Vittsjö - Vaggeryd
Perjantai, 17. toukokuuta 2024, Kapellskär - Naantali
Aamiaisen jälkeen ihmettelimme hetken Puutarha-Higginssin eli robottiruohoinleikkurin härppäämistä. Logiikka tuntuu olevan samaa tasoa etanan kanssa, joskin hieman huonompi. Ei sekään tiennyt minne mennä, pyöri vaan paikallansa ja törmäili puihin.
Katselimme Vittsjön taajamaa. Nyt kun auringonlaskun kellertävä kajo ja pitkät varjot eivät enää luoneet magiaansa, näytti kaikki melko laimealta. Erikoinen aikakapseli ja pysäytyskuva se silti oli; jos joku pystyy pitämään tällaisessa kylässä sisustusliikettä yli 30 vuotta, ansaitsee jonkinlaisen mitalin. Jotkut liikkeetä olivat juuttuneet 70-luvulle, toiset 80-luvulle - sen uudempaa ei juuri tainnut olla, paitsi ruokakauppa.
Kohti pohjoista, ohi useiden järvien ja läpi vähitellen männiköksi muuttuvan metsän. Kaivoimme eväsleivät esiin jollakin levähdyspaikalla, järven rannalla ja paahteisen havumetsän siimeksessä. Se tuoksui täsmälleen samalta kuin lapsena Hyvinkään Sveitsissä. Niin hienot näkymät, niin paljon vessapaperia polkujen varsilla - parkkipaikalla kun oli ihan vesivessakin, ilmainen vielä.
Liikenne soljui mitä mainioimmin, itselle vaan oli jäänyt vielä saksalainen moottoritierefleksi päälle; jos olet ohituskaistalla ja taaksesi ilmestyy auto, on syytä siirtyä syrjään ja nopeasti - sieltä tullaan ja kovaa. Kesti muutamankin hetken tajuta, että monikaan täkäläinen ei aja yli kahtasataa, kovin usein ainakaan.
Vähän ennen Grännaa poistuimme isolta tieltä ja koukkasimme uuteen löytöön nimeltä Rötle. Kyseessä on todella pieni ja söpö kyläpahanen, pienten punaisten puutalojen ja kukkivien omenapuiden kasautuma järven rannalla. Kukoistavia puutarhoja ja hyötyviljelmiä, kanojen huutoa ja lehmien tuijotusta. Oli korkea kesän päivä, kuten laulussa sanotaan. Emme jääneet pitkäksi aikaa, koska tuntui että muutama tunti saattaisi hävitä räpäyksessä - mutta palaamme varmasti vielä. Seuraavaksi samaa tietä eteenpäin ja pakollinen Grännan läpiajo, hitaasti kuten aina. Pääkatu on niin naurettavan turistinen että mittari pyörähtää jo ympäri - ja silti tekee mieli palata.
Pienempää rantatietä pohjoiseen; ensin Uppgränna, Brahe Hus alhaaltapäin, oikeanpuoleisen kartanon suuripuiset lehmihaat - sitten Ödeshögin pikkusievä taajama. Kirkon kohdalla todistimme jotain erikoista: kymmenisen henkilön miesporukka, noin kolmikymppisiä, taukoa pitämässä ja somettamassa kiviaitaan nojaillen. Eikä siinä mitään, mutta kun jokaisella oli mukanaan paksuhkosta rimasta nikkaroitu risti - useita metrejä pitkä, mutta liian heiveröinen oikeaan käyttöön. Mitä nyt taas?
Seuraavaksi Vadstena ja etenkin sen linna. Paikka oli tärkeä pysähdyspaikka matkalla Tukholmasta Kööpenhaminaan ja strategisestikin tärkeä - siispä linnoitetaan. Erinäisiä luostareitakin alueella on toiminut jo vuosisatojen ajan, kiinnostus notkahti jossain vaiheessa vaan on elpynyt taas. Linna on hienosti säilynyt ja muutenkin vaikuttava, se seisoo omassa vallihaudassaan aivan järven rannassa. Mikä ei ollut kovin vaikuttavaa, olivat linnan pihalla järjestetyt "messut" - heittomerkeissä siksi, etten ole kai ikinä nähnyt noin innotonta tapahtumaa. Näytteilleasettajia oli vain kourallinen ja yleisöä sitäkin vähemmän - eikä kumpaakaan osapuolta kiinnostanut pätkääkään. Hyvät kuvausmaastot ne kyllä tärväsivät, iänikuisilla valkoisilla pakettiautoillaan. Sellaisen kai saa ilmoittautuessaan yrittäjäksi.
Katsoin jo kaukaa, että nyt on tulossa jännät häät, kun jo kolmatta morsiuspukua viedään juhlapaikalle. Kävi ilmi, että neitoset olivatkin menossa paikallisiin vanhojentansseihin, jotka pidettäisiin kai huomenna. Treenin paikka, siis. Sinne ne painuivat, kohti juhlasalia ja häämöttävää aikuisuutta. Me taas kiersimme vallihaudan ja palasimme autolle, kuunnellen samalla että paikallisilla variksilla on aika jännän matala nuotti ja muutenkin paljon asiaa. Osoittautuivat korpeiksi, mokomat. Harmi, että kesytysleipä oli päässyt loppumaan. Itse kiersin vielä pienen lenkin viereisen rautatieaseman kautta, kovin kapeaa raideväliä ihmetellen. Tämähän olikin rautatiemuseo ja museorautatie, höyryvetoisilla junilla pääsi kesäviikonloppuisin jopa yhdeksän kilometrin päähän - niin paljon oli jäljellä joskus 300-kilometrisestä verkostosta. Kapearaiteinen lättähattu jäi näkemättä, perin ikävästi.
Pieni kierros kaupungilla, se osoittautui taas kerran sieväksi ja samalla jotenkin tanskalaiseksi - kauppareitin vaikutusta, varmaan. Puutalot kenottivat mikä mihinkin suuntaan eikä istutuksissa säästelty. Tuijottelimme hetken järvelle myös yhden luostareista puistossa, kyltissä puhuttiin jotain pyhiinvaelluksesta. Ehkä oman elämänsä ristinikkarit olivat tulossa tänne?
Matkan viimeiset purilaiset Linköpingin Maxissa - maxia tulee ikävä, mutta burgeria en ihan heti syö. Tilasin IFK-aterian, mutta sitä ei oltu brändätty mitenkään - kuitissakin luki vaan että classic double cheese. Mälsää. Linköpingissä on kuitenkin edelleen toimiva IFK, yksi harvoista muinaisjäänteistä. Nice. Havainnon tehtyämme tuijotimme hetken navigaattorin ruutua, epäuskoisina: matka-aikaan oli ilmestynyt ylimääräistä, niinkin paljon että ruokakaupan ja systembolagetin sai unohtaa - hyvä, jos ehtisimme laivaan. Erikoista, kertakaikkiaan.
Siispä tienpäälle ja nilkka suoraksi. Paikallisetkaan eivät tuntuneen noudattavan nopeusrajoituksia kuin nimeksi, eli joukon mukaan vaan. Ihan härskiksi ei kuitenkaan voinut heittäytyä, jos sattuisi vaikka nopeusratsia kohdalle - ilman korttia kun myöhästyy varmasti. Joidenkin kymmenien kilometrien jälkeen syy viivytykseen selvisi: moottoritie suljettu päällystystyön takia, kiertotie kantatien kautta, alempi nopeus ja kiva ruuhka. No, mitäänhän sille ei voi - ja maisematkin olivat kivemmat. Ohitimme mm. Emmaljungan tehtaan ja parikin ruukkia - yksi niistä oli perustettu 1666 ja yhä toiminnassa.
Ajoin nopeasti ja tehokkaasti, mutta kuitenkin järkevästi - minuutit matka-ajassa vähenivät, mutta myöskin arvioitu saapumisaika kuroutui suotuisammaksi. Tukholman ohitustien loputtomilla rampeilla tein kuitenkin virhearvion ja käännyin väärästä liittymästä. No, bensa ei olisi muutenkaan riittänyt perille asti ja tässä sattui olemaan huoltis. Sen pihalla näytti kuitenkin olevan käynnissä mopomiitti, satoja kireitä päristimiä sikin sokin ja paikallisia jonneja energiajuomapäissään - sininen savu vain leijui kaiken yllä. Onneksi pojat saivat äkisti parviälynsä päähän ajatuksen, että nyt ja juuri nyt on hyvä aika poistua. Pääsin siis suoraan mittarille, täyttämään mahdollisesti elämäni kalleinta tankillista - se jäi kuitenkin vielä nähtäväksi.
Takaisin tielle ja heti keskustatunneliin. Harhaannuin taas väärään liittymään, vai GPS-signaaliko katkesi - joka tapauksessa eri suuntaan mentiin. Valon taas näkyessä tunnelin päässä kävi ilmi, että tämä olikin itse asiassa parempi reitti - pääsimme suorempaan isolle tielle ja minuutit kellossa kelasivat taas taaksepäin. Krista yritti soittaa laivayhtiön lähtöselvitykseen ja kysyä, miten tarkka tuo lähtöselvityksen sulkeutuminen oikeasti on - laivan lähtöön kun on siitä vielä tunti. Puhelin hälytti, vaan kukaan ei vastannut. Puristin rattia ja noiduin mielessäni, musiikkikin piti laittaa pois päältä että akku riittäisi navigointiin. Toivoa oli yhä; jos konetta oli uskominen, myöhästyisimme viisi minuuttia, pahimmassa tapauksessa kymmenen. Alkoi kaksikaistainen moottoritie, pääsin polkaisemaan ihan kunnolla.
Alle tunti perille, kun täti vihdoin vastasi. Ei hätää, se sanoi, hyvin ehditte. Tie oli muuttunut sillä aikaa pienemmäksi ja keskikaiteelliseksi - kaistoja oli kolme, muutaman kilometrin välein vaihteli saiko ajaa yhdellä vai kahdella. Hyvän tykittelyn jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin satamaan, neljä minuuttia lähtöselvityksen sulkeutumisen jälkeen. Olimme viimeisenä jonossa, mutta edellämme viisi muuta autoa. Ja niillähän kesti, hyvä helvetti että kestikin. Puolisen tuntia sai ainakin seisoa, ehkä enemmänkin. Kopin täti katsoi passit ja tulosti liput minuutissa ja käski ajaa jonoon. Siinä seisoimme vartin, ihan turhaan, kunnes reiska viittoi laiskasti että laivaan siitä. Kai se oli jonkinlainen stop-and-go -rangaistus.
Laukku hyttiin ja kannelle, baarista kalja ja katse auringonlaskuun. Niin meni taas tämäkin loma, ensi kesänä uudestaan. Kirjoitin tätä melkein Långnäsiin asti, yö jäisi muutenkin lyhyeksi. Kuvia tulee joskus myöhemmin, osa niiistä saattaa olla jopa hyviä.
Kiitoksia mukanaolleille, kuullaan taas.
ja miksi pysähtyisi?
