Keskiviikko, 15. toukokuuta 2024, Binz, Rügen, Saksa

Auto pakettiin ja lipettiin, niin kauan kuin roskiksen kansi pysyy kiinni. Saksalaiset lajittelevat roskansa ja kierrättävät ahkerasti, eikä siinä mitään - mutta systeemi on kovin erilainen. Meikäläiseen logiikkaan tottunut saa ihmetellä vähän väliä, että mihin tämä nyt kuuluikaan. Onneksi oli kattavat, liiankin kattava ohjeet.

Maasto Berliinistä pohjoiseen on alavaa, vain pientä kumpuilua siellä täällä. Pellot vaihtelevat mäntymetsien kanssa, männyt ovat niitä liian nopeasti kasvaneita ja kummallisen vinoja. Toisinaan tulee vastaan vanhaa lehtimetsää, jolla on usein nimi. Kovin suuria kaupunkeja ei ole, mutta pieniä taajamia sitäkin tiheämmässä; paikoitellen kylät koostuvat viidestä talosta ja seuraavaan samanlaiseen on matkaa kilometri. Painelemme ensin moottoritietä, mutta vaihdamme vaihtelun vuoksi pienemmälle väylälle.

Auto pitäisi pakata alusta lähtien uudestaan ja ajatuksen kanssa, tilaa olisi mutta se on huonosti käytetty. Yritin pariin otteeseen kämpän edessä kadulla, mutta tyhjästä ilmestynyt verenhimoinen hyttysparvi lopetti aikeeni lyhyeen joka kerta. Tänään jaksoin raivata hieman pidemmälle eräällä paahteisella levähdyspaikalla, kunnes totesin että eihän tässä ole kuin pari päivää aikaa ja että antaapa olla. Samalla hinkkasin ötökät tuulilasista, ne kun eivät enää parin päivän aurinkokuivauksen jälkeen lähteneet pyyhkimillä ja pesurilla. Lisäsimme myös ilmaa takarenkaisiin, painoa kun alkaa jo olla. Saksalainen painemittari on siitä jännä, että mittariosa ja napppulat pysyvät kiinni tolpassa ja pitkää letkua siirretään renkaasta toiseen. Kaksistaan tehtynä näppärää, mutta yksin lähes mahdotonta - etenkin, jos venttiiliin kiinni tuleva nipistin on löysä ja irtoaa kesken kaiken.

Kävimme tankilla paikassa nimeltä Pasewalk, bensiksellä jonka nimi oli Gazolin - ihan siinä Kauflandin vieressä. Jänniä nimiä täälläpäin. Pasewalk, ei mitään hajua miten lausutaan saksaksi, on joskus ollut iso ja merkittävä kaupunki - loiston päivistä on jäljellä enää suhteettoman suuri kirkko, jonka massiivinen torni (tai sen varjo) hallitsee näkymää mihin katsookin. Tuskin olen kovin väärässä, jos väitän, että koko kaupungin asukkaat mahtuisivat yhtä aikaa sisään ja vielä melko helposti. Kirkon lisäksi on muutama hieman vanhempi talo, pätkä keskiaikaista kaupunginmuuria ja pieni, vanha torni. Hansaliiton kuihtuminen, toinen maailmansota ja etenkin kylmä sota itäpuolella ovat kaikki jättäneet jälkensä, eikä paljoa muuta sitten jäänytkään. Getränkemarktista löysin jopa kolme uutta olutta - alkaa näköjään pohjoisen kaljat olla maisteltu. Pois täältä.

Puolan rajalle ei ole enää pitkä matka, kyltin mukaan Stettiniin (tai Szczecin:iin) 40 kilometriä. Paikkojen nimet alkavat muutenkin olla enemmän slaavilaisia kuin saksalaisia. Emme kuitenkaan ajaneet Puolaan, vaikka hyvin olisi ehtinyt, vaan Stralsundiin. Alkaa mennä jo kaupungit ja matkat sekaisin, ajelin nimittäin sujuvasti keskustaan yhtä kivaa kiertoreittiä - päässäni Wismarin kartta. Kadut kuitenkin menivät riittävän samalla tavalla ja perille päästiin. Wismarista muistelemaani antiikkiliikettä ei tästä kaupungista kuitenkaan löytynyt. Pitäisi koota pari edellistä matkaa samalla tavalla nipuiksi kuin muutkin, sieltä olisi kätevä aina tarkastaa. Materiaalihan on jo olemassa, eli tekemistä vaille valmis. Aikaa vaan ei tunnu olevan.

Stralsundista pienempää siltaa pitkin Rügenin puolelle. Siltoja on kaksi vierekkäin; toinen uudempi ja todella korkea, toinen vanhempi, matalampi ja avattava. Miksikö? No siksi, että junat eivät jaksa kiivetä kovin jyrkkää ylämäkeä sutimatta - ja noin korkealle sillalle nousu pitäisi aloittaa niin aikaisin, että loppuisi saari kesken. Molemmilta silloilta jatkuu oma tiensä, ne kulkevat rinnakkain aina Bergen auf Rügeniin asti. Jostain kumman syystä tältä vanhemmalta sillalta lähtevä tie on isompi ja moottoritiemäinen, liittymiäkin kovin harvassa. Ohitimme tahtomattamme Rügener Insel-Brauerein panimon ja myymälän, piti palata takaisin pienempää tietä. Viime käynnillä olin lähes ainoa asiakas ja myyjä innoissaan kun hankin juuri ilmestyneen IPA-sarjan kokonaan - sain ilmaisen kangaskassin. Tälläkin kertaa uutta ostettavaa olisi ollut paljonkin, mutta niitä ei myyty yksittäin - vain kuuden setteinä lasin kanssa, kaksi erilaista kattausta, jonkinlaisella jalkapalloteemalla kai. No, minulle riitti vain toinen.

Rügenin puolella huomasi heti, että nyt ollaan jotenkin erilaisessa paikassa kuin mantereella. Maasto kumpuilee enemmän, mäntymetsää ei ole kuin rannoilla - ja ennen kaikkea, kevät ei ole niin pitkällä. Berliinissä oli tosiaan täysi kesä, mutta täällä tulppaanit vielä kukkivat eikä kaikkein isoimmissa puissa ole vielä kunnon lehtiä. Jännästi kulkee aika taaksepäin.

Bergen auf Rügenissä totesimme Kauflandin ehkä kuitenkin liian isoksi kaupaksi, ei huvittanut kävellä kilometriä maitohyllylle - Rewe sai taas riittää, vaikka Normakin olisi ollut vielä kokeilematta. Uusia oluita ei löytynyt, nappasin hätäpäissäni mukaan nakkeja ja perunasalaattia, vaikkei oikeastaan olisi tehnyt mieli - ravinto on ollut kovin lihapitoista ja olo käy tunkkaiseksi. Toisaalta, täkäläiset nakit ja varsinkin majoneesipohjaiset salaatit ovat niin paljon parempia, että kohta niitä on taas ikävä. Hotellissamme on jostain syystä sekä parveke että minikeittiö, voin siis kärventää lihapötkylöitä illalliseksi - mikroa kun ei ole. Meri on aivan rannassa, näköalasta olisi saanut maksaa monta kymppiä ja silti se olisi ollut "osittainen" - emme siis. Paikka on ainakin nyt puoliksi tyhjä ja harvat asukkaat harmaantunutta muorisoa. Kovin mummoisa on myös tyyli ja sisustus, jopa koomisuuteen asti. Pitkät käytävä tuovat mieleen Hohdon - ja kun tajuaa laittaa valot päälle, ruotsinlaivan.

Auto sai jäädä yöksi varjoisaan katokseen, kärräsimme matkatavarat huoneeseen lentokentiltä tutuilla kärryillä. Istuin parvekkeella ja kuuntelin meren kohinaa, terassipöytä oli liian matala pöydäksi mutta liian korkea jalkarahiksi. Jossain lähistöllä vislaili höyryveturi, se on huomenna nähtävä.

Kävelimme rantaan, alle sata metriä. Viime reissulla jäivät rannat näkemättä, sillä vaikka niihin onkin vapaa pääsy, ei parkkitilaa ole kuin asiakkaille. Satunnaisille matkaajille on toki omat parkkinsa, mutta niistä on rantaan usein melkoinen matka. Turismin ja etenkin rahan ehdoilla tässä mennään, vaikka onhan jotenkin ironista, että itse kokemuksen pääpointti on aineeton - nimittäin luonnonrauha ja rentoutuminen.

Ranta on tietenkin todella komea; sinertäviä ruohoja dyyneillä, lähes valkoista hiekkaa, pitkällä siintävät korkeat kalkkikivikalliot, punavalkoraidalliset korituolit, tummansininen vesi, vaahtopäiset aallot. Tuuli oli vähän liiankin navakka, se nostatti ilmaan suolaista utua ja viilensi ilman shortsikelistä farkkutakkisääksi. Hyviä simpukoitakaan ei löytynyt, ainakaan ehjiä.

Palasimme takaisin, kärvensin makkaraa kuten lupasin - Kristan fiksumpi valinta eli valmissalaatti osoittautui harvinaisen mauttomaksi tekeleeksi jopa saksalaisella mittatikulla tökittynä. Auringon laskiessa palasin rannalle, valitettavasti mollukka ei pudonnut suoraan mereen vaan jäi vinosti selän (ja saaren) taa. Taivas täyttyi sinisistä ja punaisista pastellisävyistä, vai tulisimmat oranssit jäivät näkymättömiin. Ihan pätevää, näinkin.

Huomenna kierrellään saarella aamupäivä, lautta Sassnitz-Trelleborg lähtee muistaakseni kolmelta. Jos vaikka Sassnitzin katsastaisi? Se ei tosin näyttänyt lautalta katsoen mitenkään lupaavalta.