Maanantai, 13. toukokuuta 2024, Zepernick, Panketal, Saksa

Koska suurempia suunnitelmia ei ollut, otimme junan kaupungille. Päivä oli lämmin, suorastaan kuuma; shortsikeli, mutta sille nyt ei voinut enää mitään, kun oli jo ehtinyt housut jalassa Anhalter bahnhoffille. Jännä paikka, tämäkin: ennen sotia todella iso ja massiivinen asema, nyt jäljellä osa päätyseinää ja paljon avaraa tilaa jossa kasvaa liian pitkää heinää. Kivoja sommitelmia irtosi, kun sommitteli tyhjien ikkuna-aukkojen taakse DDR-kolossien elementtiseiniä. Lähelle osui myös Tempodrom, oudosti kohti taivaita kurotteleva urheiluasia, joka onnistui näyttämään aika paljon TV-tornin jalustalta - ja joltakin Tallinnalaiselta monumentilta. Krista kuitenkin soitteli bussipysäkiltä, kyyti tulisi pian.

Yksi pysäkinväli hienolla kaksikerrosbussilla, jonka yläkerran etupenkit olivat kerrankin tyhjät. En viitsinyt kiivetä mokoman takia. Pärähdimme varsinaiseen kolmannen valtakunnan keskittymään; näillä main sijaitsi moniakin virastoja ja hallintoelimiä - haltuunotettuja korkeakouluja ja eräs sittemmin tuhoutunut palatsi. Myös Gestapon päämaja oli tässä, siitä on jäljellä pätkä kellarin seinää - ja juuri siihen, polttavan kuumalle sorakentälle, on koottu ulkoimanäyttely nimeltään Topografie des Terrors. Se kertoo natsien valtannoususta, mielivallasta, terrorista, hulluista ideoista, sodasta - ja vääjäämättömästä tuhosta. Vaikka historia on tuttua, eivät ihan kaikki pienet yksityiskohdat ole aktiivisessa muistissa. Ikävyys hiipi ihon alle, eikä vähiten siksi, että aivan samanlaisia merkkejä on nykyään ilmassa, enenevässä määrin. Niin pikkusieluista, näköalatonta ja perinjuurin ilkeää. Vai mitä sanotte tästä: epilepsiaan ei vielä ole kunnollista lääkitystä, joten lääkäri diagnosoi 13-vuotian potilaan kelvottomaksi, ali-ihmisesksi. Hänet lähetetään leirille parantumaan eli käytännössä pakkotyöhön. Vanhempien yhteydenottoihin ei enää vastata. Muutaman vuoden kuluttua potilas ei enää jaksa, joten hänet tapetaan - ja vanhemmille lähetetään lasku hoidosta.

Vilvoitellaksemme ja muutenkin käynnistyäksemme kävelimme muutaman korttelin matkan Kochstrasselle ja Checkpoint Charlielle. Jopa olikin varsinainen elämys, tämä aikamatka takaisin 90-luvulle: myyntikojut tyrkyttivät koppalakkeja ja karvahattuja punatähdellä, Itä-Saksan lippuja, kaasunaamareita ja aitoja muurinpaloja. Tarjolla oli myös Trabant-kiertoajelua, ylihintaista currywurstia ja kaljaa - ja lennätystä vaijeriin kiinnitetyllä kuumailmapallolla, jonka ilmailutunnus on osuvasti D-ORKA.

Lähitienoon joutomaille oli noussut runsaasti uusia, kovan rahan asuintaloja. Miltähän tuntuisi patsastella useamman miljoonan yksityisterassilla ja katsella turistien iloista kirmailua ja dorkapallon loputonta nousua ja laskua? Että kiva kun ostin, ei menneet rahat hukkaan - autollahan tänne ei oikein pääse ja muut välineet ovat täynnä vaihto-oppilaita ja mummoryhmiä. Hieno sijoitus. Yritin saada edes yhtä suhteellisen onnistunutta ruutua Checkpoint Charliesta, vaan aina joku puhelimentuijottaja jumittui väärään paikkaan. Tehtävä saattaa olla mahdoton, ainakin valoisaan aikaan.

Akuutin nälän vallitessa siirryimme pikamarssia lähimpään leipomoon, Krista yritti tilata saksaksi mutta myyjätäti vaihtoi sinnikkäästi englantiin. Istuimme täysin varjottomalle terassille nauttimaan sinäänsä päteviä mutta ylihintaisia schnitzeleitä patongin välissä ja apfelschörleä eli omenamehua ja vissyä sekaisin; ennen ensipuraisua hatun ja otsanahkan välistä valui hikeä silmään. Ehdotin, josko siirtyisimme metroasemalle syömään; hissi kun oli noin kymmenen metrin päässä ja alhaalla olisi sekä varjoisaa, viileää että yhtä hyvät penkit - ja bonuksena muutaman minuutin välein toistuva junantuoma tuuli. Näin toimittiin ja olosuhteet paranivatkin merkittävästi. Nyt riesana olivat enää teinipitoiset turistilaumat ja paikoitellen liiankin voimakas puhuri, joka oli lennättää syömiset parempiin tunneleihin. Lisäksi kuulutus toisteli vähän väliä, että aikataulunäyttöihin ei kannata luottaa, junia ei juuri nyt kulje ja vika voi kestää pitkään. Junia kyllä kulki, säntilisesti aikataulussa ja molempiin suuntiin. Sitten sammuivat näytötkin, niissä luki että mikään ei kulje ja linja on suljettu. Junat eivät tästä välittäneet, ajoivat vaan ja vihelsivät mennessään. Nautimme vielä jälkiruoaksi mohnschnecken eli unikonsiemen-etanan eli kyljelleen kaadetun pullakierteen, jonka päällä oli sokerikuorrutuksen lisäksi murotaikinatöhkää ja täytteessä kanelin sijaa unikonsiemeniä. Hyvää kuin pulla ja leipomus.

Ateriasta vahvistuneina mutta silti vailla päämäärää otimme taas saman bussin, tällä kertaa hieman pidemmälle, Görlitzer parkiin asti eli noin 10 pysäkinväliä. Kiipesin toiveikkaana yläkertaan, se olikin puoliksi tyhjä. Harmi vaan, että joka toisella penkillä istui henkilö ja joka toisella kassi. En halunnut rikkoa tätä haurasta tasapainoa, vaan rymistelin takaisin alakertaan. Se oli aivan täynnä. Ja lisää tuli: vaikka keskioven kohdalla oli jo yhdet lastenvaunut, seuraavalta pysäkiltä punkesi neljät lisää - muutama oli vielä tuplaleveä malli. Tehkää tilaa, ne huusivat - ei tänne mahdu, odottakaa seuraavaa, vastasivat aika monet. Kuskia ei kiinnostanut, kunhan ovet mahtuivat sulkeutumaan - se ajoi vaan, mutkissa korostetun lujaa että äitylit kaatuilivat kuin keilat. Vaunukansan ja muiden matkustajien välille kehkeytyi melkoinen sanasota, mummot eivät yhtään tykänneet kun eivät mahtuneet ulos samasta ovesta kuin aina - tässähän tulee monta ylimääräistä askelta. Lapset hermostuivat moisesta ja alkoivat huutaa, äitejä se ei kiinnostanut - lisäsivät vain volyymia omaan kälätykseensä. Ei saatana mikä bussimatka, tokaisi kanssamatkustaja kun, viimein pääsimme ulos. Kävelin suoraan lähimpään spätiin, jonka nimi ei ollut spätify, ja ostin kaksi kylmää - vastustin kiusausta enkä imaissut toista puoliksi heti ja nyt.

Görlitzer park on entinen tavaraliikenteen ratapiha, kiskot on purettu jo aikapäivää sitten mutta muutamia, selvästi rautatien käytössä olleita rakennuksia on vielä jäljellä. Itse ratapihaan osui aikanaan iso pommi, sen kuoppaa ei ikinä täytetty - loivareunainen ja nurmikkopintainen kraateri on suosittu hengailupaikka. Erikoisuutena mainittakoon vuosikausia hylättynä maannut taideteos, jonka tekijä ei tiennyt mitä on tekemässä. Tarkoitus oli valaa betonista psykedeelisiä muotoja ja hahmoja loivaan rinteeseen, liukumäkiä sun muuta sellaista, mutta tyriksihän se meni; unohtui tehdä routasuojaus, betoni ei kestänyt säätä vaan halkesi pakkasessa - ja raudoitus oli tehty väärästä materiaalista ja liian lähelle pintaa, joten se ruostui ja teki rakenteesta haperon, suorastaan vaarallisen. Asiaa on puitu oikeudessa vuosia ja taiteilijaa vaadittu siivoamaan jälkensä - voitte arvata, onko sillä rahaa - tai kiinnostusta.

Sijoituimme varjoon, satunnaisesti hajaantuneiden kivien päälle - ne olivat selvästikin olleet osa jotain rakennelmaa, niin suoria ja tasaisia olivat pinnat. Puiston portilla päivystäviltä avuliailta nuoriltamiehiltä olisi voinut ostaa kaikkea jännää hyvään hintaan, special price only for you, mutta eivät ne uudestaan kysyneet - on kohteliasta olla tyrkyttämättä, ei niin synny kauppoja. Kaljanmyyjätkään eivät olleet vielä liikkeellä, niillä on mummokärry täynnä jäitä ja oluttölkkejä - tai sitten ammattikunta on kadonnut: späteissä kun on nykysin, toisin kuin ennen, isot kylmäkaapit. Ohuen metsän ja verkkoaidan takana pauhasi lasten liikennepuisto, sen usein toistuva äänimaisema meni suunnilleen näin: kiljahduksia, riemunuutoa, rämähdys, tömähdys, itku & parku. Siihen tottui nopeasti, samoin kuin metroradan kurvien kirskuntaan ja autojen renkaiden äkilliseen römähtelyyn, kun asfalti muuttuu yllättäen mukulakiviksi ja nopeutta oli sittenkin yli sallitun.

Katselimme ohikulkijoita ja etenkin koiria, monet heistäkin ulkoilivat omatoimisesti kuten täällä on tapana. Nuorehko pummi tuli selventämään jotain, mikä ei ikinä ihan selvinnyt: rahaa se tietenkin halusi, mutta logiikka oli niin monella mutkalla että pitäisi ryypätä vähintään kolme päivää ymmärtääkseen. Ehkä hän oli tehnytkin niin ja kulki nyt kansaa valistamassa.

Suunnittelimme huomista ostospäivää, kunnes varjot pitenivät ja oli aika mennä. Krista hyppäsi samaan bussiin ja ajoi sillä junalle, itse kiertelin hetken kulmia ja kävelin sitten Oberbaumbrücken yli Warschauer Strasselle, josta junailin Friedrichstrasselle ja sieltä kämpille. Valo oli herkullinen ja kuvauskohteita paljon, haahuilin pitkän kaavan mukaan. Vaikka ilma oli lämmin, en ehkä kuitenkaan olisi lähtenyt lasten kumiveneessä Spreelle, kuten eräs, ilmeisen kuolematon kaksikko - eikä se ollut edes ainoa sattumus koko matkalla. Olin mm. vähällä jäädä pyörän alle jalkakäytävällä jolla ei todellakaan saisi ajaa, saati sitten kaahata. Mitäpä näistä, ajattelin, ja olin jo melkein tilaamassa döneriä, kun katsoin hintaa: kahdeksan euroa! Eihän siinä ole kuin puolet liikaa. Hotelli Michelberger, jossa asuimme kahteenkin otteeseen, näytti olevan yhä paikallaan - samoin Warschauer Strassen asema, jonka kulkureitit olivat vihdoin valmiit - enää ei tarvinnut kiertää sillan kautta, jos halusi vaihtaa U-junan S-junaan. S3 kiidätti minut kaupungin halki ja kohti auringonlaskua, kunnes oli vaihdettava maitojunaan ja tultava takaisin kämpille.

Pyykki- ja tiskikone pyörivät ja makkarat lämpenivät uunissa, tikka hakkasi metsässä ja muut linnut lauloivat iltalauluaan. Melkoinen kontrasti äskeiselle suurkaupungille. Kuuluvat tähän toki junat, mutta se nyt ei ole tavatonta muuallakaan.

Huomenna siis shoppaillaan: ainakin filmiä ja muuta kivaa Fotoimpexiltä, vaatteita ja turhuuksia Primarkista, kosmetiikkaa ja muita aineita DM:stä ja Rossmannilta - ja ehkä nestetäydennystä jostain getränkemarktista eli juomatukusta. Lupasimme myös itsellemme dönerit, niin varmaan tapahtuu.