiturilla, juna toi meidät kotiasemalle ja minä kävin vielä hakemassa auton, ettei vaimon tarvitse kävellä. Siellähän istui ja odotteli, hyttysten syötävänä - niitä on tullut muutamassa päivässä lisää, riesaksi asti.

Huomisen suunnitelmat ovat vielä epäselvät, mutta museoon emme ainakaan mene - ne kun ovat kiinni maanantaisin.