Torstai, 16. toukokuuta 2024, Vittsjö, Ruotsi

Aamulla jouduimme heti tärkeiden kysymysten äärelle: jos hotellihuoneeseen kuuluu keittiö, pitääkö tiskit tiskata lähtiessä? Taivuimme pesemään muutamat lautasemme, mutta eikö sen pitäisi kuulua hintaan? Emmehän lakaise lattioita tai vaihda lakanoitakaan.

Auto pullistellen ajoimme toiselle puolelle kaupunkia, katsomaan kapearaiteista höyryjunaa. Karttaan on merkitty erikseen asemat suurille ja pienille junille, mikä on jotenkin söpöä. Tulkitsin aikatauluja hieman väärin, Rasende Roland eli kaahaava casio saapuisi alle kymmenen minuutin päästä ja jatkaisi taas matkaansa viiden minuutin pysähdyksen jälkeen. Vaan ei: paikalle saapuikin kaksi eri junaa vastakkaisista suunnista, viiden minuutin välein. Jopa oli sähellystä ja vilinää, hetken aikaa. Henkilökunta oli pukeutunut asianmukaisesti samettipukuihin ja koppalakkeihin, värillisiä lippuja heiluteltiin ja pilliin vihellettiin - ei puuttunut kuin iso musta mies huutamassa all aboard! ennen huuliharppusooloa.

Väärinkäsityksestä johtuen en mennyt keskilaiturille, josta olisin nähnyt molemmat junat. No, filmikin oli melkein lopussa - ei siis suurta menetystä. Höyryveturi ei silti petä koskaan, magia on tallella aina vaan. Se hohkaa lämpöä kuin kiuas, tuoksuu kuumalle voiteluöljylle ja tuhkalle ja palavalle hiilelle ja polttavalle vesihöyrylle. Se suhisee ja sihisee, kuuma rauta naksahtelee - ja kun kuski kääntää kahvasta ja höyry tulvahtaa sylinteriin, ensimmäinen männänisku humahtaa matalalta kuin bassorumpu. Eleettömästi se lipuu pois, suuremmin savuttamatta tai höyryämättä, ihan kuin perässä uskollisesti seuraavat kymmenen vaunua täynnä eläkeläisiä eivät painaisi mitään.

Näytelmän loputtua seurasin kiskoja kohti läheistä metsästyslinnaa, tuuhean lehtimetsän sisään. Kovin lähelle ei kuitenkaan päässyt, parkki maksoi kaksi euroa tunnilta ja kävelyä melkein kilometri. Ehkä ei. No, entäpä mansikkateemainen elämyslandia? Niitä on saarella ainakin kolme, yksi aika lähellä. Sinne siis. Muutama kilometri isojen lehtipuiden reunustamaa kapeaa tietä, keltaisena hohkava rypsipellot molemmin puolin ja syvänsininen taivas yllä - ja seuraavan mutkan takaa kurkistaa nelimetrinen mansikka, virnistellen. Ääk. Konsepti jäi muutenkin oudoksi; olisi pitänyt maksaa parkista, ja sisäänpääsymaksu, että pääsisi ostamaan tavaraa rahalla. Joo, siellä oli muutamia pienehköjä huvipuistolaitteita ja mahtavan näköisä leikkipuisto-kiipeilytelineitä, mutta ei oikein mitään aikuisille - jos ei lasketa kiitolaukalle lähtenyttä mansikkateemaa, joka alkaa muistuttaa fok_it -sarjakuvan psykoottisen puolelle kallistuvia ylilyöntejä, joihin liittyy 1000 litraa mämmiä ja hajoamispisteessä naksuva ihminen tai jotain vastaavaa. Hmm. Nyt kun tämän kirjoitin: olisi tietenkin pitänyt mennä.

Aikaa oli, ajelimme Proraan katsomaan kolmannen valtakunnan lomailukompleksia; useamman kilometrin pituista rantahotellia, josta jäi puolet rakentamatta. Parisen vuotta sitten kävimme samassa paikassa, suurin osa rakennuksista oli silloin pelkkiä kivisiä kuoria - ikkuna-aukot tyhjiä eikä ovia ollenkaan. Kunnostustyö olivat todellakin edenneet, tästä kohdasta ei näkynyt kuin yksi rujompi yksilö ja sekin taisi olla tarkoituksella jätetty. Jätin auton maksulliseen parkkiin, se väitti skannanneensa rekisterikilven. Yeah, right.

Kävelimme rantaan, tuuli ei ollut eilisestä ainakaan tyyntynyt - isoja vaahtopäitä puski rantaan jatkuvalla syötöllä. Hiekka oli edelleen lähes valkoista ja meri hyvin sininen, mutta uimaan ei tehnyt mieli. Tässä kohtaa rantaa ei ollut korituoleja, bongasin vain yhden hieman surullisen näköisen tekopalmun. Uimavalvoja oli sentään paikalla lasiseinäisessä kopissaan; tuijotti herkeämättä autiota hiekkarantaa, autuaan tietämättömänä koko biisistä. Krista viittoi luokseen, elekielestä ymmärsin että sinertävän dyyniheinän seassa oli etanoita. Ilmassa maistui suola ja kauemmas katsoessaan sen jopa näki. Heikäläiset ovat kaiketi sopeutuneet olosuhteisiin, niin paljon niitä korsissa kiipeili.

Auto oli parkkihallin yläkerrassa, maksuautomaatti alakerrassa - tietenkin täsmälleen vastakkaisessa kulmassa kuin missä portaat olivat. Tämä tuntui tahalliselta. Laite halusi tietää rekisterinumeron ja jo kolmannen merkin jälkeen ehdotti oikeaa. Klikkasin että yes. Ei käy, kun tämä rekkari ei ole saksalainen. Valitse oikea maatunnus listasta - seurasi lista, jossa Suomea ei mainittu. Valitsin other ja aloin kirjoittaa ponnahtaneeseen ruutuun että finland, kone epäsi tämän ja sanoi ettei sellaista rekkaria olekaan. ÄÄh. Takaisin alkuun. Valitsin taas other, kirjoitin kolme ensimmäistä - ja nyt se kelpasi. Olisi toki voinut kelvata äskenkin, jos se kerran tiesi. No. Käteisellä vai kortilla? Kysyn, vaikka tähän automaattiin ei käy käteinen, rahareikiä ei ole ensinkään - mutta käytä toki lähimaksua. Pliip, se ei toimi. Pin-koodi, kiitos. Entä haluatko kuitin? Ähää, paperi on loppu, hyvää matkaa, sinulla on nyt tasan 10 minuuttia aikaa poistua ja ne portaat tosiaan laitettiin tuonne kauimpaan nurkkaan.

Rantalomailu pohjoisessa on hieman haastavaa, tuumin; vaikka hiekka olisi valkoista ja meri turkoosi, tuppaa säätila olemaan enimmäkseen pohjoinen - ja jos se ei vielä riitä, paikallinen mielenlaatu kyllä korvaa puutteet.

Aikaa oli vieläkin, joten ajattelimme kyädä katsomassa Sassnitzia lähemmin. Viimeksi lautalta nähtynä se ei tosiaan oikein vakuuttanut, mutta itse kaupungin puolelta koettuna vaikutelma olikin eri. Syrjäinen sijainti ja Itä-Saksa olivat vaatineet veronsa, mutta toisaalta etelästä tulleet lomailijat ja rautaesiripunkin takaa jatkunut lauttaliikenne Ruotsiin vaativat pitämään jonkinlaista tasoa yllä - ihan kaikkea ei jyrätty elementtikolossien tieltä, ja niihinkin oli saatu sijoittelulla ja seinämaalauksilla jotenkin tavallista sympaattisempi ote. Katselimme satamaa, entistä lauttarantaa (nykyisin laivat lähtevät Mukranista, parin kilometrin päästä) ja vanhaa keskustaa - loma-asuntojen pitsihuvilamainen koristelu oli joskus voimissaan, edelleen sitä oli paljon jäljellä. Kaupunki sijoittuu mäenrinteeseen, kadut ovat osittain jyrkkiä ja kapeita - ajeminen on joko haastavaa tai kielletty. Tästä huolimatta, tai etenkin juuri siksi, tavallisetkin kulmat ovat kuvauksellisia ja yllättäviä. Aikaa olisi voinut käyttää enemmänkin - varmasti palaamme vielä. Ja varmastikaan emme jää keskustaan yöksi.

Lauttaliikenteen siirtäminen pois keskustasta oli varmaankin oikea ratkaisu siihen maailmanaikaan; kun katsoo satelliitikuvaa Mukranista, näkee ratapihojen ja varastokenttien valtavan mittakaavan. Johan tuollaiseen kaupunki tukehtuisi. Lähemmäs zoomatessa kuitenkin huomaa, että suurin osa raiteista on käyttämättöminä pusikoitunut ja ettei kentillä tapahdu oikein mitään. Samalla kaupungista on kadonnut elävän sataman syke. Taisi käydä niin, että molemmat hävisivät ja ainoa voittaja oli, kutean aina, infran tuottanut rakennusliike.

Ajoimme kaupan kautta satamaan, matka kestäisi vähän päälle kaksi tuntia ja ruoka on tietenkin laivalla kallista. Kopin täti puhui saksaa iloisen skånelaisella korostuksella, kyllästynyt reiska ohjasi meidät jonoon potkimalla liikennekartioita oikeaan asemaan. Jono näytti yllättävän pitkältä, syy selvisi vessaan kävellessä; jotkut nyt vaan olivat päättäneet jättää edellä olevaan autoon kevyen 15 metrin turvavälin. Hetken päästä jonot jo liikkuivat, kun reiska halusi välit kiinni. Tämä aiheutti turhaa paniikkia ja säntäilyä border shoppiin kaljan perässä siirtyneiden keskuudessa: joko nyt mennään?! No ei mennä; lähtöön on tunti, eivätkä edellisetkään eivät ole vielä poistuneet laivasta. Rauha nyt. Nautin pettymysburriton, jonka täytteenä oli herne-maissi-paprikaa, mautonta kanaa, muutama papu ja viitisen viipaletta tavallista kipakampaa jalapenoa, jotka oli sijoitettu luulot pois -tyyliin kahden ensimmäisen puraisun kohdalle. Viimeisen haukun kohdalla taisi olla jotain kastikettakin, kun kädet kerran tahmaantuivat. Kuka suunnittelee tällaisen ja toteaa, että nyt on tuote - ei kun koneet käyntiin? Joku, joka ei ole koskaan syönyt burritoa? Texmexin vihaaja?

Sama sekoilu jatkui autokannella, sitten kun sinne vihdoin päästiin. Tässä katamaraanityyppisessä ja nopeassa laivassa ei ole yhtä suurta autokantta, vaan ylös alas mutkitteleva spiraali, jonka täyttämisen logiikkaa en ehtinyt ymmärtää. Epäselvää se oli reiskoillekin, tai ainakin kahdella heistä oli siitä keskenään hyvin erilainen käsitys. Aja siinä sitten, ahtaassa välissä, kun yksi huitoo ohjeita ja toinen päinvastaisia. Yhdessä vaiheessa ne katosivat kokonaan, ilmestyäkseen hyvän tovin kulutua ja närkästyneinä, kun emme tienneet seurata antamattomia ohjeita - edellisen auton kuski oli jo lukitsemassa ovia poistuakseen, mutta joutuikin takaisin ratin taakse. Nuorempi reiska pahoitteli tilannetta meille, suomeksi.

Kiipesimme matkustamoon, hissiä ei ole ja portaat jyrkät. Siellä meitä odottivat numeroidut paikat lentokonetuoleissa, monta puheliasta koiraa ja dieselin katku. Katsoin lähdön kannelta, pakokaasut pyörteilivät takaisinpäin ja täyttivät ilmatilan - ja aina, kun joku avasi oven, käihää siirtyi myös matkustamon puolelle - oviaukossa kävi oikea imu. Hienoa suunnittelua. Ulkoiman ilo loppui kuitenkin lyhyeen, ohitettuamme aallonmurtajan käski kapteeni kaikki sisäpuolelle - keli olisi hankala ja kyyti kuoppaista. Keinunta ja heilunta alkoikin melkein heti. Yritin käydä tax freessä, mutta yritykseksi se jäi; valikoima oli kehnohko ja aallokko paiskoi miestä seinille - osta siinä sitten. Bongasin kyllä kolmen litran hanapakkauksen votkaa.

Matkustamon puolella henkilökunta juoksi ympyrää mopin ja oksennuspussien kanssa, niitä ilmeisesti tarvittiin. Meihin keinunta ei vaikuttanut samalla tavalla, vaan moottorien tasainen hurina ja sopivan nykimätön keinunta saivat vaipumaan jonkinlaiseen horrokseen. Bongasin seinältä kyltin, joka väitti että juuri tämä laiva on edelleenkin, vuodesta 1998 lähtien, Blue Ribbonin haltija eli nopein Atlantin ylittäjä. Huippunopeus ilman lastia on kevyet 90 kilometriä tunnissa. Melkoista rytkettä, otaksun.

Autokannella sai taas kerran odotella pitkään ja kuunnella kummallista pauketta - valotkin sammuivat ja syttyivät taas samaa tahtia. Trelleborgissa ihmettelimme isoihin ruukkuihin istutettuja palmuja kaupungin huonoa markkinointia; tuskin kukaan oli jäämässä tänne, eivätkä ne edes yrittäneet.

Kohti pohjoista ja Malmöä, vasemmalle jäi the silta ja edessä sojotti Turning Torso. Purilaiset Maxissa jossain teollisuusalueella, tuuli edelleen navakka - joku tyyppi yritti syödä ulkona, puhuri vei paperit ja ensihaukkaisulla osan salaatista purilaisen välissä. Joutui luovuttamaan. Tuuli heitteli autoakin, kun etenimme rypsipeltojen keskellä ohi Lundin. Joku tuntematon punaisessa autossaan ei tykännyt yhtään kun ohitimme, rajoitus oli 110 ja hänellä vauhtia 90. Se painui mielenosoituksellisesti ohi vähän liian tiukassa paikassa ja katosi horisonttiin reilua ylinopeutta. Menköön, ei meitä kiinnosta. Sama kuvio kuitenkin toistui ainakin kolmesti; muutaman kilometrin jälkeen sama auto jumitti rekan takana - ja kun ohitin molemmat, se ampaisi taas karkuun. Herkässä on ego, toisilla - onneksi se kääntyi jostain liittymästä ennen kuin sai kohtauksen.

Pienemmälle tielle, mäkisempään ja järvisempään maastoon. Söpöjä, tai ainakin pikkusieviä kyliä, joilla oli oudot nimet, kuten Vankiva. Aivan kiva paikka, sekin. Aurinko laski hitaasti, valo oli parhaimmillaan ja matka tuntui etenevän - kohta pääsisi idylliseen puutalomajoitukseen, joka näyttää kuin paloista kootulta; ai tähän vielä yksi huone, tuon toisen yläpuolelle mutta vähän vinottain? No tehdään! Vähän iltaruokaa ja rennot kirjoitussessiot, sitten hyvät unet että jaksaa huomenna iltaan asti. Vaan eipä käynyt ihan niin.

Hässleholm osoittautui nimensä veroiseksi, siellä oli käynnissä asfaltointi ja käytössä kiertotie. Seurasin ensin navigaattoria, se kun on yhteydessä nettiin ja tietää ruuhkatkin - miksei siis myös tätä. Umpikuja, sitten toinen ja kolmas. Palasimme taaksepäin ja seurasimme tällä kertaa virallisia viittoja: ne veivät pitkälle kierrokselle läpi paikallisien omakotialueiden, mutta johtivat ensin umpikujaan ja sitten melkeinpä suoraan jyrän alle eli keskelle työmaata. Seuraa oransseja nuolia, kehotti kyltti - vaan eipä näkynyt yhtäkään. On se nyt helvetti, ajattelin ja koukkasin työmaan ohi pyörätietä pitkin. Kaikki hyvin, siis? No ei! Päädyimme nimittäin takaisin samaan kohtaan, josta aloitimme nuolien seuraamisen. Miten voi olla? Pääseekö täältä mitenkään pois? Kävin samassa umpikujassa uudestaan, kunnes tajusin: JOKU OLI KÄÄNTÄNYT YHDEN NUOLEN OSOITTAMAAN TOISEEN SUUNTAAN! Hieno homma, kertakaikkiaan - ei tässä ajeltu kuin tunti eestaas, turhan takia. Liikenteenohjauksen ei luulisi olevan kovin vaikeaa, mutta tämänpäiväisen otoksen pohjalta en enää tiedä.

Saavuimme perille kireän hiljaisuuden vallitessa, talon nähtyämme jo vähän hymyilytti. Isäntä tuli ottamaan vastaan suomeksi. Ihmettelimme hetken aikaa Skånen puheenpartta porukalla; isännän vaimo oli ollut vuosia töissä ruotsinlaivalla ja kuvitteli osaavansa kielen, tänne muutettuaan ei ymmärtänyt sanaakaan. Sitähän se on, ja entäs tanska sitten.

Huomenna ajetaan Kapelskäriin, mutta mitä siinä välillä tapahtuu, on vielä auki - se piti suunnitella illalla, vaan eipä ehitty. Kuvatoimituskin taitaa huilata hetken, valikoin julkaistavat kunhan ehdin ja jaksan. Ne ilmestyvät tänne kyllä.