Matkapäiväkirja pelkkänä tekstinä

Perjantai, 3. toukokuuta 2024

Suurten epävarmuustekijöiden väistyttyä pääsimme sittenkin pakkaamaan auton ja ajamaan sen Naantalissa laivaan nimeltä Finncanopus. Se on aivan uusi ja muutenkin uudenlainen tällä reitillä. Vanhaan konseptiin kuului lähinnä rekkojen ja satunnaisten autojen kuljettaminen ja niiden kuskien ruokinta - huoltoasematasoinen noutopöytä kuului hintaan. Tax free oli tuulikaapin kokoinen ja sen valikoima mitätön, baarista sai hanajuomien ohessa tilata ampiaisen tai jopa sinisen enkelin - ilman taustamusiikkia, toki. Syömään, saunaan, nukkumaan - eikä siinä mitään. Toista on nykyään: ruoka ei enää sisälly hintaan; ravintoloja on monta, ihan fine diningiin asti; on kuntosalit, höyryjoogat, poreallas ulkokannella, iso kauppa, ainakin kolme eri baaria, esiintyjiä, karaokea, pelikoneita - ja moderni sisustus, sellainen räikeän beige.

Katselimme kannella hetken maisemia ja laskevaa aurinkoa. Meri oli tyyni, ilma leppeä ja tuoksu öljynjalostamolta tuttu. Ihmettelin polttoöljyn ja mineraalitisleen käihää, Naantalin jalostamonhan piti loppua jo jokin aika sitten, eikä rannalla enää näkynyt tuttuja tornimuodostelmia sun muita krakkereita. Painuimme kuitenkin aika pian unille, laiva olisi nimittäin satamassa jo 06:30 paikallista aikaa eli epähemulimaisen aikaisin. Tähän peilaten uusi viihteellinen konsepti tuntuu oudolta; vaikka emme syöneet mitään (fish & chips ja iso olut 19,90 tai 2x entrecote ja pullo punkkua 99e) ja skippasimme aamiaisen (n. 17e) jäi nukkuminen kuuteen tuntiin. Aja siinä sitten pirteänä koko päivä.

Kuvauskalustosta todettakoon seuraavaa: Chaika eli lokki ottaa 72 puolen ruudun kuvaa normaalille filmille, latasin siihen mustavalkoista Foma 400:aa että rohisee kunnolla. Great Wall taas on keskiformaatin 6x6-kamera, ravintona enimmäkseen Foma 100. FED 5B saa nokalleen 20-millisen laajakulmalinssin ja syödäkseen 20v sitten vanhentunutta Agfan diafilmiä, jonka aion ylivalottaa ja ristikehittää, jännien värien toivossa.

Digirungon nokalla istunee enimmäkseen joku vanhempi linssi, kuten vaikka Trioplan 50mm, Helios 44-2 58mm, Super-Takumar 50mm f1.4, Sigma 18mm Widerama, Isco-Göttingen Westanar 150mm, venäläinen 500mm peilitele tai 85mm Jupiter. Eiköhän näillä jotain tartu.

Lauantai, 4. toukokuuta 2024, Vaggeryd, Ruotsi

Auringon noustessa, juuri ennen saapumista, napsin pari kuvaa kannelta. Meri oli aivan tyyni, lokit kirkuivat ja ilma tuoksui suolaiselta - tai niin luulisin, sillä petrokemian löyhähdys leijui yhä vetten päällä. Se tuli siis laivasta. Sehän on hieno homma se.

Autokansikooma kesti tällä kertaa yllättävän vähän aikaa, pääsimme alle puolen tunnin jumittamisen jälkeen tien päälle. Tie tosin on todella tylsä, keskikaiteellinen, pitkä ja suora. Ohituskaistojen kohdalla jono etenee suurinta sallittua, niiden välillä tasaista kahdeksaakymppiä - ja tätä kestää Tukholmaan asti. Ilma oli kuulas ja sopivan viileä, puissa ei vielä lehtiä, hevoset ulkona mutta lehmät vielä sisällä. Eväsleivät maistuivat ja kylmä kola kelpasi. Ensimmäinen jäätelötauko vähän ennen Tukholmaa, seuraava pysähdys bensalle keskustatunnelin jälkeen siinä Scanian tehtaan kohdalla - ja melkein heti perään legendaarisessa Tuppen-tienvarsisyöttölässä, jonka kohdalla tosin oli pelkkä reikä maassa. Väsymys alkoi painaa, eikä kello ollut vielä oikein mitään.

Oletko koskaan käynyt Nyköpingissä, kysyi Krista. En ollut, joten koukkasimme pois E4:ltä ja ajoimme sen läpi. Kivannäköinen paikka, vanha ja perinteisen oloinen. Löytyi pienehkö linnoitus, jonka vallihautaan hanhet juuri laskeutuivat - ja vähän matkan päästä punamultaisia satamamakasiineja riveittäin. Varsin sievää ja viehättävää - täällä voisi hyvin pitää yhen yötauon, totesimme. Ruotsalaiset miettivät myös viihtyisyyttä pelkän käytännölisyyden sijaan; meilläpäin sellainen on turhaa pröystäilyä, tuhlausta, ja lama-aika ikuinen.

Ja koska emme olleet käyneet myöskään Norrköpingissä, joka sijaitsee loogisesti Nyköpingistä 60 kilometriä lounaaseen, kiertelimme seuraavaksi siellä. Tämä olikin paljon isompi paikka, siellä kulkee jopa raitiovaunu. Keskustasa on joskus ollut paljon teollisuutta, paikka muistutti jotenkin Tamperetta - ei vähiten siksi, että virtaavaa vettä loinotti vähän joka paikassa; uomissa, kouruissa, kanavissa. Ja siksi, että entiset teollisuuslaitokset oli muutettu asunnoiksi, joihin sinulla ei tule ikinä olemaan varaa. Pysäköin parkkitaloon lähes ytimessä, noin kahdella eurolla tunnniksi, ja kiertelin vesiaiheita hetken. Auringossa alkoi tulla jo lähes kuuma. Harmikseni huomasin vasta poislähtiessä, että se kaikkein hienoin kohta olisi ollut korttelin päässä toiseen suuntaan. No, tänne on palattava, tuumi myös Krista, joka oli jäänyt parkkihallin viileään odottelemaan. Hänellä oli ollut musiikillinen kohtaaminen tuntemattoman kanssa; joku urpo luukutti autossaan paskaa poppia liian kovalla, josta suivaantuneena kätevä vaimo käänsi puhelimen räkivästä kaiuttimesta punkin täysille. Pölyn laskeuduttua oli taas hiljaista. Palasimme E4:lle siinä kohdassa missä on nostettu Saabin lentokoneita tikunnokkaan. Tunnistin Viggenin, Gripenin, Drakenin, Tunnanin ja Saphirin - muutama muu jäi hämärän peittoon. Joo, tänne uudestaan.

Skippasimme ainakin Söderköpingin ja ehkä pari muuta - seuraavana vuorossa Linköping. Taas vanha ja viihtyisä, historiaa täynnä - ja tietenkin vesiaiheita, vanhoja lehtipuita ja viihtyisiä puistoja. Tulppaanit kukkivat, samoin narsissit ja valkovuokot - kevät on kai täälläkin myöhässä ja aikatauluissaan muutenkin sekaisin. Katedraalia sanoivat näkemisen arvoiseksi, ajoin melkein pihaan asti ja parkkeerasin taas kahdella eurolla tunniksi. Hyvä hinta. Kirkko oli tosiaan sisältä mahtava, täynnä naivistisen pökälemäistä keskiaikaista kirkkotaidetta - mm. perunan näköisiä pääkalloja ja eläimiä joista ei tiedä onko kyseessä kissa vai hevonen. Kaiken kruunasi urkuja revittelevän tädin esitys, joka oli joko todella huonosti soitettu tai sitten kummallisesti sävelletty: ihan kuin sävellajeja ei olisi olemassa tai harmonisuudella ei olisi väliä. Kuin kissa kävelisi koskettimilla, sanoi keskikokoinen veljeni, nauhoitusta pätkän kuultuaan. Ole siinä sitten vakavalla mielellä, kun tämän hetkellisesti tavallisen mutta äkisti kummaksi äityvän äänimassan lisäksi seiniltä tuijottavat NE hahmot - keskiaikaisten tekeleiden lisäksi oli toki realistisempaa ja esittävämpää taidetta, mutta niillekin oli jostain siunaantunut erikoisia tai sopimattomia ilmeitä. Poistuimme naurua pidätellen ja elähtyneinä; uskonnollisia emme ole, mutta vanhoilla kirkoilla on useinkin tietty vaikutus.

Mantorpin kiihdytysautoradan ohi, kohti Mjölbytä ja Max-purilaismestaa. Käännyin epähuomiossa yhtä liittymää liian aikaisin, mutta pikkuteitähän pääsee. No, sattuipa kohdalle jonkinlainen juoksutapahtuma, joka jumitti liikenteen täysin. Aloin ja huolestua, kun ohi hölkkäsi pinkki jänis, mutta sitten liikenteenohjaaja päästi meidät menemään. Hän ei tosin huomannut että auton edessä mönki vielä hieman hitaampi osallistuja, ja viittoi vihaisesti, että aja nyt. Enhän minä nyt juoksijan päälle, hyvä mies. Max löytyi onneksi nopeasti ja nälkä herkesi vaivaamasta.

Kohti Vätterniä, Grännaa ja hienoja näkymiä. Poikkesin pienemmälle teille, joka oli näköalojen takia merkitty ruskealla kukkasella. Poikkesimme tuijottamassa riimukiveä, joka jäi eräällä toisella reissulla väliin, kun tuli äkillinen kiire satamaan - huomasimme silloin olevamme tunnin jäljessä aikataulusta juuri näillä main. Kylän nimi on Rök ja kivi siis röksten - se on asemoitu kirkon pihalle, ettei homma menisi ihan pakanalliseksi. Epäselväksi jäi, mitä siinä luki: infotaulu oli perusteellinen mutta ruotsinkielinen - ja lyhennelmä saksaksi. Englanniksi todettiin vain, että tervetuloa, tätä paikkaa hallinnoi muinaismuistovirasto. No sehän on sitten kiva. Kaikkihan toki ruotsia osaavat, mutta runollista muinaisruotsiakin?

Rökistä Ödeshögin kautta rantaan ja pienempää tietä kohti Grännaa. Nämä seudut ovat aina viehättäneet, emme oikein tiedä miksi. Sinisen kaikissa sävyissä kiiltelevässä järvessä ja sen keskellä pitkulaisena makaavassa saaressa on jotain erityistä - eikä Grännakaan huono ole, kaikesta turistisuudestaan huolimatta. Vähän ennen taajamaa käännyin vielä pienemmälle tielle, kohti Kleveniä, ylös mäkeä hienolle näköalapaikalle. Läheisessä talossa olimme yötä yhdellä toisella reissulla. Valo oli hetken aikaa mahtava, mutta vaihtui nopeasti latteaksi - järven toisella laidalla satoi jo. Katselin lautan hidasta menoa kohti Visingsön saarta, sinertävässä usvassa.

Ehdimme Grännaan ja löysimme parkkipaikankin, mutta juuri silloin sade saavutti meidät. Se alkoi ensin vaimeana, mutta yltyi pian - kohta ei tahtonut eteensä nähdä. No, lähtivätpä ötökät tuulilasista. Enää lyhyt ajo Huskvarnan ja Jönköpingin läpi, kohti Vaggerydiä jossa kävimme kaupassa. Ruotsalaiset eineslihapullat ja perunasalaatti ovat jotain ihan muuta kuin meilläpäin, niitä on saatava. Lisäksi mukaan tarttui tietenkin hönökakaa, liian punaista pippurisalamia, port salutia, raparperi-sitruunalimonadia, karviaislimsaa, ruskistetun voin makuisia sipsejä ja muutama kakkosolut. Majoitus on keskellä metsää, pienessä mökissä, joka muistuttaa puutarhavajaa ja joita on samassa pihapiirissä monta. Sisustus on kamala, tuolista irtoavat jalat ja tuoksu on sellainen että sisällä on poltettu, joskin 30 vuotta sitten. Jääkaapissa ei ole pakastelokeroa, mutta on sulamattomia jääpaloja - ja se kylmensi kaljani puolessa tunnissa. Mahtaa viedä jokusen amppeeritunnin sähköä. No, kyllä täällä yhden yön pärjää, eikä maksanut paljoa.

Huomenna koti Tanskalaista maaseutua ja paikkaa nimeltä Klarskov. Nähdään siellä.

Sunnuntai, 5. toukokuuta 2024, Klarskov, Tanska

Aamujen aamu metsämökin tonttuna, tukka solmussa ja kalsarit oletettavasti nurinpäin: heräsin auringonpaisteeseen veden lotinaan ja kiroiluun. Krista oli käynyt suihkussa, ja välttääkseen akrobaattista astu-vessanpytyn-yli-liian-pienessä-tilassa -manööveriä (koko kylppäri oli varsinainen arkkitehtuurin mestarinäyte) päätynyt rentoon istumasuihkuun pöntöllä. Eikä siinä mitään, mutta lattille oli asennettu melko huomaamaton viitisen senttiä korkea reunus, estämään veden pääsy suihkusta vessan puolelle - eikä tällä puolella ollut viemäriä. Syntynyttä pienehköä sisäjärveä mopilla siirtäessään vaimo tuli lausuneeksi pari valittua.

Silmät ristissä ja naurua pidätellen könysin jääkaapille, joka osoittautui sittenkin pakastimeksi; kaksi energiajuomatölkkiä, onneksi sokeritonta, oli purskahtanut yön aikana ja kuorruttanut kaapin sisällön hileisellä hyhmällä. Sehän on sitten kiva. Tuotteita pyyhkiessäni ja sohjoa luututessani yhdyin hetkeksi manauskuoroon, kunnes tajusin aamiasvajeessani maistaa yhtä lihapullaa. Umpijäässä. Kaikki paitsi salami oli täysin umpijäässä. Alkoi naurattaa taas. Ruokien takaa, kaapin sisäpuolelta, löytyi vihdoin tuotekilpi. Freezer, siinä tosiaan sanottiin, eikä fridge.

Siirryimme terassille, kuulaaseen ja raikkaaseen aamuun, näykkimään kohmeisia eväitä, kuten siivutettua juustoa joka oli tullut yhdeksi taas. Linnut karjahtelivat puissa, käki kukkui taukoamatta ja sateenjälkeinen usva kiersi puunrunkoja. Läheiseltä järveltä kiirivät kurkien huudot. Oikein idyllistä, eikä edes hyttysiä vielä tähän aikaan vuodesta. Muurahaisia tosin alkoi kuhista energiajuoman perässä hälyttävää tahtia.

Kävin imeyttämässä loput vedet pyyhkeeseen, pakkasimme auton ja painuimme tietä pitkin alaspäin. E4 on näillä main vielä tavallistakin tylsempi - suora, tasainen, kaksi kaistaa suuntaansa eikä kerrassaan mitään nähtävää. Vaggeryd - där hjulen alltid snurrar on kunnan slogan, ja teollisuutta onkin jos jonkinlaista. Harmi vaan, että peltihallit näyttävät ohikulkijasta kaikki samalta - valmistui sisällä miten kiinnostavia asioita tahansa.

Vähän Laganland-hirviteemapuiston jälkeen vaihdoimme pienemmälle tielle. Matka-aika piteni noin viidellä minuutilla, mutta tienoo kävi hetkessä jännemmäksi; täällä oikeasti asui joku, ja se joku oli aika usein lievästi erikoistyyppi. Ohitimme tiluksia, jotka oli täytetty viimeistä koloa myöten milloin milläkin mielenkiinnon kohteella - oli chopper-prätkää, jenkkiutoa, moottorisahaveistosta, vanhoja mainoskylttejä ja maatalouskoneita. Eikä tosiaan mitään romuläjiä, vaan kaikki siististi aseteltuna, nurmikot ja istutukset viimeisen päälle. Kevät oli täällä alempana jo pidemmällä, lehmät ulkoilivat ja kaikki kukkivat kasvit kukkivat yhtä aikaa; voikukat, valkovuokot, kanankaalit, pajut, tuomet, luumut, omenat, kirsikat - ja jotkut tunnistamattomat puut, jotka olivat täynnä isoja räikeän pinkkejä kukkia. Melkoista tykittelyä, mehiläiset varmasti tykkäävät.

Knäredissä pysähdyimme katsomaan paikallista vanhaa vesimyllyä, sahalaitosta ja niihin liittyvää koskea. Oli vuosisataista mekaniikkaa, kuten isoja puisia hammasrattaita, nahkaisia voimansiirtohihnoja ja valta-akseleita, niin että riitti. Muutenkin oikein nätti paikka, täynnä vanhaa tavaraa ja tunnelmaa - etenkin 1800-luvun tyyliin sisustetut asuintilat viehättivät silmää ja virkistivät mieltä. Näinkin on joskus eletty, eikä mitään ole puuttunut. Samaan aikaan ulkona leijui sininen savu ja kaikui loputon pärinä ja prutke - vanhojen mopojen, prätkien ja määritelmän mukaisten moottori-pyörien kokoontumisajot olivat juuri päättymässä, tai ehkä alkamassa. Joka tapauksessa härveleillä ja etenkin niiden kuskeilla oli tarve päästä jonnekin muualle, mielellään pitkän letkan osana. Pakokaasu jää, en odota enempää, riimitteli eräskin sanoittaja kerran. Katselimme paikkoja vielä hetken, mutta henkilökunta alkoi jo vetää lappuja luukuille ja luukkuja kiinni. Tajusin vihjeen, vaikka esim. panimo jäi kokonaan käymättä - olihan sunnuntai ja kello jo puoli yksi. Kuka sitä nyt tähän aikaan enää nähtävyyttä katselisi. Matkalla huvitti paikannimi Uddared, lausuin sen päässäni Rauno Repomiehen äänellä. Uddared, siellä dummelia levidellään kivasti. Pitää varoa eddei mene silmään, ikäväsdi kirveldää jos sinne osuu vahingossa.

Pienempiä ja sitten isompia teitä kohti Helsingborgia, tuota linnoituksen mukaan nimettyä kaupunkia jossa ei ole enää jäljellä kuin yksi torni. Varustus purettiin 1800-luvun lopulla vanhanaikaisena, eikä tilalle edes rakennettu mitään. Aika surullista. Seurasin tyhmänä opasteita satamaan enkä suuntavaistoani, mokomat ajattivat vähintään peninkulman (1mil eli 10km) pituisen ketunlenkin. Ilmakin oli kääntymässä pilvisen ja harmaan puolelle. Lauttalipun sai ostaa automaatista jonottamatta, matka kestää 20 minuuttia ja lähtöjä on usein - jopa 10 minuutin välein. Painelin kannelle kuvaamaan, ilma harmaantui entisestään ja alkoi tihuuttaa. Kestohuvituksen kohde Ramlösan vesitorni jäi uusien talojen taa.

Laivan läpi kävi kohahdus ja matkustajien keskuudessa alkoi melkoinen vilinä, kun kuulutus kertoi että olemme nyt Tanskan aluevesillä. Se tarkoitti, että alkoholia sai nyt ostaa vapaasti ja mietojen ikäraja putosi kuuteentoista. Dude. Samalla myös aurinko tuli esiin. Ihmettelin lasin takaa sekä seisovaa pöytää että hienompaa ravintolaa, jossa näytti olevan katettuna kolmet eri aterimet ja kaksi viinilasia - aikaa 20 minuuttia, tulee pienehkö hoppu ehkä? Ja tästä vielä keittiön tervehdys, laittakaa vaikka taskuun. Bongasin onneksi selventävän julisteen, jossa kerrottiin, ettei laivalta ole pakko poistua - samalla lipulla saa ajaa edestakaisin vaikka koko päivän, jos siltä tuntuu - automatkustajille moinen ei toki sovi. Nyt alkoi olla ravintolassakin jotain järkeä.

Laivasta poistuminen oli viivästyä ja koko salmen aikataulu mennä solmuun, kun edellämme ollut auto ei tahtonut käynnistyä. Lähti se lopulta, varmaankin pelästyttyään lähestyvän laivareiskan ilmettä. Maissa satoi, ajelimme kuitenkin hetken Helsingørin vanhaa puolta eestaas - ristiinrastiin ei voi, kun on niin paljon yksisuuntaisia. Sade oli kuurottaista, selkeinä hetkinä löytyi kivaa katutaidetta ja hyvin tanskalaisia kaupunkinäkymiä kuvattavaksi.

Takaisin tienpäälle, ensin strandvejeniä eli paikallista kultahammasrannikkoa pitkin kohti Kööpenhaminaa. Meri oli sumun peitossa ja ranta-asumukset erityisen apeita, vettä kun tuli ihan tosissaan. Pysähdyin hetkeksi Bukkeballevej:n kohdalla ihmettelemään: meressä seisoi kaksi hahmoa polvisyvyydessä, noin viiden metrin päässä toisistaan, välillään verkko ja käsissään onkivavat. Kai sieltä jotain tarttui, flunssa edes. Louisiana jäi tällä kertaa käymättä, sää ei ollut vähääkään otollinen.

Tie vaihtui isommaksi ja sade sumuksi, kaistoja oli parhaimmillaan viisi ja liikenne rasittavan kaoottista - koko ajan sai varoa, mihin mahdottomaan koloon joku aikoo tunkea, ilman vilkkua toki, tai kuinka kovaa ylinopeutta mersulla uskaltaa ajaa ruuhkassa. Helsingin kehäteiltä tuttu minäminä-asenne on rantautunut tännekin. Ja jos meininki on tuollaista sunnuntai-iltapäivänä, miltähän näyttää neljän ruuhkassa torstaina? En välittäisi kokea.

Alkoi olla nälkä, eikä sumu helpottanut tilannetta. Toisin kuin Ruotsissa, Tanskassa ei merkitä moottoritien opasteisiin ravintoloiden tai bensa-asemien nimiä tai logoja - ne on itse tiedettävä, ja moni paikka onkin pystyttänyt korkeita Sunny Car Center -tyyppisiä mainostorneja. Onneksi kyltit on sentään saatu pidettyä kivan harmonisina - muusta visuaalisesta saasteesta viis. Oli miten oli, sakeassa sumussa kyltin ehtii nähdä vasta ajettuaan jo liittymän ohi. Tällä taktiikalla päädyin ensin tankkaamaan asemalle jonka nimi (Circle K) toi mieleen erään punkbändin ja myöhemmin hieman vastentahtoisesti syömään mäkkäriin. Sen pihalla oli monta parkkiruutua prätkille, joissa kaikissa luki MC vaan yhdessäkään ei Donalds. Mitä tuhlausta! Valitsin listalta homestyle med pebersovs -purilaisen, jonka sinäänsä erinomainen pippurisoosi oli niin voimakasta, ettei mikään muu aineosa maistunut miltään. Ei voi muuta sanoo ku hattua nostaa.

Syömingin aikana sumu oli vaihtunut auringoksi, asfalttikenttä suorastaan höyrysi. Vahvistin Kristan tekemän havainnon: ravintolassa oli harvinaisen paljon nuoria, atleettisen oloisia miehiä, joilla oli eilen kaiketi ollut tiukka jalkapäivä. Kävely oli tönkköä, portaiden nousu tuskaisen oloista - ja muutamaakin sai auttaa ylös tuolista. Erikoinen sattuma.

Tiet vaihtuivat pienemmiksi, jopa huvittavuuteen asti; kaksi autoa ei mahtuisi kohtaamaan, jos toinen ei väistäisi melkein ojan puolelle - ja rajoitus tuttu 80. Tällaisia kärrypolkuja pitkin kiisimme kumpuilevassa peltomaisemassa, josta ei puuttunut kuin pientareita reunustavat unikot. Niiden aika olisi jo, toivottavasti eivät paleltuneet. Ohitimme ensin hedelmätarhan, jonka vanhan puolet vapaasti kasvaneet puut kukoistivat jo valtoimenaan - kukinta oli vaisumpaa uudella puolella, jossa puun kaikki oksat on sidottu samaan tasoon, kuin kuvitteelliseen seinään. Jostain kumman syystä puu kasvaa tällä tavalla nopeammin, pysyy taudittomampana ja tuottaa vielä enemmän hedelmääkin. Hedelmäpuiden jälkeen saimme annoksen absurdismia - joulukuusifarmin, joka jatkui ja jatkui. Silmänkantamattomiin peltoja täynnä täsmälleen samankokoisia ja jämpteihin riveihin istutettuja kuusia. Jotenkin epätodellinen, unenomainen näky.

Kämppä Klarskovin kylässä on omakotitalon vierasosa, täkäläisittäin uusi rakennus - vain 100 vuotta vanha. Halusimme toki vanhan maatilan mustavalkoiseen ristikkotaloon, kunnon hobitinkoloon - mutta kyllä tällainen modernikin voi olla tyylikäs. Heikäläisillä kun on siihen taju. Tilaa on riittämiin, vähintään 100 neliötä - mahdumme hädin tuskin. Jotkut ratkaisut, kuten kymmenen neliön kylpyhuone, ilman ammetta mutta sohvalla, jonka tyynyissä lukee everything's gonna be alright, ovat hieman outoja - mutta ainoa oikea valittamisen aihe on jääkaappi: siinä kun ei ole pakastelokeroa. Aamuisen perusteella toki ehkä parempi niin.

Kävimme vielä pikaisesti kaupoilla läheisessä Vordingsborgissa, jonka keskustaa hallitsee punatiilinen linnanraunio. Outoa, että noinkin nuori on päästetty tuollaiseen kuntoon; jäljelllä lähinnä sortuneita muureja ja yksi ehjä torni. Palaamme aiheeseen huomenna - nyt kauppaan. Ensin vuorossa Rema 1000, halvempi ja huonompi vaihtoehto; muistuttaa lähinnä kehnoa Alepaa, jossa on hieman nuhjuinen meininki ja suppea valikoima. Kävimme myös varmuuden vuoksi Netossa, joka on kuin pienehkö, kauppiasvetoinen k-market - kalliimpi, mutta kivempi ja tarjontaa laajemmin. Muita tanskalaisia kauppaketjuja ovat ainakin Coop (osuuskauppa) ja DagliBrugsen (elanto?) sekä uudehko 365discount (Coopin halpakauppa.)

Takaisin kämpille, läpi huumaavantuoksuisten ja räikeänkeltaisten rypsipeltojen. Ulko-oven lasissa meitä odotti etana, luuli kai että tätä kautta pääsee täysihoitoon. Valitettavasti meillä on jo täyttä.

Huomenna tutustumme lähialueisiin, mitä se sitten tarkoittaakin - olemme tässä nimittäin kaksi yötä. Katsellaan mitä tapahtuu.

Maanantai, 6. toukokuuta 2024, Klarskov, Tanska

Nukuin pitkään ja hartaasti, se teki hyvää - paitsi että selkä meni jumiin. No, se tokenee kävelemällä. Aamiaiseksi nautin paikallista lounasruokaa eli leipää ja töhnää. Tapana on ostaa pieni rasiallinen majoneesipohjaista "salaattia", niitä on eri makuja, levittää sisältö muutamalle viipaleelle ja väittää sitä terveelliseksi - eipähän ainakaan tullut isosta tehtaasta valmiina. Molemmat ainesosat toki tulivat, mutta se on sivuseikka. Tästä syystä kolmioleipiä ei oikein tahdo löytää.

Oma valintani oli tällä kertaa kurrysalad med kylling, eli kuutioitua perunaa, omenaa, retiisiä, sipulia ja kanaa, keltaisessa kurkuma-jeera-majoneesissa. Hönökakan päälle levitettynä oikein hyvää. Toisella leivällä nautin takaisin viipaleiksi palautunutta port saluttia ja rullepølseä eli pippuroitua ja rullattua siankylkeä. Vähän lime-pepsiä siihen kylkeen ja kylille.

Knudshoved odde on pitkä ja kapea niemi Själlannin lounaisnurkassa. Paikka on enimmäkseen luonnonsuojelualuetta, täynnä vanhaa metsää, linturantoja ja isoja taivaita. Ja, kuten huomasimme, vapaana vaeltavaa karjaa ja suuria etanoita. Ajoin pientä ja kumpuilevaa tietä keltaisina loimuavien rypsipeltojen keskellä, ohi satunnaisten maatilojen ja pienten kivikasojen, jotka myöhemmin osoittautuivat muinaisten hautakumpujen jäljelle jääneiksi jäänteiksi. Melkein perillä jouduimme odottelemaan hetken, kun muutaman päivän ikäinen vasikka ei osannut päättää mihin suuntaan väistäisi. Hieman hirvitti ajaa pienokaisen ja sen äidin välistä, mutta onneksi molemmat osoittautuivat säyseiksi kavereiksi.

Tie päättyi pian parkkipaikkaan, jonkinlaisen vierailukeskuksen pihaan - se oli tietenkin remontissa. Parkinnasta olisi pitänyt maksaa 4 euroa mobilepayn kautta, mikä tuntui maisemiin nähden varsin kohtuulliselta. Harmi vaan, että sovellukseni ei tunnistanut annettua numeroa - ilmeisesti homma vaatisi paikillisen liittymän. Huonosta suunnittelusta saa kärsiä koko järjestö. Lisäksi olin vähällä astua autosta tullessani todella ison kotilon päälle - se ei olisi nostattanut tunnelmaa, vähääkään. Kaveria hiekalta nurmikolle siirtäessä huomasin, että sen kuori oli pahasti lohjennut. Tyyppi vaikutti kuitenkin hyvin elämänhaluiselta ja energiseltä, alkoi välittömästi järsiä ruohonkortta kovalla tarmolla. Luin netistä, että noin isot murtumat eivät parane ikinä, mutta kuoren tilkkeeksi kasvaa nahkamaista suojakudosta, joka pitää elimet sisäpuolella. Kätevää, etenkin kun heikäläisillä on kyllä verenkierto, mutta ei varsinaisesti verisuonia. Krista oli jo perustamassa etanasairaalaa, mutta kaveri ehti jo kadota korkeaan ruohoon.

Krista meni tekemään lähempää tuttavuutta lehmien kanssa, itse kävelin tietä hetken matkaa eteenpäin. Bongasin paahteisella kentällä toisenkin etanan, se oli niin tiukasti kiinni maassa etten saanut nostettua turvaan. Repiä niitä ei saa, kuori saattaa irrota ja siitä ei pitkä ura urkene, ei edes iilimatoimitaattorina. Samassa paikalle kaahasi remppamiesten pakettiauto, se väisti etanan vain senttien päästä. Seuraavalla parkkipaikalla kohtasin kartan, tuijotin sitä hetken ja tajusin, ettei tämä paikka sovi meille ainakaan tänään; matka oli pitkä, mukaan olisi tarvittu eväät ja patikkahenkeä ja vähintään puoli päivää aikaa - mitään näistä meillä ei juuri nyt ollut. Palasin takaisin kivellä istuvan vaimon luo ja kysyin oliko hän ehkä nähnyt isoa etanaa keskellä hiekkakenttää. Ai tätä vai, tätä joka matelee mun kämmenellä? Joo, näin kyllä. Tässä tarvittaisiin nyt vähän aikuismaista jämäkkyyttä.

Seurasi keskustelu asioiden järkevyydestä, logistiikasta ja muusta sellaisesta. Lopputulos oli, että vapautimme uuden ystävän takaisin luontoon, vain hieman haikein mielin. Jos olisimme nyt matkalla takaisin kotiinpäin, voisi tilanne olla eri. Ruohikosta löytyi vielä kaksi muutakin, vielä isompaa yksilöä. Tuollaiseksi ei ihan vuodessa kasveta, tuskin kahdessakaan.

Pikaisena kertauksen niille, jotka eivät ehkä tiedä: kevään -22 autolomalla poimin Etelä-Ruotsista talteen tyhjäksi luulemani kotilon. Pari viikkoa matkan jälkeen pesin sen ja muita simpukankuoria ja jätin ne kuivumaan - hetken päästä tämä heräsi eloon, mutusteli tyytyväisenä leivänmuruja tiskialtaassa. Seurasimme, ihastuimme, nimesimme sen Bismarkiksi ja hankimme käytetyn terraarion - ja vähän ennen joulua se kuoli. Marraskuussa -23 löysin sattumalta duunista tutunnäköisen kotilonkuoren, jonka jemmasin filmipurkkiin muuttohässäkän ajaksi. Jouluna pidimme yhdistetyt kinkku- ja etanavalvojaiset: sika saatettiin uuniin ja etana houkuteltiin ulos kuorestaan - ja ennen kuin liha oli edes lämmintä, oli ensimmäinen kurkunviipale jo syöty. Nimeksi sille soviteltiin Leclerciä, koska itäkeskuksen liukuportaat olivat nyt lähellä ja L'escargot Leclerc dans l'escalier - Itis I, Leclerc! kuulosti liian hyvältä ohitettavaksi. Syvällisemmän luonneanalyysin perusteella nykyinen nimi Dummkopf sopii sille paremmin - ei ole kovin välkky kaveri, mutta sitäkin suloisempi. Ja onhan tässäkin aina legendaarinen keskustelu: Dummkopf! -Was? -Nicht du!

Etanoista linnoituksiin ja leivonnaisiin. Kävimme tarkistamassa Vordingborgin linnanrauniot vielä tarkemmin, homma kun jäi eilen kesken. Ihmeen vähän on jäljellä, etenkin kun ottaa huomioon että tämä oli valtakunnan tärkein paikka ja kuninkaan asunto satojen vuosien ajan. Jopa Tanskan ensimmäiset kirjoitetut lait on annettu tiedoksi täällä - sitä ennen homma perustui kuulopuheisiin ja perimätietoon. Linnoitus oli tarkoitus kunnostaa moneen otteeseen, mutta kun hommaan ryhdyttiin toden teolla joskus 1800-luvun alussa, todettiin että työtä on liikaa ja ei kannata - edes linnan ytimestä, englanniksi stronghold tai keep, ei ollut jäljellä kuin perustukset. Yksi torni saatiin sentään restauroitua; sen nimi on gåsetornet ja sen huipulla on kultainen hanhi, hansaliiton kauppiaille kuittailua varten asennettu. En tiedä miten se liittyy, hanhenmarssi ja kultaisia munia muniva hanhi tulevat toki mieleen. Tällaisen jahkailun ja sekoilun estämiseksi ja niistä aiheutuvien lisätuhojen torjumiseksi, sekä vielä raunioitumattomien linnojen säilyttämiseksi, perustettiin paikallinen museovirasto jo silloin; gåsetornet on sen ensimmäinen suojelukohde.

Linnan piha on nykyään rehevää ruohoa ja puistoa, isoja vanhoja tammia ja muita lehtipuita. Vanhojen rakenteiden paikkoja on merkkailtu rautaisilla palikoilla ja tangoilla, viereisessä rakennuksessa pitää majaa kehuttu tanskan linnamuseo. Siellä olisi ollut kiinnostava näyttely, mutta on maanantai ja museot kiinni. Seurasimme paikallisten koirien viipotusta hetken aikaa ja painuimme sitten täydentämään olutvarantoja; saalis oli tähän mennessä kovin laiha. Se kolmas, kokkeilematta jäänyt marketti eli Quickly osoittautui isommaksi tavarataloksi, valikoimaa riitti. Krista osti mm. Faxe Kombi -limun, jonka makua ei kerrottu etukäteen, vaihtoehdot kyllä - yksi niistä oli salaatti. Aulan leipomosta valitsimme evääksi nakkipiiloja, kolme erilaista kanelsnegeliä eli lehtitaikinakierrettä kanelilla ja runsaalla sokerilla, sekä vielä berlinerin, joka on täälläpäin lehtitaikinasta tehty mutta silti uppopaistettu sokerihillomunkki. Varmaan tuhat kaloria ja joka suupalan arvoinen.

Oli tarkoitus ajaa Slagelseen asti, noin tunnin päähän, katsomaan kun siellä on ollut katutaidetapahtuma ja sen jäljiltä paljon hienoja maalauksia. Pysähdyimme kuitenkin jo Næstvedissä, koska sinäänsä mainio Starbucks triple shot espresso, joita saa noin eurolla kylmäkaapista, alkoi kiertää mahassa. Hyvä niin, koska vessaa etsiessä huomasimme että täällä on aivan riittävästi hienoa katutaidetta yhden illan tarpeisiin. Niitä kiertäessä bongasin kirkon luota ilmeisen pitkäikäisen viinikaupan - viereisen hotellin nimi kun oli hotelli viinikaupan luona. Kauppa oli jo kiinni, mutta sen ikkunasta bongasin paikallisen panimon tuotteita. Tästä innostuneena tormasin ensimmäiseen vastaantulleeseen markettiin, joka osoittautui vielä isommaksi kuin edellinen. Nyt oli valikoimaa, jopa niin, että onnistuin löytämään kaksi pulloa joita kassajärjestelmä ei tunnistanut. Tanskaa en osaa kolmea sanaa enempää, yksi niistä on kammelåsa - enkä tiedä tarkoittaako se edes mitään. Niin vain hävisi kassaltakin englannintaito, vaikka täälläpäin sitä puhuvat kaikki - ja jono senkun kasvoi. Onneksi paikalle osui melko pian joku pomo, joka käski myydä putelit kympillä kappale, että päästään eroon - niistä vai minusta, en kysynyt.

Näimme taiteista ehkä puolet, mutta sekin riitti - taso oli kova. Palasimme kämpille pieniä teitä, etana odotti yhä ulko-oven lasissa. Iltasyömiseksi oli tähteitä ja jäännöseriä sekä muutama Tuborg. Järjestelin takaluukun uudestaan, taas mahtuu. Huomenna ajetaan Berliiniin ja varsinainen lomailu voi alkaa. Jostain pitää vielä hankkia saksalainen päästötarra, niitä saa kuulemma katsastuskonttorilta alle kympillä. Tilasin sellaisen kyllä hyvissä ajoin, kotiinkuljetuksella; lupasivat toimittaa viidessä päivässä, eikä sitä ole kuulemma vielä näkynyt - ja päiviä on mennyt yli kymmenen. Aina pitää olla jotain säätämistä.

Majoitus on muuten Kastanienalléella, tosin pari korttelia Brandenburgin puolella - sielläkin on samanniminen katu, jonka hipsteritiheys saattaa olla hivenen pienempi. No, tämä tulee nähtäväksi huomenna.

Tiistai, 7. toukokuuta 2024, Brandenburg, Saksa

Ah, kotona Pörliinissä. Majoituksemme, kokonainen omakotitalo, sijaitsee noin parinsadan metrin päässä Röntgenthalin S-Bahn -asemalta - vain vaivoin Berliinin rajojen ulkopuolella, mutta hienossa osoitteessa eli Kastanienalleella. Nyt voi hetken aikaa rentoutua. Euroviisut pauhaavat taustalla, saksalainen selostaja puhuu biisien päälle niin kovaa että "musiikki" ei kuulu ja erinäisiä pakasteita meni juuri uuniin ja yksi Jever pakkaseen.

Aamulla pakkasimme auton, yritimme syödä jääkaapin tyhjäksi ja hyvästelimme ulko-oven lasissa yhä jumittavan etanan - ja sitten pieniä teitä kohti Rødbyhavnia ja lauttaa. Køping-aiheisten paikkojen bongailu jatkui, jätimme väliin Nykøbing Falsterin (Tanskassa on useampikin Nykøbing) mutta pysähdyimme hankkimaan täydennystä (lähinnä nakkipiiloja) Sakskøbingistä, jossa näimme sattumalta maailman isoimmat sakset - tai keritsimet. Ne olivat isot, vaan eivät niin isot että kannattaisi kuva ottaa. Paikallisessa marketissa yritin täydentää myös olutvarastoja, mutta se oli tehty hankalaksi; specialøl-kyltin alta löytyi energiajuomaa ja Tuborgia, onnittelukorttien kohdalla taas muutama epätavallisempi ööliputeli. Ei koko kauppaa viitsinyt kiertää, kuitenkaan.

Näin etelässä kevät kääntyi jo kesän puolelle, tulppaanit olivat jo lopettelemasa ja sireenit auenneet - mutta kukkivat puut, kuten omenat, jatkoivat silti. Lämpötila oli kesäisen leppeä, noin 20, tuuli paikoin kova, mutta niin se tuppaa meren lähellä olevan. Läpiajetut kylät olivat tanskalaisen söpöjä, mutta jotenkin sieluttomia; ihan kuin niissä ei olisi harrastettu mitään ylimääräistä - pelkkää käytännöllistä arkea vain. Väestö oli toki tavallista harmaampaa ja rollaattoritiheys sekä nelipyöräisten sähkömopojen määrä melkoinen. Ehkä vanha ei enää jaksa.

Meillä oli valmiiksi varatut liput, mutta saavuimme satamaan tunnin etuajassa. Edellisistä kerroista viisastuneina emme jääneeet odottelemaan, vaan ajoimme röyhkeästi suoraan portille - lauttakin oli juuri saapumassa. Automaatti ohjasi meidät jonoon neljä, jossa oli valmiiksi jo kaksi autoa. Jonossa kuusi seisoi kymmenittäin kypsännäköisiä autokuntia, rekkajono oli myös pitkä. Merkit eivät vaikuttaneet lupaavilta. Niin vain kuitenkin kävi, että lautan pikaisesti tyhjennyttyä satamareiska avasi portin ensimmäisenä miedän jonollemme. Tunsin satojen tuijotusten poltteen niskassani kun ajoin ramppia ylös ja sisään, melkeinpä paalupaikalle. Pienestä sitä ihminen ilahtuu. Tunnelmaa eivät laimentaneet edes viereisen matkailuauton rikkinäisestä septitankista löyhähtäneet terveiset.

Kiirehdin kannelle kuvaamaan, salmessa kun on käynnissä kunnon mega-operaatio: rakentavat meren alle yhdistettyä auto-ja junatunnelia. Rakentaminen alkoi 2020 ja valmista pitäisi olla 2029. 18 kilometrin matka kestää lautalla 45 minuuttia, tunnelissa autolla 10 ja junalla 7. Härveli kootaan maalla rakennetuista elementeistä, jotka upotetaan merenpohjaan - näitä 217 metriä pitkiä pätkiä tarvitaan 89 kappaletta. On siinä työmaata. Ehkäpä kunnon kulkuyhteys antaa piristysruiskeen vähän pussinperäksi jääneelle alueelle - tai sitten juna ajaa tylysti ohi, pysähtymättä.

Matkan aikana ehtii hyvin tuijottaa aavalle merelle, juoda kahvit rapisevaan muoviin pakatun sämpylän kera - tai sitten syödä meille jo perinteeksi muodostuneen schnitzelin bearnaisekastikkeella. Se on yhtä aikaa huonoin ja paras leike mitä olen maistanut; siitä tietää että loma on tosiaan alkanut. Joskus ajattelen sitä kaiholla marraskun pimeässä räntäsateessa kolmelta iltapäivällä.

Leikehekuman jälkeen oli hyvä hetki käydä lauttarannan kelluvassa border shopissa hakemassa vähän halpaa juomaa ja karkkia. Parkkipaikalla meitä lähestyi parvi mustavariksia, kai ne vaistosivat mitä tuleman piti; Krista nimittäin kaivoi leivänmuruja taskusta ja ryhtyi välittömästi kesytyspuuhiin. Ihan eivät uskaltaneet syödä kädestä, mutta ei se kaukana ollut. Leivän loputtua nappasimme rasittavan ylipitkät ostoskärryt, joiden etupyörät eivät kääntyneet (ne olivat kaikki sellaisia) ja siirryimme tavaroiden taikamaailman pariin. Ison kerrostalon kokoisessa ostoslautassa on neljä laajaa kerrosta, ne on kaikki käytävä läpi päästäkseen ulos, ihan kuin ikeassa - tuotteet vaan ovat ehkä hieman kiinnostavampia.

Varikset odottivat pihalla kun palasimme, vaan eipä jäänyt mitään annettavaa. Ruotsalaisiin turistibussseihin lastattiin huomattavia määriä olutlaatikoita, alatila tuli kattoa myöten täyteen. Epäselväksi jäi, mihin halvat hinnat perustuvat - EU:n sisäisillä matkoilla kun ei voi olla verovapautta. No, tuskin ne erotusta takaisinkaan perivät. Ostosten jälkeen katsastin vielä pikaisesti paikallisen rannan, sieltä on perinteisesti saanut hyviä kuvia - nyt tuuli oli kuitenkin liian navakka ja aallot ikävän pieniä ja liian teräviä. Sain sentään muutaman aika hyvän toimintaotoksen leijalautailijoista, 60-lukuisella ja 500-millisellä manuaalitarkenteisella linssillä, tottakai.

Välttääksemme ykköstien loputtomat tietyöt ja röykytyksen (se on päällystetty betonilaatoilla) käännyimme kohti itää heti kun se oli mahdollista. Täten vältimme myös joutumasta liian lähelle Hampuria, jonka ruuhkat säteilevät huonolla tuurilla melkoisen kauas. Kävin getränkemarktissa eli juomakaupassa jossain Schwerinin lähistöllä, otos jäi laihaksi mutta Jeveriä sentään löytyi. Todistin samalla harvinaista tapausta: saksalainen asiakaspalvelija osasikin puhua virheetöntä englantia, vaikka äsken vakuutti ettei tajua mitään. Heti kun tuli kyse rahasta, muistuivat sanat ja lauserakenteet mieleen.

Saksassa olut on lähituote; muutamia isompia merkkejä saa valtakunnallisesti, mutta pienemmät tekijät markkinoivat tuotettaan korkeintaan noin sadan kilometrin päähän - sen jälkeen alkaa jonkin toisen pienmerkin reviiri. Jos tahtoo jotain muuta, on käytävä erikoisliikkeessä tai hypättävä autoon.

Sää pysyi vakaisena koko matkan, pilvipoutaa ja noin 18 astetta. Pohjois-Saksalainen maisema muistuttaa eteläistä Tanskaa, mutta on kuitenkin erilainen, kumpuilevampi. Isoja lehtipuuita näkee teiden varsilla, mutta metsät ovat vaihtuneet mäntyvaltaisiksi. Olosuhteet ovat niille yhtä aikaa huonot ja hyvät: multakerros on vain viitsien senttiä syvä, sen jälkeen alkaa syvä kerros hienoa hiekkaa. Hiekka kuivuu nopeasti ja on muutenkin höttöistä; kunnolla pitäviä juuria siihen ei saa kasvatettua, ja niinpä puut lenkottavat sinne tänne, nojaillen toisiinsa kuin humalaiset. Lisäksi ravinteita on saataville liiankin paljon, joten puut kasvavat liian nopeasti ja puuaines jää pehmeäksi. Tuuli ja lumi taivuttelevat niitä erikoisille mutkille. Ei ihme, ettei mäntyä täällä oikein mielletä rakennuspuuksi; mokomista kippuroista ei lautoja saa.

Jossain Wittstockin liepeillä etsimme bensa-asemaa, jossa voisi maksaa muutenkin kuin tädille sisällä - eli siis automaatilla. Ei löytynyt. Kiertelimme hetken vanhassa keskustassa, jumalattoman iso kirkko kertoi menneistä vaurauden päivistä ja liian siistiksi restauroidut vanhat talot elämästä DDR:n ikeessä - ja etenkin kaipuusta osaksi länttä heti rajojen auettua, mahdollisimman nopeasti. Muistan 90-luvun perhematkoilta, miten vasta vapautunut itäpuoli oli harmaa ja ruskean hiilipölyn peitossa tahtoohan sieltä pois, Trabantinkatkusta.

Berliinin kehätien kyltit näyttivät epäuskottavilta; tuosta kun kääntyy, on kohta Alexilla tai Zoolla. Kuustoista kilsaa Pankowiin! Epäuskoisuus lisääntyi, kun lähestyimme määränpäätä: tie kävi yhä pienemmäksi, sukelsi lopulta metsään ja vaihtui mukulakivipäällysteiseksi, kuin Rügenillä ikään. Tuntui, että olimme enemmän puskassa kuin pari päivää sitten Ruotsissa - sillä erotuksella, että täällä oli hyttysiä. Hetkien poukkoilun jälkeen totesimme, että navigaatio ajaa meitä sisään tavallaan takaoven kautta. Talo löytyi helposti, ja siitä pääsisi katkeamatonta kaupunkia keskustaan asti. Ehkä valitsemme sittenkin junan, päästötarra kun ei vieläkään ole tullut.

Otimme talon haltuun, se on noin 50-lukuinen, puolitoistakerroksinen omakotitalo. Alakerrassa kaksi makuuhuonetta, iso kylppäri ja avara keittiö. Oohuoneesta pääsee portaita yläkerran osittain matalakattoiseen "chillaushuoneeseen," jossa on sekä riipumatto että robotti-imuri. Koko paikan sisustus on yllättävän raikas ja ei-saksalainen; käsittelemätöntä mäntyäkin vain lattiassa, ja sekin lakattu. Kyllä tässä kelpaa.

Käväisimme vielä kaupoilla ennen euroviisuja, juomien lisäksi mukaan tarttui paikallista perunasalaattia, pekoniin käärittyjä juustonakkeja, prezel-pohjaisia minipizzoja sekä rapeita vegaanisia chilijuustopalloja, jotka menivät ihan täydestä, ja epälihanugetteja, jotka eivät todellakaan menneet. Seurasin viisuja toisella korvalla, kappaleita ei tahtonut erottaa toisistaan - melkein kaikissa sama tempo ja samankaltainen melodia sekä taitava mutta täysin tunteeton laulaja. Ei yhtäkään huippuhetkeä. No, eivät ne minun kisat ole ikinä olleetkaan.

Huomenna nukutaan pitkään ja ajetaan sitten kaupungille ihmettelemään, että täällä me tosiaan ollaan. Tuu säkin.

Keskiviikko, 8. toukokuuta 2024 Brandenburg, Saksa

Heräsin aamulla hyvissä ajoin, että ehdin kääntää kylkeä ja nukkua vielä tunnin jos toisenkin. Sämpylät erinäisillä täytteillä tekivät hyvin kauppansa, samoin sitruunajogurtti, jota ei jostain syystä saa suomesta. Kahvia en viitsinyt keittää, tämä kostautui melkein heti; junassa alkoi torkuttaa. Kämpiltä käveli asemalle nopeasti ja junakin seisoi valmiina odottamassa, mutta meidän piti ensin selviytyä lippuautomaatin lukemattomien valikoiden läpi - ja ehtiä sitten työntää kortti lukijaan, ennen kuin laite piippasi ja palasi takaisin alkunäkymään. Kerrassan mainio kone siinä: miten monta kertaa sen kanssa onkaan tapeltu... Laskimme, että tämä on minulle 13. ja Kristalle 15. kerta Berliinissä - ja kymmenes autoloma. Ensimmäinen testimatka muuten suuntautui myös Berliiniin, sen tarkoituksena oli selvittää onko meistä ollenkaan tällaiseen hommaan; ja kaupunkihan on iso, ei ole pakko nähdä jos alkaa naama kulua. Moiseen ei ollut tarvetta ja testin tulos taisi olla melkoisen positiivinen.

Takaisin tähän päivään. Juna ehti lähteä ennen kuin saimme liput, seuraavaan olisi 15 minuuttia. Ihmettelin liikennejärjestelyjä: molempiin suuntiin menevät junat käyttivät samaa raidetta, vaikka laiturin molemmin puolin meni kiskot. Junassa yritin pysyä hereillä tuijottamalla maisemia, ikkunasta näkyi vain betonikaukalon seinämää ja keskinkertaisia graffiteja. Joku oli kirjoittanut monta kertaa Total Hate, mutta kirjaimet eivät olleet vihaisia - enemmänkin sovinnaisia ja jopa sovittelevia. Tuli kummallinen olo.

Pankowin kohdalla alkoi soida päässä Bollepolka, paikallinen humppaklassikko. Se ei loppunut ennen nousimme agenttityylisellä hissillä ylös maan alta melkeinpä keskellä katua, Friedrichsstrassella, putkipostipäämajan kohdalla. Berliinissä on aikoinaan ollut hyvin kattava putkiposti, samanlainen joita näkee nykyään joissakin apteekeissa. Tärkeät paperit hujahtivat sitä käyttäen toiselle puolelle kaupunkia nopeammin ja ennen kaikkea halvemmalla kuin kuriirikyydillä - systeemi oli myös tavallisten ihmisten käytössä. Toiminta loppui 70-luvulla, itäpuolella vasta 10 vuotta myöhemmin.

Parin tsekkauksen jälkeen (kyllä, Dada Falafel on yhä olemassa) ratikoimme kohti Hackescher Marktia ja Haus Schwarzenbergin täyteenpiirrettyjä seiniä. Hackescher Marktilla oli tavallisuudesta poiketen torimyyntiä; ei tosin vihanneksia eikä hedelmiä, mutta käytettyjä LP-levjä, huumoripaitoja ja erinäistä pikaruokaa olisi saanut. Taidokas mutta sieluton sähkökitaristi luritteli jotain yhdentekevää miditaustan päälle, ihmisiä oli liikaa ja valo liian kirkas. Pois täältä. Onneksi Schwarzenbergin sisäpiha on hämyinen ja viileä - mutta liikaa ihmisiä sielläkin oli. Joku oli jopa roudannut paikalle arkkiviholliseni, lauman espanjalaisia mummoja. Ne seisovat kuin lehmät, juuri parhaassa paikassa mutta selin itse asiaan, mitään ymmärtämättä, ja toistavat vähän väliä si si si claro. Opas puhuu tauotta. En osaa espanjaa, mutta selostus on niin jankkaavaa, että jopa minä pysyn perässä - muutaman Almodóvarin leffan kokemuksella.

Onneksi mummot häipyivät pian ja seinien tarjontakin oli sekä runsasta että laadukasta. Terassi aukesi juuri sopivasti, nautimme Urquellin ja radlerin. Jaloissa pyöri mäyräkoira, joka olisi selvästi halunnut jotain - ja varpusia, jotka melkeinpä vaativat. Meillä ei ollut. Joku toinen, hieman enemmän kartalla oleva opas vertasi koko paikkaa luonnonsuojelualueeksi; melkein koko kaupunki näyttä yhdessä vaiheessa tältä. Asunnot olivat halpoja ostaa ja vuokrata, mutta sijoituksen tehneet alkoivat jo piankin vaatia, että ainakin heidän vastamaalattu seinänsä pitäisi jättää rauhaan ja tuo vallattu talo on siivottava ja krustipunkkarit ajettava pois kukkapenkeistä ja miksei täältä saa kunnon luomulattea? Ja näin, vähä vähältä, asukkaat tulevat poistaneeksi kaiken sen, minkä takia seudulle oli kiva muuttaa alunperin - mutta heitä se ei välttämättä edes häiritse: muutos on hidas kuin ikääntyminen, keskiluokkaistuminen ja lasten aikuistuminen. Muuttuuhan se mielikin siinä samalla. Erittäin hyvin sanottu kyllä.

En ollut vieläkään täysin käynnistynyt ja tulin ehdottaneeksi, että käytäisiinkö Berliner Domissa, kun se on tuossa vieressä ja vieläkään ei olla käyty, samoin kuin museosaaren museoissakaan. Torilta kantautui juurevaa bluesia, tiluttaja oli vihdoin vaiennut. Tämähän kelpasi, kävelimme lähemmäs. Samassa bluesministerille, joka oli itsekin hieman nuhjuisen oloinen, tuli kiistaa jonkun vielä enemmän laitapuolella ja/tai laitamyötäisessä kulkevan kanssa - se yritti kai pölliä rahat kitaralaukusta. Soitto katkesi hetkeksi, kaaoksen turvin tilumies huomasi tilausuutensa tulleen ja polkaisi käyntiin Laylan tai jonkun vastaavan lässyklassikon. Bluesukon vittuuntuneen ilmeen näki takaraivostakin, se käveli ihan lähelle tuijottamaan - ei sanonut mitään, tuijotti vain. Ensin meni rahat, sitten tilaisuus tienata uusia - soittaisit saatana edes parempaa musaa.

Kävelimme Domiin, Spreessä lipuvia risteilylaivoja ihmetellen. Sellaiselle olisi kiva joskus mennä, ja tuosta niitä lähtisikin - vaan mokomat eivät tahdo kertoa hintojaan etukäteen. Pitäkööt pilssivesipumppunsa, tuumin. Lähtökohtaisesti vastustan kirkkojen pääsymaksuja - ja Domissa ne olivat vielä kalliit, kympin kappale. Päätimme kuitenkin tehdä poikkeuksen, ja hyvä niin: paikka oli pysäyttävän hieno, vakava, tosissaan. Yhtäkään veistosta katsoessa eivät alkaneet suupielet nykiä, päinvastoin - tällä kertaa taiteilija ei yrittänyt saada läpi kummallisinta ilmettä ja ei-niin-hienovaraista vihjailua.

Krista ratikoi pari pysäkkiä eteenpäin, itse uhmasin turistimassoja kävellen - sovimme taapaamisen atomikellon luo. Napsin muutamia, minulle uusia sommitelmia teletornista ja ympäristöstä ylipäätään. Alexanderplats on taas muuttunut: remontit, korjaukset ja uudisrakennukset valmistuneet. Luulin jo kääntyneeni väärästä kulmasta - edelliskerralla kun tässä ei ollut kulmaa lainkaan ja talokin puuttui. Löytyi se lopulta. Päätimme mennä syömään, mitä tahansa paitsi purilaista.

Döner kiinnosti, samoin sushi - vaan täältäpäin saa korkeintaan keskinkertaista. Haahuilimme Alexin aseman alakerrassa, kun silmiin osui Nordsee; kaikkea mitä merestä nousee, friteerattuna. Tarkemmin katsottuna paikan nimi oli sittenkin F!sh & Ch!ps, kovin samannäköinen ulkoasu lie tuskin sattumaa. Sekalaatikko kaikenlaista eväkästä ja runsaasti ranuja pohjalle vei nälältä pahimman terän, kaksi erilaista majoneesikastiketta vohvelikipossa ratkaisivat pelin - etenkin, kun lopuksi sai syödä nämä aikuisten jälkiruoat. Syödessä tuijotin ihmisvilinään, se on kivaa hommaa tällaisessa isommassa kaupungissa. Että miksi mukaan, jos ei ole töissä Ampelmann-shopissa (paikallisen liikennevaloukon virallinen fanikauppa) pukeutuisi vain punaiseen ja vihreään? Ja miksi tuolla tyypillä on jalassa lahkeet, vaan ei housuja? Liian lyhyet shortsit sentään oli. Entä kenen mielestä TUO oli hyvä idea kampaukseksi?

Vaan mitä nyt? Ajetaan vaikka ratikalla Hauptbahnhoffille, koska voidaan - viime reissulla sinne meni jo kiskot, nyt menee kulkinekin. Aiemmin vain itäpuolta palvellut ratikkalinjasto levittäytyy hyvää vauhtia länteen. Matkalla näimme vilaukselta, että Tacheles on taas muuttunut; ikkunoissa lasit ja julkisivua kunnostettu - ei näytä enää yhtään hipilä. Vaan halusinko käydä itse asemalla? Enpä oikeastaan. Siispä takaisin ratikkaan ja Eberswalder Strasselle - siitä kun on enää parin minuutin kävely Pratergartenin megaterasille. Paikka on edelleen yhtä viehättävä, mutta särmät on ikävästi hiottu: englantia ymmärretään ja puhutaan liian hyvin, eikä baarimikko enää kuittaile, jos et osaa lausua tietyn bissen nimeä oikein - mistäpä sen tietäisikään, jos on oppinut sen lukemalla?

Nautimme tuopin vaaleaa sekä radleria, seurasimme samalla sivusilmällä miten pieni japanilainen mies tilasi paikallisen klassikon eli savustetun ja hiljaa haudutetun, kokonaisen sianpolven - tajusi sitten kimpaletta katsoessaan mitä oli tehnyt, taisteli hetken että sai edes vähän lihaa irti luusta, maistoi, maistoi uudestaan... ja autuas hymy levisi naamalle. Sittenkin hyvää. Samalla tapahtui toinenkin valaistuminen, ainakin sen esiaste: Krista valitti, että radler on liian makeaa - totesin, että niin on tämä helleskin. No maistetaan. HEI! OI! Eihän tämä... tämähän on ihan juotavaa. Pieni, ikävä jälkimaku, mutta muuten... Mitä täällä tapahtuu? Yleensä oluen jälkimaku aiheuttaa vaimossa halun repiä kieli irti - vaan ei enää. Niin se aikuisuus hiipii.

Terassin yllä risteilevät valoketjut olivat syttyneet jo hetki sitten, alkoi hiljalleen hämärtää. Aika mennä siis. Eberschwalderstrasselta pääsi kätevästi U-bahnilla Pankowiin, josta vaihtoyhteydellä Röntgental:iin. Humppa alkoi soida taas päässä.

Kävely meni nopeammin tähän suuntaan, liekö ollut myötätuuli. Kävin vielä tarkastamassa kellarin, se oli matala kuten luvattiin. Pyöräytin koneellisen pyykkiä pikaohjelmalla, että on sitten jotain päällepantavaa - huomenna kun on tarkoitus näyttää vähän paikkoja Kristan entiselle duunikaverille ja tämän miehelle. Nähtäväksi jää, ovatko juttumme liian erikoisia ja erilaisia heille - vai toisinpäin.

Torstai, 8. toukokuuta 2024, Brandenburg, Saksa

Heräsin aamulla kirkkaseen valoon ja ankaraan sirkutukseen; Krista avasi verhot ja ikkunan. Yöllä en palellut, toisin kuin edellisenä - ymmärsin ottaa päiväpeiton toiseksi peitteeksi ja lämpöä riitti paremmin. Yksikin täkki olisi muuten ollut riittävä, mutta täkäläisillä on outo käsitys ihmisen muodosta: peitteet ovat aina liian pitkiä - ja etenkin kapeita. Täytyy maata aivan liikkumatta, ettei joku osa kehoa pääse livahtamaan kylmän puolelle. Sellainen on vaikeaa, unissaan.

Kömmimme vähin äänin junalle, matka käy kerta kerralta nopeammin. Helatorstai on täälläkin pyhäpäivä, suurin osa kaupoista ja palveluista on kiinni - poikkeuksena tietenkin ravintolat. Junailimme Nordbahnhoffille, joka on erikoinen epäpaikka: tämä oli joskus iso risteysasema, mutta nykyään maanpäällisiä kiskoja ei ole ollenkaan - vain maanalaisia ja ratikoita. Aavalla entisellä ratapihalla puhaltaa hiekkainen tuuli. Joitain uudisrakennuksia ja puistontynkää sentään jo on, kaipa se siitä. Otimme ratikan kohti Warschauer Strassea ja Cassiopeiaa / Urban Spreetä / RAW tempeliä - eli entistä junavarikkoa, joka on nykyään täynnä ravintoloja, klubeja, skeittihallia, seinäkiipeilyä - ja tietenkin katutaidetta. Uskollisimmat lukijat ovatkin kuulleet siitä jo kyllästymiseen asti.

Perillä odotti miedosti epätodellinen näky; kaikki oli niin kuin ennenkin, isot seinämaalaukset ja kebabkioskit siinä mihin viimeksi jäivät - mutta meidän kauppa puuttui. Tilalla oli pelkkä reikä. Höh, mistä nyt puistokaljaa? Vielä ei kuitenkaan ollut sen aika, kävelimme ensin alueen läpi. Taiteen taso oli taas kerran kova, joskin yleiskuva ehkä hieman sovinnainen. Meininki oli muutenkin muuttunut kovin sisäsiistiksi. On kiva, ettei ihan kaikissa nurkissa haise enää kusi, eikä tarvitse väistellä sammuneita krustipunkkareita, mutta heiluri on nyt liian pitkällä toisessa päässä: aurinkolasimainoksia, portsareita terasseilla, iltapäivällä? Laukkutarkastus, että pääsee burgerimestaan? En kyllä. Ihmisiäkin oli liikaa, liian turisteja ja liian... jotenkin niin. Onneksi puhelinkoppidisco oli yhä paikallaan, samoin analogisia mustavalkokuvia suoltavat fotoautomaatit. Kävimme yhdessä, joka oli defekt - onneksi seuraavaan oli matkaa jopa 20 metriä ja hintakin euron halvempi.

Kuvaus meni hyvin: salaman piti välähtää neljästi, mutta ensimmäisen ja toisen räpsyn väli oli niin pitkä, että luulin koneen hajonneen ja ehdin lähes kokonaan pois ruudusta. Mahtavaa. Vähän ennen kuvausta olimme todistaneet outoa näytelmää: kymmenen kappaletta Lokari-auton kokoisia mutta ilmeisesti paljon tehokkaampia värkkejä järjestäytyi muodostelmaan ja kaasutti sitten jonkinlaiselle kaupunkikierrokselle. Mukaan olisi päässyt satasella - minulle saisi maksaa aika paljon enemmän, että lähtisin tämän kaupungin liikenteeseen mokomalla lasikuitukipolla. Joka tapauksessa automaatti sylkäisi ulos kuvaliuskan, samalla kun käynnistyi näytelmän toinen osa.

Jostain rynnisti monikymmenpäinen joukko nuoria aikuisia pienessä simassa, mukanaan kärryllinen äänentoistoa ja jonkinlaisia kylttejä. Mitä nyt? Mielenosoitukseksi se oli kovin pieni, polttariporukaksi liian iso - eikä kaverilauma useinkaan lähde teemapukeutumisella edustamaan. Joukon keskeltä materialisoitui neljän tytön ryhmä, joka oli pukeutunut räikeän pinkkiin ja mustaan. Ne kaivoivat jostain langattomat mikrofonit ja alkoivat laulaa mankkavaunusta tulvivan punkhenkisen elektron päälle. Setämiehet kuvasivat ammattilaisen elkein - tekeillä oli kaiketi musavideo. Biisi oli tarttuva, siinä oli hittiainesta - eikä toinenkaan kappale ollut hullumpi. Nimeä eivät sanoneet eivätkä keikkoja mainostaneet, eli markkinointi meni hukkaan - kyllähän tuossa olisi kannattanut lennäkkejä jakaa, vaikka väkisin. Krista otti pätkän videolle, ehkä se ilmestyy kommentteihin.

Äkillisen energiapurkauksen jälkeen painuimme Urban Spreehin kaljalle. Olutta vihaava vaimoni suostui maistamaan hefeweizeniä, sanoi sitä laimeaksi simaksi - että eihän tämä olekaan pahaa. Yhdentekevää, vaan ei pahaa. Elämme jänniä aikoja, tuumin, samalla kun yläpuolella lentävä lokki menetti otteensa pöllimästään pullasta; sain niskaani lajitelman märkää taikinaa, sokerikuorrutetta ja jonkinlaista hilloa. Olisi tietty voinut käydä paskemminkin.

Nyt oli kuitenkin mentävä, sillä olimme sopineet tapaamisen Hackescher Marktille; lupasimme viedä Kristan entisen duunikaverin ja hänen miehensä muutamalle. Sitä ennen piti etsiä syötävää, siispä suunta kohti Warschauer Strassen S-Bahn-asemaa - sieltä sai ainakin ennen varsin mojovia dönereitä. Aseman loputtoman oloinen remontti on ainakin toistaiseksi valmis, enää ei tarvitse kävellä huojuvia portaita eikä rakennustelineistä kasattuja kulkuväyliä, joista irtoaa huolestuttava ääni. Asema-aula oli avara ja valoisa, dönerkojun mainoksetkin paikallaan, vaan itse ravintolaa ei löytynyt mistään - ainoa mahdollinen ovi, joka ei vienyt currywurstpaikkaan, johti pieneen ruokakauppaan. Eihän siinä, poimimme paistopisteestä mukaan jotain ylihintaista - junakin jo odotti. Todettakoon, että olut maksoi vähemmän kuin limu.

Junassa yritin järsiä juustopretzeliä, se ei maistunut kummaltakaan näistä mutta oli huomattavan kuiva. Pullonavaajakin jäi toisten housujen taskuun, en siis saanut helpotusta edes Berliner Pilsistä. Kaiken muun hyvän lisäksi juna oli todella täynnä, käytävälle tungetuissa kaksosrattaissa istuvat hieman liian vanhat tytöt tappelivat ja rääkyivät koko matkan - eikä niiden äitiä kiinnostanut. Ehdin siis hetken aikaa pohtia eilen kuulemiani uutisia: ensinnäkin, döner-kebapille (kebap, ei kebab) ollaan ehdottamassa EU:n nimisuojaa. Nykyään mitä tahansa puristemassaa saa sanoa kebaplihaksi, vaikka oikeastihan varras pitäisi rakentaa sopivassa suhteessa kokolihasta ja läskistä - ja tietenkin enimmäkseen lampaanlihasta. Sellainen ei nyt vaan käy, sanoo Turkki. Olen samaa mieltä. Toisekseen, dönerin hinta on noussut viimeaikoina niin paljon, että Saksan hallitus pohtii sille hintakattoa - se kun on opiskelijoiden ja muiden köyhien pääasiallinen ravinto. Annoksen sai ennen alle vitosella, nykyään saa samasta pulittaa jopa yli kympin. Hintakaton lisäksi tai vaihtoehtona sille esitettiin myös jonkinlaisia döner-kuponkeja. Homma alkoi kuulostaa niin absurdilta, että nauratti. Entäs falafelit? Rullat? Iskender? Tulinen vai mieto? Entä pizza, miksei samantien burgerit tai nuudelit? Tähän vielä päälle saksalainen byrokratia, niin johan hymy hyytyy.

Hackescher Marktin torilla sain kuivan evääni huuhdeltua alas ja toisen käden lähes poltettua, niin kuumaksi kävi aurinko. Rasittava kitaristi veivasi ja vaivasi jälleen, tyyppi oli kuitenkin eri kuin eilen. Viereen tunki sormuskauppias, kasaamaan myyntipöytänsä niin vaivalloisen näköisesti, että oli pakko poistua, ennen kuin näytin miten se tehdään. Seurueen täydennyttyä siirryimme sisäpihalle, he kiittelivät löydöstä - eivät olisi itse osanneet tulla. Jaoimme pullon viiniä ja matkakokemuksia sekä vinkkejä, aika kului rattoisasti. Samalla sain Suomesta tiedon, että päästötarra on vihdoin saapunut. Vain... montakohan päivää se nyt olikaan myöhässä? Ainakin viisi, jos ei kymmenen. Onneksi sitä ei tarvita - emme todellakaan aio ajaa keskustaan.

Tapaamisen jälkeen alkoi olla nälkä, siispä kohti Dada Falafeliä - kaksi pysäkkiä ratikalla tuohon suuntaan. Ennen vaunuun astumista haimme serkun kehoituksesta kaksi erikoiskorvapuustia Cinnamoodista, nauttisimme ne illalla kämpillä. Dadan sekoituslautanen jossa on vähän kaikkea toimii aina, niin nytkin; shwarmaa, falafeliä, hummusta, baba ganoushia, tabboulehia, couscousia, harissaa, jogurttikastiketta ja kirpeää sitrusdressinkiä - ja yyks sigara börek. Huh. Terassilla oli tilaa ja sopivasti varjoa, taustamusiikki vaan kävi kehnonpuoleiseksi; viereisessä pikkupuistossa istui mies täydessä toppavarustuksessa turkiskaulusta myöten ja popitti 90-luvun tuoreimpia hittejä akkukäyttöisestä stadion-luokan PA:sta eli suomeksi iha täysii. Tästä innostuneena viereisen pöydän viisivuotias alkoi laulaa ties mitä puutaheinää, ukkonooan säveltä haparoivasti tapaillen - ja muun metelin takia täysin palkein, säästelemättä. Vielä kerran mä rankaisen, ääntäni häpeä en, sanotaan yhdessa laulussa melkoisen osuvasti. Rentouttava ruokahetki my ass.

Antaaksemme ähkyn vähän tasaantua kävelimme kadun toiselle puolelle katsomaan Tachelesin surkeaa nykytilaa. Kyseessä on entinen luksustavaratalo, josta pommitettiin sodassa 3/4 maan tasalle. Säilyneisiin osiin pesiytyi kaikenlaista hippiä ja taiteilijaa; oli keikkapaikkaa, teatteria, elokuvia, työtiloja ja kaikenlaista luovaa hulluutta - ja pihalla varsin suosittu beach bar. Paikassa oli ihan omanlaisensa henki, se oli jatkuvassa muutoksessa - ja joka kerta siellä käydessään tuli ostaneeksi pakollisen Jeverin lisäksi jotain pientä kotiinviemistä: kuvataidetta, kangaskasseja, paitoja. Nykyään vastaavaa paikkaa ei taida olla koko kaupungissa, kaikki on jyrätty ja steriloitu - siitäkin huolimatta, että juuri ne ja niiden henki olivat suurin syy tulla käymään. Säilyneessä osassa on nyt Fotografiska ja ravintola, koko muu tontti taas täynnä sinäänsä ansiokkaita uudisrakennuksia - mutta kun siinä kohdassa, jossa viimeksi istuin avaruusraketin mallisessa pihakeinussa varpaat hiekassa kaljalla, on nyt Porchen liike, voidaan perustellusti sanoa että paikka on pilalla. Pelkkää paskaa tilalla.

Masentuneina lampsimme junaan ja sitä rataa kämpille. Euroviisut taustamöykkänä kirjoitin tämän ja yritin karsia kuvia - liikaa kaikkea kivaa, ei ole helppo homma. Tässäkään semifinaalissa ei ollut oikein mitään mieleenjäävää, paitsi ehkä Viro - ja se biisi joka kuulosti hieman liikaa Placebon Every me and every you:lta. Huomenna on tarkoitus autoilla katutaiteiden perässä ja vähän ehkä järvienkin, vaikka on meillä järviä kotonakin. Myös eräs Teufelsberg saattaa olla listalla, katsotaan nyt.

Vaan entäpä ne kanelipullat? Kai ne olivat hyviä, ei mitään muistikuvaa näin kaksi vuotta myöhemmin (kirj. huom.)

Perjantai, 10. toukokuuta 2024, Brandenburg, Saksa

Aamusuihkun jälkeen kameravarusteiden uudelleenjärjestely ja tien päälle. Tarkistimme kartasta, ettemme vaan joudu liian keskustaan - sinne kun ei saa ajaa ilman päästötarraa. Navigaattorin ohjeet huvittivat: käänny seuraavasta vasemmalle ja jatka kahdeksan kilometriä. Johan siinä kaupunki ehtii loppua monta kertaa, tuumii suomalainen - vaan ei hätää, täällä ei olla edes lähellä puolimatkaa siinä kohdassa. Huristelimme pohjoisesta etelään, kiertäen keskustan idän puolelta, pitkin kehäteitä ja lähiöitä, joihin tuskin muuten tulisi lähteneeksi - alitimme mm. Tegelin lentokentän tunnelia pitkin. Arkkitehtuuri oli paikoitellen melko jännää, mutta enimmäkseen pitäydyttiin tutussa laatikkomuodossa. Paikat näyttivät kuin tekoälyn kyhäämältä Berliiniltä; outoa, mutta kuitenkin tuttua - ja vähän väliä jostain pilkottaa TV-torni.

Matka vei kohti raidetta 17 - se sijaitsee hienostuneessa ja omakotitalovaltaisessa Grünewaldin kaupunginosassa ja oli sekä sopivan syrjäinen että riittävän tiheästi liikennöity peittääkseen epäilyttävän toiminnan: täältä lähtivät Berliinistä karkotettujen juutalaisten pakkosiirtojunat. Ne kuljettivat vastentahtoista lastiaan monille eri leireille, mutta myös gettoihin - mm. Varsovaan ja Vilnaan. Paikasta teki erityisen kylmäävän se, että viereinen asema on edelleen käytössä ja junat ajavat kuten ennenkin, nyt vain ohuen metsän takana - hylättyjä pistoraiteita peittää ranteenpaksuinen lepikko. Raide 17 ei ole enää yhteydessä rataverkkoon, mutta puuttuva pala on vain muutamia kymmeniä metrejä ja puuttuvat kiskot näyttivät olevan valmiina pinossa, kuin odottamassa.

Itse junalaituri on vain pistoraide paahteisella hiekkakentällä. Sen laitaan on kirjoitettu valurautaisilla kirjaimilla junien määränpää, lähtöpäivä ja matkustajien määrä. Päiviä on paljon, mutta määrät tuntuvat pieniltä, yhteen vaunuun meneviltä. Ehkäpä nämä kuljetukset ovat olleet, resurssien säästämiseksi, osa ihan tavallista junaa, muiden siitä tietämättä - lukittuina toki ja tavaravaunuja käyttäen. Aurinko porotti kuumana, mutta olo ei ollut lämmin.

Koska sotatoimiin nyt kerran päästiin, niin jatketaan sitten samaa rataa, päätimme, ja navigoimme kohti Teufelsbergiä ja kylmän sodan aikaista kuunteluasemaa. Itse mäkikin on ihmisen tekemä, kasattu pommituksissa syntyneestä betonimurskasta ja muusta romusta. Autolla pääsi melko lähelle, mutta vielä olisi odottanut melkein kilometri metsätaivalta, ylämäkeen. Itsehän toki jaksan, vaikka mukana on monta kiloa kuvauskamaa - ja vaimokin vakuutti pääsevänsä ylös, mutta olevansa tästä johtuen huomenna niin jumissa, ettei kenelläkään olisi kivaa. Päätimme siis herätä huomenna hieman aikaisemmin; itse ajaisin tänne ja Krista saisi junailla kaupungille, tekemään mitä tekeekään, aikuinen ihminen.

Koska olimme valmiiksi lähellä, päätimme seuravaksi tarkastaa Tegler Seen rannalla olevan lähiön ja etenkin sen talonkorkuiset muraalit. Tie vei Siemensstadin läpi, sen nähtyään teki mieli palata takaisin - ja niin myös teimme. Ensin kuitenkin ne muraalit; todella laadukasta jälkeä ja mietittyä tekemistä, ei mitään satunnaista roiskintaa - ja yksityiskohtia niin paljon, että uutta nähtävää riittää. Itse järvi oli, no, järvi - meillä on sellaisia kotonakin ihan muutama. Ei aiheuta toimenpiteitä. Lyhyen hetken ajan saimme sentään ihailla jonglööriä, joka käveli heittelemään keilojaan punaisiin valoihin pysähtyneiden autojen eteen, viisikaistaisella tiellä. Hullu.

Ennen teollisuusrakennuksiin ja muuhun arkkitehtuuriin uppoutumista teimme pienen toivioretken paikalliseen Edekaan - jospa sieltä löytyisi muutama uusi olut? Ei löytynyt, mutta saimme vihdoin hyvät juustopretzelit tuulikaapin leipomosta - ja Krista pääsi kokeilemaan Duolingosta oppimaansa saksaa. Se on kyllä erikoinen alusta; yli puolen vuoden hinkuttamisen jälkeen ei ole tullut vastaan esim. sanaa brücke - harjoituslauseet ovat kummallisia, tyyliin etanani on shakissa hidas mutta hyvä arkkitehti. Lauserakenne tulee toki tutuksi, järkevä ja käytettävä sanasto ei niinkään.

Etanaa en ole vielä Saksassa nähnyt, vaikka niiden limavanoja saa bongailla aina asemalle kävellessään. Ja se brücke eli silta, googlen navigaattori lausuu sen brys - katu eli strasse on sen mielestä sträs. Kadunnimiä on aivan turha katsella, jos sitä kuuntelee - mitään edes etäisesti samankaltaista ei kylteistä löydy. Miten sitä ei ole saatu kuntoon kaikkina näinä vuosina? Tuskin se saksalaisille juttelee samanlaista, no, siansaksaa. Onko joku saanut vaihdettua siihen kielen, vaikka englanniksi? Miten? Auttakaa nyt saatana, ajan kohta mutkan taa ja/tai seinää ylös.

Siemensstadtiin palatakseni: paikka on aivan valtava teollisuusalue, joka paisui kuin vain saksalainen teollisuus ennen sotia vain voi. Laajimmillaan alueella asui ja työskenteli 15 tuhatta ihmistä ja sen laajuus oli noin 200 hehtaaria. Firma rakennutti tuotantolaitokset, asunnot, kaupat ja koulut - käytännössä koko infran. Kun yksi arkkitehti (tai ryhmä) saa suunnitella kokonaisen kokonaisuuden alusta loppuun, siitä tulee yhtenäinen, mietitty ja toimiva. Kukapa olisi uskonut. Teollisuusrakennuksia on noin 300 ja asuinalueita neljä, joista yksi on Unescon maailmanperintölistalla. Kävimme katsomassa, aivan kivaa seutua mutta tuskin ihan sen arvoista - Helsingistä samaan yltävät helposti vaikkapa Olympiakylä tai vanha Haaga. Meilläpäin listalle ei kuitenkaan edes haluta: sehän tarkoittaisi, että alue pitäisi oikeasti suojella. Hyi. Kyllä pitää saada rakentaa viides kookauppa samalle neliökilometrille.

Vaikka tuotantoa on siirretty pois, paikka on silti Berliinin suurin teollisuusalue - ja teollisuusrakennukset ehdottomasti sen parasta antia. Työvoiman tarvetta kuvaa joukkoliikennejärjestely: ruuhka-aikoina aluetta palveli kaksikerroksisten ja kaksivaunuisten raitiovaunujen armeija - ja vaikka vuoroväli oli alle minuutin, kapasiteetti ei riittänyt. Tilalle rakennettiin muutaman aseman pituinen lenkki U-Bahnia, että kaikki ehtisivät töihin. Nyttemmin rata on hylätty ja varsin kuvauksellinen. Saimme todistaa myös herkkää hetkeä; morsian hääpuvussa Siemensstadt:in kantakrouvin (jossa nyt myös keilarata!) edessä, arvatenkin hermosauhuilla. Voi sitä romantiikan määrää - vanhaan paistinrasvaan yhdistyneen tupakan käryn ja mattoon imeytyneen pilsnerin voi haistaa kadun toiselle puolelle asti.

Ajelimme hiljaksiin kämpille päin, tällä kertaa keskustan länsipuolta pohjoista kohti. Pistäydyimme sekä isommassa Edekassa että Netossa, uusia oluita löytyi jopa kaksi kappaletta - mutta muuta provisiota sitten sitäkin enemmän. Niistä kuvia toisessa julkaisussa. Mainittakoon tässä, että nakinsiivuilla ja perunalastuilla päällystetty pizza oli oikein toimiva tapaus - lievästi beige ja trendikkäästi niin peak whiteboy food kuin olla voi. Nettoja näyttää muuten olevan kaksi erilaista; toisen logo on musta ostoskoria suussaan pitävä koira keltaisella pohjalla, toisessa taas lukee punaisella Netto ja sen alla marken discount. Aldejakin on kaksi, Aldi ja Aldi Süd. Sekavaa.

Muista kaupoista mainittakoon Kaiser's, Irma, Spar, Coop, Penny - ja tietenkin Lidl. Monta eri toimijaa takaavat toimivan kilpailun ja paljon kivemmat hinnat kuin meilläpäin - ja täällä on lisäksi sekä matalampi ALV että korkeammat palkat. Ja oikeasti maksuton terveydenhuolto ilman mitään piilokuluja ja toimistomaksuja. Ja oikeasti maksuton koulutus. Ja hyvät tiet, halvempi bensa, kivempi ilmasto, rennonpi meininki ja huomattavasti vähemmän kyräilyä. Ihmisestä välitetään ja empatia kuuluu politiikkaan; ainakaan täälläpäin paikallisista persuista ei oikein pidetä - vaalimainoksia kun oli muuteltu uuteen uskoon. Demokratia roskiin, äänestä afd, luki yhdessä - en toisin ole ihan varma, oliko sitä sittenkään muokattu.

Läiskin laiskasti muutamia sisäänpäässeitä hyttysiä, ne ovat todella isoja mutta hitaita. Kirjoittaminen keskeytyi hetkeksi, kun piti mennä pihalle katsomaan naapurin ilotulitusta. Näin ei käy useinkaan. Yritän kovasti päästä ajoissa nukkumaan, eli jatkan taas huomenna. Nyt pitää enää karsia kuvat.

Lauantai, 11. toukokuuta 2024, Zepernick, Panketal, Saksa

Ei, paikka ei ole vaihtunut - katsoin vain vähän tarkemmin. Eilinen suunnitelma toteutui tänään, tiemme erkanivat hetkeksi; ajoin Kristan asemalle ja suunnistin itse takaisin Teufelsbergille, navigaattorin suosiollisella avustuksella toki. Vaimo meni katsomaan ainakin juutalaismuseota ja kirjakauppoja, itse taas käskin laitetta ajattamaan laitakaupukia myöten - se ei tietenkään totellut kuin aluksi, saatoin lipsahtaa päästöalueen väärälle puolelle hetkeksi. Minkäänlaista kieltomerkkiä en nähnyt, eikä kukaan tullut esittämään vaatimuksia.

Vaikka matka ja reitti oli eiliseltä tavallaan tuttu, jouduin ajamaan ihan tosissaan. Liikenteen tempo oli nopea ja tilanteet vaihtelivat tiuhaan - vähän kuin jossain Ranskassa. Muualla Saksassa en ole moista kireyttä ja kiirettä kohdannut - toki sääntöjä on syytä noudattaa ja valoista lähteä ripeästi, mutta muuten meininki on aika rentoa.

Labyritin toisella puolella pysäköin nyt jo tutulle hiekkakentälle ja aloitin nousujohteisen marssin kohti huippua. Pirunvuori on nimensä mukainen; vaikka matka ei ollut kovin pitkä eikä mäki mitenkään tavattoman jyrkkä, sai siinä silti huohottaa ja hikoilla. Tilannetta ei helpottanut eestaas kaahaileva tilataksi, joka olisi ilmeisesti vienyt ihmisiä ylös maksua vastaan. Bisnestä olisi varmaan ollut helpompi tehdä, jos alhaalla olisi ollut jonkinlainen kyltti - tai jos hinnat vaikka kerrottaisiin etukäteen. Kiipesin ihan mielelläni tuon muutaman serpenttiinimutkan pituisen lehtimetsätaipaleen, ettei tarvinnut maksaa mokomille häslääjille. Pysähtyäkään ei oikein voinut, hyttyset kun olivat heti kimpussa. Ilma oli pilvinen ja hieman harmaa - juuri sopiva dokumentaariseen kuvaamiseen, vaikkakin maisemille tylsä.

Ylhäällä maksoin kopin tätille kympin, se tuntui aika paljolta. Jälkeenpäin olin toista mieltä - vaikka onkin aika limainen temppu vuokrata suosittu nähtävyys itselleen ihan vain siksi, että voisi kerätä pääsymaksua, olivat näkymät ja etenkin seinämaalaukset todellakin näkemisen arvoiset. Toisaalta, maalarit varmaan maalaisivat joka tapaukessa; taso vaan saattaisi olla vaihtelevampi.

Mäki on siis ihmisen tekemä, se koostuu Berliinin pommituksissa syntyneestä romusta ja roskasta - ja nimenomaan länsipuolen betonista ja tauhkasta. Itäpuoli ympäröi Länsi-Berliiniä joka puolelta, joten tilasta oli pulaa - ja kun idän ja lännen välit kiristyivät taas sodan jälkeen, ei tullut kuuloonkaan että läntistä sotaromua vietäisiin itään - siellä kun oli sitä jo ennestäänkin riittävästi. Murske ja tiilenpalat piti kasata johonkin, ja mikäpä olisikaan ollut parempi paikka kuin kolmannen valtakunnan keskenjäänyt tekninen koulu; itsensä Albert Speerin suunnittelema. Laitos oli niin jykevää tekoa, ettei sen räjäyttäminen onnistunut - haudataan se siis hiekkaan. Mäki on 80 metriä korkea (tai 120m merenpinnasta) ja sen kasaaminen kesti 20 vuotta.

Mäessä harrastettiin mm. mäkihyppyä ja slalomia, kunnes hissit ja mäet purettiin kylmän sodan käydessä todella kylmäksi. Mäen päälle perustettiin kuunteluasema, joka pystyi sieppaamaan melkeinpä minkä tahansa radiosignaalin lähialueelta - vaikka passipoliisin radiopuhelimesta, jos niikseen. Isot, valkoiset pallot ovat suojarakennelma, joiden sisällä oli suunnattavat, paraboliset antennit - vähän kuin suuret satelliittilautaset. Jonkinlainen tutkakin oli, mutta enimmäkseen tehtiin siis radiotiedustelua. Tekniikka kiinnostaisi, mutta netistä löytyvät muruset ovat joko sekavia tai liian teknisiä. Koko homman ydin saattaa hyvinkin olla edelleen salaista tietoa. Joka tapauksessa toiminta loppu 90-luvulla ja laitteistot purettiin. Alue on vaihtanut omistajaa muutamaankin kertaan, sinne on soviteltu mm. kallista asuntorakentamista ja hotellitoimintaa - vaan eipä ole näkynyt ja tuskinpa tuleekaan. Myös rakennusten säilyttämistä ja kunnostamista on ehdotettu, kylmän sodan muistoa kunnioittaen. Tämä skenaario vaikuttaa todennäköisemmältä ainakin juuri nyt.

Taidetulva alkoi heti portilta, eikä loppunut ollenkaan - ja taso oli todella kova. Joka ikinen seinä tai muu pinta täynnä toinen toistaan parempaa katutaidetta, rakennusten sisällä lisää - niin paljon, että oli tulla ähky. Isolle pihalle oli pystytetty suuri terassi, sen reunalla muutamia ruokakärryjä, keskemmällä rantatuoleja, puissa discopalloja ja ihmiset lauantaiaamupäivän tunnelmissa. Suurimman talon alakertaan oli sijoitettu sympaattisen kotikutoinen näyttely kylmän sodan ajoista, mutta aseman toimintaa avattiin vain saksaksi ja pienillä opastauluilla, jotka oli sijoitettu ahtaaseen ja hämärään käytävään - lamput kai olivat palaneet. En jaksanut jäädä tavaamaan selostuksia auttavalla saksallani, tungoskin oli paikoitellen melkoinen. Pihalla pyöri vanha armeijan maastoauto, sen vanhentunut ja inttikuteinen kuski kuljeskeli täysin palvelleen sotakoiransa kanssa kuin tiluksia mittaillen. Auton radio rätisi viestejä kuin silloin ennen, mutta nämä olivat nauhoitettuja ja ilmeisesti lähi-idästä - jännän tunnelman ne kuitenkin onnistuivat luomaan. Kiipesin ison talon ulkopuolelle kiinitettyjä ylimääräisiä portaita ensimmäiselle tasolle ja hämmästyin; koko valtava tila täynnä todella korkeatasoista katutaidetta. Olimme suunnilleen puunlatvojen tasalla, vielä ei nähnyt kovin kauas. Viereisellä olympiastadionilla, noin kilometrin päässä, pelasi Hertha Berlin puulaakitason potkupalloa - yleisön mylvintä ja muut kannatushuudot kantautuivat tänne asti. Melkoista touhua - ja tosiaan näköjään aika hyvä paikka kuunteluun.

Seuraavan kerroksen tarjonta alkoi jo hieman horjahdella; nähtävillä oli oletettavasti kutsuvierastaiteilijoiden töiden lisäksi joitan hieman vanhempia maalauksia, ilmeisesti siltä ajalta kun tänne sai tulla (no pääsy oli toki kielletty) kuka tahansa ja antaa mennä. Tältä tasolta aukenivat kuitenkin näkymät jo lähes esteettä, räiskin menemään surutta - filmiäkin.

Kolmannella ja viimeisellä tasolla pönöttivät itse radomet, nuo golfpallon näköiset suojakuoret. Kahteen niistä pääsi kävelemään sisään - kolmanteenkin olisi päässyt, mutta sinne olisi pitänyt kiivetä neljä kerrosta ylöspäin ja porraskäytävä oli lukossa. Niin oli kai parempi, sillä pallukoiden seinämät olivat ohutta alumiinilistaa ja vuosikymmeniä auringossa haperoitunutta kangasta - ja sieltä ylhäältä oli tarjolla ihan oikea pudotus maanpinnalle. Aurinko tuli esiin, otin samat maisemakuvat uudestaan - nyt ne onnistuivat paremmin, kun kaikkea ei peitä sininen utu. Valitettavasti kameran kennolla oli pölyä, se korostuu pitkillä polttoväleillä - eikä nyt ole mukana laitteita kuvankäsittelyyn.

Kiipesin alas ja nautin vielä viimeiset taiteet. Seuraavaksi olisin mielelläni nauttinut oluen, mutta autollisena en voinut - ajelin siis takaisin kämpille. Hetken jumitettuani kävin hakemassa vaimon junalta, samaan aikaan kanssani aseman pihaan kaarsivat poliisit. Ne häipyivät sisälle ja palasivat hetken päästä Kristan kanssa - sattumalta, tosin. Saatoin hieman tuijottaa. Siirryimme lähimarkettiin hankkimaan tarvittavaa täydennystä ja ei missään nimessä tarvittavaa ylimääräistä, teemalla pakastealtaan kummallisimmat tarjoomukset: leivitettyjä chilijuustokolmioita, tuorejuustolla täytettyjä perunakroketteja, leivitettyjä yrttitomaattikiekkoja mozzarellatäytteellä ja vegaanisia cevapicejä. Heitin joukkoon vielä muutaman hävyttömänkokoisen bratwurstin, for good measure.

Sitten vain laulukilpailu päälle, kuvat koneelle ja tämän kirjoitus. Visuaalista antia on tällä kertaa niin paljon, että siitä on tehtävä albumi. Linkki ilmestyy tähän perään (tai ensimmäiseen kommenttiin) ensi tilassa.

Ps. Juutalaismuseo oli kuulemma hieno, Krista kertonee siitä lisää.

Sunnuntai, 12. toukokuuta 2024, Zepernick, Saksa

Koska lomalla pitää myös muistaa lomailla, otimme tänään hieman iisimmin. Ensin junalla Nordbahnhoffille ja sieltä ratikalla Mauerparkin megakirppikselle. Puisto on nimensä mukaisesti ollut kaupunkia jakaneen muurin ja sen suojavyöhykkeen sijaintipaikka. Laakeaa joutomaata on vaikea mieltää puistoksi, mutta tällaiseen toimintaan se sopii; joka sunnuntai tuhannet ihmiset kerääntyvät tänne ostamaan ja myymään. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja tungos oli melkeinpä vähättelevä ilmaisu vallitsevalle ihmistiheydelle. Kuuntelimme hetken aikaa varsin pätevää katusoittajaa, mutta se lopetti melkein heti. No, tulta päin ja tiheän sisään. Ehtimättä sopia vaikkapa tapaamispaikkaa tai kutsuhuutoa astuimme ihmisvirtaan - ja menetimme yhteyden melkeinpä välittömästi.

Takaisinpäin ei oikein päässyt ja eteenpäin ei kunnolla nähnyt - katsellaan siis kojujen tarjontaa ja ajaudutaan. Hetken aikaa poukkoiltuani vitutusmittari pyörähti ympäri ja saavutin jonkinlaisen mielenrauhan - opin surffaamaan ihmisvirrassa. Samanlainen valaistuminen tuntui käyvän monolle muullekin, eteneminen helpottui äkkiä kummasti. Samalla puhelinkin soi, kenttää oli sittenkin. Sovimme tapaamisen.

Tämä puoli ei ollut perinteistä kirpputoria, vaan enemmänkin pienyrittäjien myyntikojuja; paitoja, kasseja, hattuja, printtejä, designiä, levyjä, kirjoja. Mukaan tarttui mm. paikallista hunajaa, postikortteja ja vanhojen litografioiden jäljennöksiä. Yritin löytää kamerakauppiaisen kojuja, niitä oli vielä 10 vuotta sitten useita; valikoima laaja ja hinnat kohtuulliset. En toki käynyt läpi koko aluetta, vaan eipä osunut yhtään reitin varrelle - ja silloin joskus niitä ei voinut välttää. Siirryimme miedosti väljemmille vesille, kohti varsinaista kirpputoria. Kohtasimme pitkiä pöytiä, jotka olivat täynnä banaanilaatikoita, jotka olivat täynnä ihan mitä tahansa, enimmäkseen vailla mitään järjestystä. Oli myös mahdotonta tietää kuka oli ostaja ja kuka myyjä ja kenelle mikäkin laatikko kuului. Ihanaa.

Tongin laatikoita hetken; löysin muutamia kameroita, vaan en mitään kovin kiinnostavaa - enimmäkseen puolikuntoisia, halvemman pään Agfa-pokkareita ja Kodak Instamatickeja, joihin ei saa enää filmiä ilman kohtuutonta kikkailua. Muutamaa harkitsin, vaan kun en tiennyt keneltä kysyä, jätin väliin. Seuraavaksi silmiin osui todella erikoista kamaa, nimittäin kymmeniä banaanilaatikoita aivan täynnä silmälaseja. Kuka noitakin ostaa, mietin - ja ennen kuin ajatus ehti loppuun asti, kun huomasin lähestyvän monikymmenpäisen hipsterilauman - jokaisella kädessään ainakin viidet pokat. Kai siinä sitten jonkinlainen bisnes on.

Tutkin vielä pari pöydällistä peurankalloja, hirvensarvia ja vasemman jalan tenniskenkiä, kunnes huomasin sen: kaukoidässä tuotetun feikkikameran, ns. scameran. Merkki oli Canonmatic, fontti sama kuin aidossa asiassa ja meininki muutenkin vakuuttava - ei vähiten laitteen pohjaan valetun lyijypainon ansiosta. Linssin, joka ei tietenkään ole vaihdettava, iso etuelementti näyttää pätevältä, vaikka on pelkkä ohut muovilätkä. 50mm 1:6.3 ei ole mitenkään kadehdittava optinen esitys - ja sekin on luultavasti huijausta. On nappia ja vipua, tekstiä ja tarraa; mm. Optical lens, focus free ja Japan. Vain kultainen "passed" tarra ja punainen rengas objektiivin ympäriltä puuttuvat. Tarkennusrenkaan pyörittäminen siirtää etulinssiä eteen ja taakse ja kääntää himmennintä isommalle, mutta ei tietenkään muuta tarkennusta - se kun on lukittu; focus free. Isoin huijaus paljastuu katsomalla etsimiin - joita on siis kaksi. Aidossa järjestelmäkamerassa katsotaan peilin kautta linssín läpi, samaa kuvaa joka lopulta tallentuu filmille tai sensorille. Tässä värkissä ei niin monimutkaista systeemiä tietenkään ole: toinen etsimistä on pokkareita tuttu rungon läpi menevä reikä, toinen taas vanhanmallinen kuiluetsin eli waist level finder, jota katsotaan yläpuolelta. Siinä on toki peili, mutta linssin läpi ei silläkään näe. Ja mikä tärkeintä: kuvanlaatu on aivan paska.

Itseäni näin kämäinen feikki lähinnä nauratti ja kiinnosti, mutta äkkinäisemmälle saattoi mennä todesta - ja menikin. Samankaltaisia myytiin etelänlomakohteissa ja postimyynnissä hurjiin hintoihin, monilla eri merkeillä. Seuraavana päivänä palannut, pettynyt asiakas saattoi huomata, että koko kauppa olikin hävinnyt yön aikana. Saksan poliisi tutki vastaaviin härveleihin liittynyttä huijausvyyhtiä 2000-luvun alussa, yhden laitteen valmistuskustannuksiksi todettiin noin kolme euroa - ja niitä myytiin, pakettina kelvottoman ja jopa vaarallisen salaman ja huteran jalustan kanssa hintaan 1000 saksanmarkkaa.

Olen halunnut kokeilla tällaista laitetta jo jonkin aikaa, mutta sellaisen ostaminen on yllättävän haastavaa: jotkut luulevat, että mokoman muoviroskan arvo on todellakin satoja euroja jopa käytettynä - ja toiset seuraavat myynti-ilmoituksista näkemiään suhteettomia hintoja. Kohtuuhintaiset yksilöt taas päätyvät nopeasti keräilijöiden haltuun, koska onhan tuollainen nyt koettava.

Nautimme puistossa muutaman pierogin, vai mitä ne nyt olivatkaan: täytettyjä, ohutkuorisia taikina-asioita - sisällä mm. lihamuhjua, pinaatti-ricottaa ja kaikkia juustoja. Varjoisaa istumapaikkaa etsiessä pussi petti ja leipomukset levisivät pitkiinsä, kaksi kertaa. Hyvältä ne maistuivat silti, mitä nyt hiekka vähän ritisi. Ainakaan vielä emme ole kuolleet.

Kirppistelyn jälkeen Oderbergerstrassea pitkin Kastanienalleelle, tuttuja kulmia vuosien takaa. Yllättävän moni kauppa ja ravintola oli edelleen samalla paikalla, tuntui että jopa sotkut, graffitit ja tarrat olivat pitkälti samoja. Samalla koko seutu on puhdistunut, liikaakin - vaikka leveät jalkakäytävät, isot puut, vehreys ja jopa Café Morgenrot ovat tallella, jotain oleellista puuttuu: ennakkoluuloton tekemisen meininki ja jatkuva muutos. Keskiluokkaistuminen tekee ihmiselle niin. Silti on todettava, että ihan kokonaan paikka ei ole jämähtänyt ja kivettynyt; joku uusi jäätelöbaari veti väkeä kuin vehnäolut banaanikärpäsiä - vaikka myyntiluukkuja oli kaksi ja työntekijät painoivat tuuttia tulemaan hiki hatussa, venyi jono häröpalloksi keskelle katua. Onneksi tästä ei ole läpiajoa. Ihmettelen vain, että miten hyvää voi jäätelö olla, ollakseen puolen tunnin jonotuksen arvoinen? Ei niin hyvää.

Etsimme döneriä nälkämme, niitä on yleensä ollut melkeinpä joka kulmalla - vaan eipä ole enää. Ensimmäinen vastaantullut eli Babel sai kelvata, ja hyvin kelpasikin; schawarmarulla hipoi täydellisyyttä ja falafelit olivat rapeita - mutta kokonaisen suolakurkun, vaikka sitten viipaloidun, ujuttaminen yhteen rullaan on pienehköä liioittelua. Hinnat olivat kivat - ainakaan vielä ei tarvittaisi valtion döner-kortteja - ja meininki muutenkin mainio. Molemmilla kokeilla kymmenen annosta kesken, vitsi valmiina joka tilanteeseen ja hyväntahtoinen vittuilu jatkuvaa. Paikka oli sisustettu ruusuilla, kaiketi ylijäämällä ja vanhentuneilla yksilöillä, jotka kestävät vielä hetken. Ehkä niitä oli miljoona, todennäköisesti jäätiin hieman alle.

Maittavan ruokahetken jälkeen läheisestä spätistä eli elintarvikekioskista tai kulmakaupasta pari kylmää Berlineriä mukaan ja ratikalla kohti Monbijoupark:ia. Puistossa nautimme auringosta ja etenkin varjosta, ihmisten ja koirien katselusta sekä tietenkin mahtavasta ruoankärystä. Viikonloppuisin täkäläisillä on tapana raahata puistoon koko perhe, pöytäkalusto ja pari pallogrilliä. Sitä savun määrää, kun rasvaisista lihavartaista putoilee sulanutta ihraa tulisille hiilille - koko tienoo peittyi paikoitellen siniseen usvaan.

Ensimmäisen pullon jälkeen savustaminen alkoi riittää, olo oli kuin joulupukilla tai nuohoojalla. Siirryimme puiston poikki kohti Spreen rantaa, kiveyksellä istuen näki Berliner Dom:in ja ohilipuvat jokilaivat. Juuri edessämme aloitti katusoittaja-hipsteritär, alkuun hieman haparoiden mutta itseluottamusta keräten, kokoonpanolla nainen ja kitara ja liikaa kaikua laulussa. Biisit olivat omia ja hieman mitäänsanomattomia, ihan kirjaimellisesti - teksti edellä mentiin ja kieltä kun en osaa, niin siinä sitä ollaan. Paras kohta oli, kun äiti ja taapero lähestyivät iltakävelyllään esiintyjää. Pikkukaveri kuuli soiton ja laulun, näki esiintyjän, laski 1+1 ja jäi niille sijoilleen, kuin noiduttuna. Taisi tehdä vaikutuksen. Äiti ei saanut tyyppiä hievahtamaan, ei edes miedolla väkivallalla.

Krista käveli suoraan asemalle, itse tein pienen koukkauksen toiseen suuntaan kivojen kuvien toivossa, aurinko kun tuli jo matalalta ja teki varjoista pitkiä. Tapasimme laiturilla, juna toi meidät kotiasemalle ja minä kävin vielä hakemassa auton, ettei vaimon tarvitse kävellä. Siellähän istui ja odotteli, hyttysten syötävänä - niitä on tullut muutamassa päivässä lisää, riesaksi asti.

Huomisen suunnitelmat ovat vielä epäselvät, mutta museoon emme ainakaan mene - ne kun ovat kiinni maanantaisin.

Maanantai, 13. toukokuuta 2024, Zepernick, Panketal, Saksa

Koska suurempia suunnitelmia ei ollut, otimme junan kaupungille. Päivä oli lämmin, suorastaan kuuma; shortsikeli, mutta sille nyt ei voinut enää mitään, kun oli jo ehtinyt housut jalassa Anhalter bahnhoffille. Jännä paikka, tämäkin: ennen sotia todella iso ja massiivinen asema, nyt jäljellä osa päätyseinää ja paljon avaraa tilaa jossa kasvaa liian pitkää heinää. Kivoja sommitelmia irtosi, kun sommitteli tyhjien ikkuna-aukkojen taakse DDR-kolossien elementtiseiniä. Lähelle osui myös Tempodrom, oudosti kohti taivaita kurotteleva urheiluasia, joka onnistui näyttämään aika paljon TV-tornin jalustalta - ja joltakin Tallinnalaiselta monumentilta. Krista kuitenkin soitteli bussipysäkiltä, kyyti tulisi pian.

Yksi pysäkinväli hienolla kaksikerrosbussilla, jonka yläkerran etupenkit olivat kerrankin tyhjät. En viitsinyt kiivetä mokoman takia. Pärähdimme varsinaiseen kolmannen valtakunnan keskittymään; näillä main sijaitsi moniakin virastoja ja hallintoelimiä - haltuunotettuja korkeakouluja ja eräs sittemmin tuhoutunut palatsi. Myös Gestapon päämaja oli tässä, siitä on jäljellä pätkä kellarin seinää - ja juuri siihen, polttavan kuumalle sorakentälle, on koottu ulkoimanäyttely nimeltään Topografie des Terrors. Se kertoo natsien valtannoususta, mielivallasta, terrorista, hulluista ideoista, sodasta - ja vääjäämättömästä tuhosta. Vaikka historia on tuttua, eivät ihan kaikki pienet yksityiskohdat ole aktiivisessa muistissa. Ikävyys hiipi ihon alle, eikä vähiten siksi, että aivan samanlaisia merkkejä on nykyään ilmassa, enenevässä määrin. Niin pikkusieluista, näköalatonta ja perinjuurin ilkeää. Vai mitä sanotte tästä: epilepsiaan ei vielä ole kunnollista lääkitystä, joten lääkäri diagnosoi 13-vuotian potilaan kelvottomaksi, ali-ihmisesksi. Hänet lähetetään leirille parantumaan eli käytännössä pakkotyöhön. Vanhempien yhteydenottoihin ei enää vastata. Muutaman vuoden kuluttua potilas ei enää jaksa, joten hänet tapetaan - ja vanhemmille lähetetään lasku hoidosta.

Vilvoitellaksemme ja muutenkin käynnistyäksemme kävelimme muutaman korttelin matkan Kochstrasselle ja Checkpoint Charlielle. Jopa olikin varsinainen elämys, tämä aikamatka takaisin 90-luvulle: myyntikojut tyrkyttivät koppalakkeja ja karvahattuja punatähdellä, Itä-Saksan lippuja, kaasunaamareita ja aitoja muurinpaloja. Tarjolla oli myös Trabant-kiertoajelua, ylihintaista currywurstia ja kaljaa - ja lennätystä vaijeriin kiinnitetyllä kuumailmapallolla, jonka ilmailutunnus on osuvasti D-ORKA.

Lähitienoon joutomaille oli noussut runsaasti uusia, kovan rahan asuintaloja. Miltähän tuntuisi patsastella useamman miljoonan yksityisterassilla ja katsella turistien iloista kirmailua ja dorkapallon loputonta nousua ja laskua? Että kiva kun ostin, ei menneet rahat hukkaan - autollahan tänne ei oikein pääse ja muut välineet ovat täynnä vaihto-oppilaita ja mummoryhmiä. Hieno sijoitus. Yritin saada edes yhtä suhteellisen onnistunutta ruutua Checkpoint Charliesta, vaan aina joku puhelimentuijottaja jumittui väärään paikkaan. Tehtävä saattaa olla mahdoton, ainakin valoisaan aikaan.

Akuutin nälän vallitessa siirryimme pikamarssia lähimpään leipomoon, Krista yritti tilata saksaksi mutta myyjätäti vaihtoi sinnikkäästi englantiin. Istuimme täysin varjottomalle terassille nauttimaan sinäänsä päteviä mutta ylihintaisia schnitzeleitä patongin välissä ja apfelschörleä eli omenamehua ja vissyä sekaisin; ennen ensipuraisua hatun ja otsanahkan välistä valui hikeä silmään. Ehdotin, josko siirtyisimme metroasemalle syömään; hissi kun oli noin kymmenen metrin päässä ja alhaalla olisi sekä varjoisaa, viileää että yhtä hyvät penkit - ja bonuksena muutaman minuutin välein toistuva junantuoma tuuli. Näin toimittiin ja olosuhteet paranivatkin merkittävästi. Nyt riesana olivat enää teinipitoiset turistilaumat ja paikoitellen liiankin voimakas puhuri, joka oli lennättää syömiset parempiin tunneleihin. Lisäksi kuulutus toisteli vähän väliä, että aikataulunäyttöihin ei kannata luottaa, junia ei juuri nyt kulje ja vika voi kestää pitkään. Junia kyllä kulki, säntilisesti aikataulussa ja molempiin suuntiin. Sitten sammuivat näytötkin, niissä luki että mikään ei kulje ja linja on suljettu. Junat eivät tästä välittäneet, ajoivat vaan ja vihelsivät mennessään. Nautimme vielä jälkiruoaksi mohnschnecken eli unikonsiemen-etanan eli kyljelleen kaadetun pullakierteen, jonka päällä oli sokerikuorrutuksen lisäksi murotaikinatöhkää ja täytteessä kanelin sijaa unikonsiemeniä. Hyvää kuin pulla ja leipomus.

Ateriasta vahvistuneina mutta silti vailla päämäärää otimme taas saman bussin, tällä kertaa hieman pidemmälle, Görlitzer parkiin asti eli noin 10 pysäkinväliä. Kiipesin toiveikkaana yläkertaan, se olikin puoliksi tyhjä. Harmi vaan, että joka toisella penkillä istui henkilö ja joka toisella kassi. En halunnut rikkoa tätä haurasta tasapainoa, vaan rymistelin takaisin alakertaan. Se oli aivan täynnä. Ja lisää tuli: vaikka keskioven kohdalla oli jo yhdet lastenvaunut, seuraavalta pysäkiltä punkesi neljät lisää - muutama oli vielä tuplaleveä malli. Tehkää tilaa, ne huusivat - ei tänne mahdu, odottakaa seuraavaa, vastasivat aika monet. Kuskia ei kiinnostanut, kunhan ovet mahtuivat sulkeutumaan - se ajoi vaan, mutkissa korostetun lujaa että äitylit kaatuilivat kuin keilat. Vaunukansan ja muiden matkustajien välille kehkeytyi melkoinen sanasota, mummot eivät yhtään tykänneet kun eivät mahtuneet ulos samasta ovesta kuin aina - tässähän tulee monta ylimääräistä askelta. Lapset hermostuivat moisesta ja alkoivat huutaa, äitejä se ei kiinnostanut - lisäsivät vain volyymia omaan kälätykseensä. Ei saatana mikä bussimatka, tokaisi kanssamatkustaja kun, viimein pääsimme ulos. Kävelin suoraan lähimpään spätiin, jonka nimi ei ollut spätify, ja ostin kaksi kylmää - vastustin kiusausta enkä imaissut toista puoliksi heti ja nyt.

Görlitzer park on entinen tavaraliikenteen ratapiha, kiskot on purettu jo aikapäivää sitten mutta muutamia, selvästi rautatien käytössä olleita rakennuksia on vielä jäljellä. Itse ratapihaan osui aikanaan iso pommi, sen kuoppaa ei ikinä täytetty - loivareunainen ja nurmikkopintainen kraateri on suosittu hengailupaikka. Erikoisuutena mainittakoon vuosikausia hylättynä maannut taideteos, jonka tekijä ei tiennyt mitä on tekemässä. Tarkoitus oli valaa betonista psykedeelisiä muotoja ja hahmoja loivaan rinteeseen, liukumäkiä sun muuta sellaista, mutta tyriksihän se meni; unohtui tehdä routasuojaus, betoni ei kestänyt säätä vaan halkesi pakkasessa - ja raudoitus oli tehty väärästä materiaalista ja liian lähelle pintaa, joten se ruostui ja teki rakenteesta haperon, suorastaan vaarallisen. Asiaa on puitu oikeudessa vuosia ja taiteilijaa vaadittu siivoamaan jälkensä - voitte arvata, onko sillä rahaa - tai kiinnostusta.

Sijoituimme varjoon, satunnaisesti hajaantuneiden kivien päälle - ne olivat selvästikin olleet osa jotain rakennelmaa, niin suoria ja tasaisia olivat pinnat. Puiston portilla päivystäviltä avuliailta nuoriltamiehiltä olisi voinut ostaa kaikkea jännää hyvään hintaan, special price only for you, mutta eivät ne uudestaan kysyneet - on kohteliasta olla tyrkyttämättä, ei niin synny kauppoja. Kaljanmyyjätkään eivät olleet vielä liikkeellä, niillä on mummokärry täynnä jäitä ja oluttölkkejä - tai sitten ammattikunta on kadonnut: späteissä kun on nykysin, toisin kuin ennen, isot kylmäkaapit. Ohuen metsän ja verkkoaidan takana pauhasi lasten liikennepuisto, sen usein toistuva äänimaisema meni suunnilleen näin: kiljahduksia, riemunuutoa, rämähdys, tömähdys, itku & parku. Siihen tottui nopeasti, samoin kuin metroradan kurvien kirskuntaan ja autojen renkaiden äkilliseen römähtelyyn, kun asfalti muuttuu yllättäen mukulakiviksi ja nopeutta oli sittenkin yli sallitun.

Katselimme ohikulkijoita ja etenkin koiria, monet heistäkin ulkoilivat omatoimisesti kuten täällä on tapana. Nuorehko pummi tuli selventämään jotain, mikä ei ikinä ihan selvinnyt: rahaa se tietenkin halusi, mutta logiikka oli niin monella mutkalla että pitäisi ryypätä vähintään kolme päivää ymmärtääkseen. Ehkä hän oli tehnytkin niin ja kulki nyt kansaa valistamassa.

Suunnittelimme huomista ostospäivää, kunnes varjot pitenivät ja oli aika mennä. Krista hyppäsi samaan bussiin ja ajoi sillä junalle, itse kiertelin hetken kulmia ja kävelin sitten Oberbaumbrücken yli Warschauer Strasselle, josta junailin Friedrichstrasselle ja sieltä kämpille. Valo oli herkullinen ja kuvauskohteita paljon, haahuilin pitkän kaavan mukaan. Vaikka ilma oli lämmin, en ehkä kuitenkaan olisi lähtenyt lasten kumiveneessä Spreelle, kuten eräs, ilmeisen kuolematon kaksikko - eikä se ollut edes ainoa sattumus koko matkalla. Olin mm. vähällä jäädä pyörän alle jalkakäytävällä jolla ei todellakaan saisi ajaa, saati sitten kaahata. Mitäpä näistä, ajattelin, ja olin jo melkein tilaamassa döneriä, kun katsoin hintaa: kahdeksan euroa! Eihän siinä ole kuin puolet liikaa. Hotelli Michelberger, jossa asuimme kahteenkin otteeseen, näytti olevan yhä paikallaan - samoin Warschauer Strassen asema, jonka kulkureitit olivat vihdoin valmiit - enää ei tarvinnut kiertää sillan kautta, jos halusi vaihtaa U-junan S-junaan. S3 kiidätti minut kaupungin halki ja kohti auringonlaskua, kunnes oli vaihdettava maitojunaan ja tultava takaisin kämpille.

Pyykki- ja tiskikone pyörivät ja makkarat lämpenivät uunissa, tikka hakkasi metsässä ja muut linnut lauloivat iltalauluaan. Melkoinen kontrasti äskeiselle suurkaupungille. Kuuluvat tähän toki junat, mutta se nyt ei ole tavatonta muuallakaan.

Huomenna siis shoppaillaan: ainakin filmiä ja muuta kivaa Fotoimpexiltä, vaatteita ja turhuuksia Primarkista, kosmetiikkaa ja muita aineita DM:stä ja Rossmannilta - ja ehkä nestetäydennystä jostain getränkemarktista eli juomatukusta. Lupasimme myös itsellemme dönerit, niin varmaan tapahtuu.

Tiistai, 14. toukokuuta 2024, Berliinin kehätie, Saksa

No sepä oli virhearvio - eikä mennyt kuin koko päivä. Tarkoitus siis oli junailla kaupunkiin, hankkia filmiä ja hienoja postikortteja ja tuhlata loput rahat sekä Primarkin vaatteisiin että erilaisiin naamarasvoihin ja shamppoisiin. Suomessa ei oikein ole sellaista kauppaa kuin drogeriemarkt; sieltä saa apteekin käsikauppatavaraa, luontaistuotteita ja täysin arvalla valikoituja päivittäistuotteita. Valikoiman voi ainakin osin asettaa janalle hyvä-huono, joista huonoa ei myydä. Eli vissyvedestä ja mehusta valmistettu kuplajuoma käy, limonadi taas ei. Luomuviiniä toki saa, mutta olut on saatanasta. Viinaa ei ole, paitsi valikoituja yrttiliköörejä. Ei karkkia, mutta suklaata kyllä. Logiikan saattaa keksiä, tai sitten ei - ja toisen ketjun myymälässä se on tietenkin eri.

Harhailu sikseen. Mietimme pitkää paluumatkaa täydessä junassa, isojen kantamusten kera - ei oikein innostanut. Lähistöllä olisi muutamakin drogeriemarkt, joihin voisi ajaa - ja hei, kaupungin etelälaidalle on avattu uusi kauppakeskus, jossa on myös Primark. Sinne voi autoilla päästötarrasta välittämättä. Käydään siis ensin siellä, ehditään takaisin ennen iltapäiväruuhkaa - ja sitten kaupungille hillumaan. Arvaattekin varmaan, miten tässä kävi.

Matkan piti kestää alle tunti, mutta tietöiden ja kolereiden ja muun liikenteen takia siihen meni ainakin puolitoista. Pari kertaa navi ajatti väärään paikkaan ja kerran piti käyttää vaimo vessassa - tuossahan on huoltoasema, sinne vaan. Tie oli kuitenkin vanha reichsautobahn 1, joka olisi pitänyt bulevardisoida viimeistään 40 vuotta sitten - se on edelleen moottoritie, mutta kaupunki on kasvanut sen ympärille. Liittymät ovat siis melko erikoisia, pakon sanelemina. Huoltoasema ei siis ollutkaan ihan tuossa noin, vaan saimme kierrellä pitkin messukeskuksen rekkaparkkeja ja outoja ramppeja. Lopulta löytyi tyylipuhdas ja alkuperäinen raststätte ja tankstelle, vailla sen kummempaa brändäystä, suoraan 30-luvulta. Niiden merkkinä oli, ja on näköjään edelleen, sininen neonkirjain R tai T, ympyrän sisällä.

Bensis oli niin pieni koppi, että vessa ei mahtunut - käyttäkää raststätteä, toivotti lappu. Vaimo käski pysäköidä näkösuojaksi ja painui puskille, päässä alkoi soida se yksi M.A. Nummisen aiheeseenliittyvä biisi jonka nimen aina unohdan. Hetken kuluttua kuului iloinen hihkunta: täällä on etana! Kato, tällanen! Ja tällanen toisenlainen. Ja kolmas vielä. -Toi onkin jo valmiiksi horroksessa... -Eikä kun se pelästy, kato nyt miten söpö. Ilmoitin siirtäväni autoa, jos selkärangattomia ei palauteta luontoon nyt heti. Autiolla asfalttikentällä ei näkynyt ketään, että ei huolta - ja jos totta puhutaan, olisin itsekin kelpuuttanut uuden matkakumppanin. Toisinaan on vain oltava järkevä ja tylsä.

Kauppakeskus löytyi yllättävän pian, ajoluiska parkkitaloon vaan oli kuin 50-luvulta: todella kapea ja jyrkkä. Luulisi, että tämän jos minkä täkäläiset osaisivat suunnitella, vaan ei. Myös kerrosnumeroista oli luovuttu, auto jäi paikkaan pysäköinti vihreä B - joka ei kerro sijainnista suhteessa muihin kerroksiin yhtään mitään. Onko vihreä B punaisen A:n ylä- vai alapuolella? Sanopa se.

Primark oli onneksi ensimmäinen liike suoraan edessä, kun astuimme ulos hissistä - ainakaan ei pääse eksymään. Kauppa näytti mahtavan tyhjältä ja raikkaalta, ei jälkeäkään Alexin-liikkeen tungoskaaoksesta. Valitettavasti myös valikoima oli yhtä laiha kuin osanotto; ei oikein mitään kiinnostavaa. Vaivoin saimme yhden kassin täyteen, kun yleensä menee vähintään kolme - ja tässä oli tuliaisiakin mukana. Jono kassoille kesti silti saman ikuisuuden kuin aina.

Krista meni katselemaan erityisesti oikean kulmakarvan muotoiluun tarkoitettua vahaa ja muuta tarpeellista, itse harhailin hetken - sovimme tapaavamme autolla. Ehdin jo pelata internetin läpi, kun turhautuneen oloinen vaimo rymisteli paikalle. Tiesinkö, että on myös parkkihalli oranssi B, se kysyi. En tiennyt. Meidän auto ei ollut siellä, hän lausui - kävin kyllä tarkistamassa. Hmm. Ilmeisesti koko kauppakeskus on sekavampi kuin Lahden Trio (jossa oli muuten neljä osaa) 2000-luvulla - tai sitten Kalasaataman Redi. Päästin eksyneen lampaan sisään, karautimme yhdessä kotia kohti - ainakin korttelin verran, kunnes ruuhka taas alkoi. Kiersimme kaupungin tällä kertaa länsipuolelta, se vaati hieman lisänavigointia ja otti aikaa pari tuntia. Oli kuuma, oli jano, oli jatkuva liikenteen häiriötila - aika rasittavaa matkantekoa.

Moottoritie heitti ulos jossain kylässä, pellon laidassa. Mitä näinkään? Tuolla on vanhanaikainen tuulimylly ja riveittäin kapeita, hollantilaisia taloja. Lähempi tarkastelu osoitti, että kyseessä olikin iso, lasiseinäinen halli, jonka kylkiin talonkuvat oli teipattu - mylly taas näytti ihan oikealta. Ajoin pihaan asti. Tervetuloa Holland Parkiin, toivotti kyltti - joko nyt ollaan Lontoossa? Ei sentään, kyseessä oli jonkinlainen yhdistetty kasvihuonemyymälä, ravintola ja hoplop, muutamalla karusellilla, oudolla teemalla ja tuntuvalla pääsymaksulla. Olisin ihan mielelläni nauttinut parit frityyrit, tai edes kakkua teehuone viimeisessä murusessa - ravintoloissa oli kuitenkin lappu luukulla. Kaikkea ne keksivät, itse en ehkä olisi päätynyt juuri tähän lopputulokseen.

Lähes kotona totesimme, että kaupassa on kuitenkin käytävä - ja jos vielä syödään jotain, edes nopeaa, on kello silti kolme tuntia enemmän kuin oli tarkoitus. Ei kannata enää mennä kaupungille, kaupat sulkevat ja illalla pitää vielä pakatakin. Hienoa ajankäyttöä, hyvä me! Varmistaakseni aikataulun pettämisen kävin vielä kahdessa eri juomatukussa, etsimässä paikallisia oluita - niitä kun saa jopa meidän ääsmarketista. Vaan löytyykö täältä? Ei löydy, ei mistään. Samoin on kadonnut Beck's unfiltered, jota hankin alkumatkasta kuutiaisen ja johon kovasti tykästyin - ei löydy sitäkään. Himputti.

Ajoin kämpille, hätistimme hyttyset, kuuntelin junien kutsuvia ääniä ikkunasta ja vannoin, että vielä mä ajan edes Pankowiin dönerille. Nyt kun kirjoitan tätä aivan täynnä gnocceja pinaatti-gorgonzolakastikkeella en ole enää niin varma - kuulostaa kevyeltä kesälounaalta, vaan ei todellakaan ole. Filmikauppakin meni kiinni viisi minuuttia sitten, eli ei hätää sinnekään. Ehkä otan oluen, pakkaan auton ja mietin mistä saisi täytettä kuvaosastoon. Päivä tuntuu tavallaan menneen hukkaan, vaan onhan tässä nähty kaikenlaista; katseltu loputtomia lähiökatuja, ihmetelty kuinka pieneltä kärrypolulta voi liittyä moottoritielle, naurettu navigaattorin lausumisille, ihmetelty kadunnimiä, juteltu niitä näitä, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä - oltu olemassa ja elossa - kai se riittää, lomalla? Jotenkin tuntuu, että aina ei - mutta jos edes tänään?

Oudoista kadunnimistä pitää ehdottomasti mainita siellä täällä esiintyvät numerokadut: Strasse 1, Strasse 14, Strasse 100 - ja myös yksityisversiot, kuten Privatstrasse 15. Näitä on ympäri kaupunkia, idässä ja lännessä, vailla mitään logiikkaa. Voisi esimerkiksi luulla, että kadun 1 ja kadun 5 välissä olisi kolme tavallista katua. Voitte arvata, onko. Muistan myös nähneeni Bulevardi A:n ja Bulevardi B:n - jotka eivät tietenkään olleet vierekkäiset eivätkä samansuuntaiset. No, mahtuuhan niitä nimiä kaupunkiin - ja jos ei, aloitetaan toinen; taas voi olla Kastanienallee.

Huomenna alkaa hidas kotimatka, ajetaan kolmisen tuntia Rügenille. Saa nähdä, mitä siellä näkee: ainakin meren, kapearaiteisia höyryjunia ja mukulakivisiä maanteitä - ja jos hyvin käy, kummallisen, mansikkateemaisen huvipuiston.

Keskiviikko, 15. toukokuuta 2024, Binz, Rügen, Saksa

Auto pakettiin ja lipettiin, niin kauan kuin roskiksen kansi pysyy kiinni. Saksalaiset lajittelevat roskansa ja kierrättävät ahkerasti, eikä siinä mitään - mutta systeemi on kovin erilainen. Meikäläiseen logiikkaan tottunut saa ihmetellä vähän väliä, että mihin tämä nyt kuuluikaan. Onneksi oli kattavat, liiankin kattava ohjeet.

Maasto Berliinistä pohjoiseen on alavaa, vain pientä kumpuilua siellä täällä. Pellot vaihtelevat mäntymetsien kanssa, männyt ovat niitä liian nopeasti kasvaneita ja kummallisen vinoja. Toisinaan tulee vastaan vanhaa lehtimetsää, jolla on usein nimi. Kovin suuria kaupunkeja ei ole, mutta pieniä taajamia sitäkin tiheämmässä; paikoitellen kylät koostuvat viidestä talosta ja seuraavaan samanlaiseen on matkaa kilometri. Painelemme ensin moottoritietä, mutta vaihdamme vaihtelun vuoksi pienemmälle väylälle.

Auto pitäisi pakata alusta lähtien uudestaan ja ajatuksen kanssa, tilaa olisi mutta se on huonosti käytetty. Yritin pariin otteeseen kämpän edessä kadulla, mutta tyhjästä ilmestynyt verenhimoinen hyttysparvi lopetti aikeeni lyhyeen joka kerta. Tänään jaksoin raivata hieman pidemmälle eräällä paahteisella levähdyspaikalla, kunnes totesin että eihän tässä ole kuin pari päivää aikaa ja että antaapa olla. Samalla hinkkasin ötökät tuulilasista, ne kun eivät enää parin päivän aurinkokuivauksen jälkeen lähteneet pyyhkimillä ja pesurilla. Lisäsimme myös ilmaa takarenkaisiin, painoa kun alkaa jo olla. Saksalainen painemittari on siitä jännä, että mittariosa ja napppulat pysyvät kiinni tolpassa ja pitkää letkua siirretään renkaasta toiseen. Kaksistaan tehtynä näppärää, mutta yksin lähes mahdotonta - etenkin, jos venttiiliin kiinni tuleva nipistin on löysä ja irtoaa kesken kaiken.

Kävimme tankilla paikassa nimeltä Pasewalk, bensiksellä jonka nimi oli Gazolin - ihan siinä Kauflandin vieressä. Jänniä nimiä täälläpäin. Pasewalk, ei mitään hajua miten lausutaan saksaksi, on joskus ollut iso ja merkittävä kaupunki - loiston päivistä on jäljellä enää suhteettoman suuri kirkko, jonka massiivinen torni (tai sen varjo) hallitsee näkymää mihin katsookin. Tuskin olen kovin väärässä, jos väitän, että koko kaupungin asukkaat mahtuisivat yhtä aikaa sisään ja vielä melko helposti. Kirkon lisäksi on muutama hieman vanhempi talo, pätkä keskiaikaista kaupunginmuuria ja pieni, vanha torni. Hansaliiton kuihtuminen, toinen maailmansota ja etenkin kylmä sota itäpuolella ovat kaikki jättäneet jälkensä, eikä paljoa muuta sitten jäänytkään. Getränkemarktista löysin jopa kolme uutta olutta - alkaa näköjään pohjoisen kaljat olla maisteltu. Pois täältä.

Puolan rajalle ei ole enää pitkä matka, kyltin mukaan Stettiniin (tai Szczecin:iin) 40 kilometriä. Paikkojen nimet alkavat muutenkin olla enemmän slaavilaisia kuin saksalaisia. Emme kuitenkaan ajaneet Puolaan, vaikka hyvin olisi ehtinyt, vaan Stralsundiin. Alkaa mennä jo kaupungit ja matkat sekaisin, ajelin nimittäin sujuvasti keskustaan yhtä kivaa kiertoreittiä - päässäni Wismarin kartta. Kadut kuitenkin menivät riittävän samalla tavalla ja perille päästiin. Wismarista muistelemaani antiikkiliikettä ei tästä kaupungista kuitenkaan löytynyt. Pitäisi koota pari edellistä matkaa samalla tavalla nipuiksi kuin muutkin, sieltä olisi kätevä aina tarkastaa. Materiaalihan on jo olemassa, eli tekemistä vaille valmis. Aikaa vaan ei tunnu olevan.

Stralsundista pienempää siltaa pitkin Rügenin puolelle. Siltoja on kaksi vierekkäin; toinen uudempi ja todella korkea, toinen vanhempi, matalampi ja avattava. Miksikö? No siksi, että junat eivät jaksa kiivetä kovin jyrkkää ylämäkeä sutimatta - ja noin korkealle sillalle nousu pitäisi aloittaa niin aikaisin, että loppuisi saari kesken. Molemmilta silloilta jatkuu oma tiensä, ne kulkevat rinnakkain aina Bergen auf Rügeniin asti. Jostain kumman syystä tältä vanhemmalta sillalta lähtevä tie on isompi ja moottoritiemäinen, liittymiäkin kovin harvassa. Ohitimme tahtomattamme Rügener Insel-Brauerein panimon ja myymälän, piti palata takaisin pienempää tietä. Viime käynnillä olin lähes ainoa asiakas ja myyjä innoissaan kun hankin juuri ilmestyneen IPA-sarjan kokonaan - sain ilmaisen kangaskassin. Tälläkin kertaa uutta ostettavaa olisi ollut paljonkin, mutta niitä ei myyty yksittäin - vain kuuden setteinä lasin kanssa, kaksi erilaista kattausta, jonkinlaisella jalkapalloteemalla kai. No, minulle riitti vain toinen.

Rügenin puolella huomasi heti, että nyt ollaan jotenkin erilaisessa paikassa kuin mantereella. Maasto kumpuilee enemmän, mäntymetsää ei ole kuin rannoilla - ja ennen kaikkea, kevät ei ole niin pitkällä. Berliinissä oli tosiaan täysi kesä, mutta täällä tulppaanit vielä kukkivat eikä kaikkein isoimmissa puissa ole vielä kunnon lehtiä. Jännästi kulkee aika taaksepäin.

Bergen auf Rügenissä totesimme Kauflandin ehkä kuitenkin liian isoksi kaupaksi, ei huvittanut kävellä kilometriä maitohyllylle - Rewe sai taas riittää, vaikka Normakin olisi ollut vielä kokeilematta. Uusia oluita ei löytynyt, nappasin hätäpäissäni mukaan nakkeja ja perunasalaattia, vaikkei oikeastaan olisi tehnyt mieli - ravinto on ollut kovin lihapitoista ja olo käy tunkkaiseksi. Toisaalta, täkäläiset nakit ja varsinkin majoneesipohjaiset salaatit ovat niin paljon parempia, että kohta niitä on taas ikävä. Hotellissamme on jostain syystä sekä parveke että minikeittiö, voin siis kärventää lihapötkylöitä illalliseksi - mikroa kun ei ole. Meri on aivan rannassa, näköalasta olisi saanut maksaa monta kymppiä ja silti se olisi ollut "osittainen" - emme siis. Paikka on ainakin nyt puoliksi tyhjä ja harvat asukkaat harmaantunutta muorisoa. Kovin mummoisa on myös tyyli ja sisustus, jopa koomisuuteen asti. Pitkät käytävä tuovat mieleen Hohdon - ja kun tajuaa laittaa valot päälle, ruotsinlaivan.

Auto sai jäädä yöksi varjoisaan katokseen, kärräsimme matkatavarat huoneeseen lentokentiltä tutuilla kärryillä. Istuin parvekkeella ja kuuntelin meren kohinaa, terassipöytä oli liian matala pöydäksi mutta liian korkea jalkarahiksi. Jossain lähistöllä vislaili höyryveturi, se on huomenna nähtävä.

Kävelimme rantaan, alle sata metriä. Viime reissulla jäivät rannat näkemättä, sillä vaikka niihin onkin vapaa pääsy, ei parkkitilaa ole kuin asiakkaille. Satunnaisille matkaajille on toki omat parkkinsa, mutta niistä on rantaan usein melkoinen matka. Turismin ja etenkin rahan ehdoilla tässä mennään, vaikka onhan jotenkin ironista, että itse kokemuksen pääpointti on aineeton - nimittäin luonnonrauha ja rentoutuminen.

Ranta on tietenkin todella komea; sinertäviä ruohoja dyyneillä, lähes valkoista hiekkaa, pitkällä siintävät korkeat kalkkikivikalliot, punavalkoraidalliset korituolit, tummansininen vesi, vaahtopäiset aallot. Tuuli oli vähän liiankin navakka, se nostatti ilmaan suolaista utua ja viilensi ilman shortsikelistä farkkutakkisääksi. Hyviä simpukoitakaan ei löytynyt, ainakaan ehjiä.

Palasimme takaisin, kärvensin makkaraa kuten lupasin - Kristan fiksumpi valinta eli valmissalaatti osoittautui harvinaisen mauttomaksi tekeleeksi jopa saksalaisella mittatikulla tökittynä. Auringon laskiessa palasin rannalle, valitettavasti mollukka ei pudonnut suoraan mereen vaan jäi vinosti selän (ja saaren) taa. Taivas täyttyi sinisistä ja punaisista pastellisävyistä, vai tulisimmat oranssit jäivät näkymättömiin. Ihan pätevää, näinkin.

Huomenna kierrellään saarella aamupäivä, lautta Sassnitz-Trelleborg lähtee muistaakseni kolmelta. Jos vaikka Sassnitzin katsastaisi? Se ei tosin näyttänyt lautalta katsoen mitenkään lupaavalta.

Torstai, 16. toukokuuta 2024, Vittsjö, Ruotsi

Aamulla jouduimme heti tärkeiden kysymysten äärelle: jos hotellihuoneeseen kuuluu keittiö, pitääkö tiskit tiskata lähtiessä? Taivuimme pesemään muutamat lautasemme, mutta eikö sen pitäisi kuulua hintaan? Emmehän lakaise lattioita tai vaihda lakanoitakaan.

Auto pullistellen ajoimme toiselle puolelle kaupunkia, katsomaan kapearaiteista höyryjunaa. Karttaan on merkitty erikseen asemat suurille ja pienille junille, mikä on jotenkin söpöä. Tulkitsin aikatauluja hieman väärin, Rasende Roland eli kaahaava casio saapuisi alle kymmenen minuutin päästä ja jatkaisi taas matkaansa viiden minuutin pysähdyksen jälkeen. Vaan ei: paikalle saapuikin kaksi eri junaa vastakkaisista suunnista, viiden minuutin välein. Jopa oli sähellystä ja vilinää, hetken aikaa. Henkilökunta oli pukeutunut asianmukaisesti samettipukuihin ja koppalakkeihin, värillisiä lippuja heiluteltiin ja pilliin vihellettiin - ei puuttunut kuin iso musta mies huutamassa all aboard! ennen huuliharppusooloa.

Väärinkäsityksestä johtuen en mennyt keskilaiturille, josta olisin nähnyt molemmat junat. No, filmikin oli melkein lopussa - ei siis suurta menetystä. Höyryveturi ei silti petä koskaan, magia on tallella aina vaan. Se hohkaa lämpöä kuin kiuas, tuoksuu kuumalle voiteluöljylle ja tuhkalle ja palavalle hiilelle ja polttavalle vesihöyrylle. Se suhisee ja sihisee, kuuma rauta naksahtelee - ja kun kuski kääntää kahvasta ja höyry tulvahtaa sylinteriin, ensimmäinen männänisku humahtaa matalalta kuin bassorumpu. Eleettömästi se lipuu pois, suuremmin savuttamatta tai höyryämättä, ihan kuin perässä uskollisesti seuraavat kymmenen vaunua täynnä eläkeläisiä eivät painaisi mitään.

Näytelmän loputtua seurasin kiskoja kohti läheistä metsästyslinnaa, tuuhean lehtimetsän sisään. Kovin lähelle ei kuitenkaan päässyt, parkki maksoi kaksi euroa tunnilta ja kävelyä melkein kilometri. Ehkä ei. No, entäpä mansikkateemainen elämyslandia? Niitä on saarella ainakin kolme, yksi aika lähellä. Sinne siis. Muutama kilometri isojen lehtipuiden reunustamaa kapeaa tietä, keltaisena hohkava rypsipellot molemmin puolin ja syvänsininen taivas yllä - ja seuraavan mutkan takaa kurkistaa nelimetrinen mansikka, virnistellen. Ääk. Konsepti jäi muutenkin oudoksi; olisi pitänyt maksaa parkista, ja sisäänpääsymaksu, että pääsisi ostamaan tavaraa rahalla. Joo, siellä oli muutamia pienehköjä huvipuistolaitteita ja mahtavan näköisä leikkipuisto-kiipeilytelineitä, mutta ei oikein mitään aikuisille - jos ei lasketa kiitolaukalle lähtenyttä mansikkateemaa, joka alkaa muistuttaa fok_it -sarjakuvan psykoottisen puolelle kallistuvia ylilyöntejä, joihin liittyy 1000 litraa mämmiä ja hajoamispisteessä naksuva ihminen tai jotain vastaavaa. Hmm. Nyt kun tämän kirjoitin: olisi tietenkin pitänyt mennä.

Aikaa oli, ajelimme Proraan katsomaan kolmannen valtakunnan lomailukompleksia; useamman kilometrin pituista rantahotellia, josta jäi puolet rakentamatta. Parisen vuotta sitten kävimme samassa paikassa, suurin osa rakennuksista oli silloin pelkkiä kivisiä kuoria - ikkuna-aukot tyhjiä eikä ovia ollenkaan. Kunnostustyö olivat todellakin edenneet, tästä kohdasta ei näkynyt kuin yksi rujompi yksilö ja sekin taisi olla tarkoituksella jätetty. Jätin auton maksulliseen parkkiin, se väitti skannanneensa rekisterikilven. Yeah, right.

Kävelimme rantaan, tuuli ei ollut eilisestä ainakaan tyyntynyt - isoja vaahtopäitä puski rantaan jatkuvalla syötöllä. Hiekka oli edelleen lähes valkoista ja meri hyvin sininen, mutta uimaan ei tehnyt mieli. Tässä kohtaa rantaa ei ollut korituoleja, bongasin vain yhden hieman surullisen näköisen tekopalmun. Uimavalvoja oli sentään paikalla lasiseinäisessä kopissaan; tuijotti herkeämättä autiota hiekkarantaa, autuaan tietämättömänä koko biisistä. Krista viittoi luokseen, elekielestä ymmärsin että sinertävän dyyniheinän seassa oli etanoita. Ilmassa maistui suola ja kauemmas katsoessaan sen jopa näki. Heikäläiset ovat kaiketi sopeutuneet olosuhteisiin, niin paljon niitä korsissa kiipeili.

Auto oli parkkihallin yläkerrassa, maksuautomaatti alakerrassa - tietenkin täsmälleen vastakkaisessa kulmassa kuin missä portaat olivat. Tämä tuntui tahalliselta. Laite halusi tietää rekisterinumeron ja jo kolmannen merkin jälkeen ehdotti oikeaa. Klikkasin että yes. Ei käy, kun tämä rekkari ei ole saksalainen. Valitse oikea maatunnus listasta - seurasi lista, jossa Suomea ei mainittu. Valitsin other ja aloin kirjoittaa ponnahtaneeseen ruutuun että finland, kone epäsi tämän ja sanoi ettei sellaista rekkaria olekaan. ÄÄh. Takaisin alkuun. Valitsin taas other, kirjoitin kolme ensimmäistä - ja nyt se kelpasi. Olisi toki voinut kelvata äskenkin, jos se kerran tiesi. No. Käteisellä vai kortilla? Kysyn, vaikka tähän automaattiin ei käy käteinen, rahareikiä ei ole ensinkään - mutta käytä toki lähimaksua. Pliip, se ei toimi. Pin-koodi, kiitos. Entä haluatko kuitin? Ähää, paperi on loppu, hyvää matkaa, sinulla on nyt tasan 10 minuuttia aikaa poistua ja ne portaat tosiaan laitettiin tuonne kauimpaan nurkkaan.

Rantalomailu pohjoisessa on hieman haastavaa, tuumin; vaikka hiekka olisi valkoista ja meri turkoosi, tuppaa säätila olemaan enimmäkseen pohjoinen - ja jos se ei vielä riitä, paikallinen mielenlaatu kyllä korvaa puutteet.

Aikaa oli vieläkin, joten ajattelimme kyädä katsomassa Sassnitzia lähemmin. Viimeksi lautalta nähtynä se ei tosiaan oikein vakuuttanut, mutta itse kaupungin puolelta koettuna vaikutelma olikin eri. Syrjäinen sijainti ja Itä-Saksa olivat vaatineet veronsa, mutta toisaalta etelästä tulleet lomailijat ja rautaesiripunkin takaa jatkunut lauttaliikenne Ruotsiin vaativat pitämään jonkinlaista tasoa yllä - ihan kaikkea ei jyrätty elementtikolossien tieltä, ja niihinkin oli saatu sijoittelulla ja seinämaalauksilla jotenkin tavallista sympaattisempi ote. Katselimme satamaa, entistä lauttarantaa (nykyisin laivat lähtevät Mukranista, parin kilometrin päästä) ja vanhaa keskustaa - loma-asuntojen pitsihuvilamainen koristelu oli joskus voimissaan, edelleen sitä oli paljon jäljellä. Kaupunki sijoittuu mäenrinteeseen, kadut ovat osittain jyrkkiä ja kapeita - ajeminen on joko haastavaa tai kielletty. Tästä huolimatta, tai etenkin juuri siksi, tavallisetkin kulmat ovat kuvauksellisia ja yllättäviä. Aikaa olisi voinut käyttää enemmänkin - varmasti palaamme vielä. Ja varmastikaan emme jää keskustaan yöksi.

Lauttaliikenteen siirtäminen pois keskustasta oli varmaankin oikea ratkaisu siihen maailmanaikaan; kun katsoo satelliitikuvaa Mukranista, näkee ratapihojen ja varastokenttien valtavan mittakaavan. Johan tuollaiseen kaupunki tukehtuisi. Lähemmäs zoomatessa kuitenkin huomaa, että suurin osa raiteista on käyttämättöminä pusikoitunut ja ettei kentillä tapahdu oikein mitään. Samalla kaupungista on kadonnut elävän sataman syke. Taisi käydä niin, että molemmat hävisivät ja ainoa voittaja oli, kutean aina, infran tuottanut rakennusliike.

Ajoimme kaupan kautta satamaan, matka kestäisi vähän päälle kaksi tuntia ja ruoka on tietenkin laivalla kallista. Kopin täti puhui saksaa iloisen skånelaisella korostuksella, kyllästynyt reiska ohjasi meidät jonoon potkimalla liikennekartioita oikeaan asemaan. Jono näytti yllättävän pitkältä, syy selvisi vessaan kävellessä; jotkut nyt vaan olivat päättäneet jättää edellä olevaan autoon kevyen 15 metrin turvavälin. Hetken päästä jonot jo liikkuivat, kun reiska halusi välit kiinni. Tämä aiheutti turhaa paniikkia ja säntäilyä border shoppiin kaljan perässä siirtyneiden keskuudessa: joko nyt mennään?! No ei mennä; lähtöön on tunti, eivätkä edellisetkään eivät ole vielä poistuneet laivasta. Rauha nyt. Nautin pettymysburriton, jonka täytteenä oli herne-maissi-paprikaa, mautonta kanaa, muutama papu ja viitisen viipaletta tavallista kipakampaa jalapenoa, jotka oli sijoitettu luulot pois -tyyliin kahden ensimmäisen puraisun kohdalle. Viimeisen haukun kohdalla taisi olla jotain kastikettakin, kun kädet kerran tahmaantuivat. Kuka suunnittelee tällaisen ja toteaa, että nyt on tuote - ei kun koneet käyntiin? Joku, joka ei ole koskaan syönyt burritoa? Texmexin vihaaja?

Sama sekoilu jatkui autokannella, sitten kun sinne vihdoin päästiin. Tässä katamaraanityyppisessä ja nopeassa laivassa ei ole yhtä suurta autokantta, vaan ylös alas mutkitteleva spiraali, jonka täyttämisen logiikkaa en ehtinyt ymmärtää. Epäselvää se oli reiskoillekin, tai ainakin kahdella heistä oli siitä keskenään hyvin erilainen käsitys. Aja siinä sitten, ahtaassa välissä, kun yksi huitoo ohjeita ja toinen päinvastaisia. Yhdessä vaiheessa ne katosivat kokonaan, ilmestyäkseen hyvän tovin kulutua ja närkästyneinä, kun emme tienneet seurata antamattomia ohjeita - edellisen auton kuski oli jo lukitsemassa ovia poistuakseen, mutta joutuikin takaisin ratin taakse. Nuorempi reiska pahoitteli tilannetta meille, suomeksi.

Kiipesimme matkustamoon, hissiä ei ole ja portaat jyrkät. Siellä meitä odottivat numeroidut paikat lentokonetuoleissa, monta puheliasta koiraa ja dieselin katku. Katsoin lähdön kannelta, pakokaasut pyörteilivät takaisinpäin ja täyttivät ilmatilan - ja aina, kun joku avasi oven, käihää siirtyi myös matkustamon puolelle - oviaukossa kävi oikea imu. Hienoa suunnittelua. Ulkoiman ilo loppui kuitenkin lyhyeen, ohitettuamme aallonmurtajan käski kapteeni kaikki sisäpuolelle - keli olisi hankala ja kyyti kuoppaista. Keinunta ja heilunta alkoikin melkein heti. Yritin käydä tax freessä, mutta yritykseksi se jäi; valikoima oli kehnohko ja aallokko paiskoi miestä seinille - osta siinä sitten. Bongasin kyllä kolmen litran hanapakkauksen votkaa.

Matkustamon puolella henkilökunta juoksi ympyrää mopin ja oksennuspussien kanssa, niitä ilmeisesti tarvittiin. Meihin keinunta ei vaikuttanut samalla tavalla, vaan moottorien tasainen hurina ja sopivan nykimätön keinunta saivat vaipumaan jonkinlaiseen horrokseen. Bongasin seinältä kyltin, joka väitti että juuri tämä laiva on edelleenkin, vuodesta 1998 lähtien, Blue Ribbonin haltija eli nopein Atlantin ylittäjä. Huippunopeus ilman lastia on kevyet 90 kilometriä tunnissa. Melkoista rytkettä, otaksun.

Autokannella sai taas kerran odotella pitkään ja kuunnella kummallista pauketta - valotkin sammuivat ja syttyivät taas samaa tahtia. Trelleborgissa ihmettelimme isoihin ruukkuihin istutettuja palmuja kaupungin huonoa markkinointia; tuskin kukaan oli jäämässä tänne, eivätkä ne edes yrittäneet.

Kohti pohjoista ja Malmöä, vasemmalle jäi the silta ja edessä sojotti Turning Torso. Purilaiset Maxissa jossain teollisuusalueella, tuuli edelleen navakka - joku tyyppi yritti syödä ulkona, puhuri vei paperit ja ensihaukkaisulla osan salaatista purilaisen välissä. Joutui luovuttamaan. Tuuli heitteli autoakin, kun etenimme rypsipeltojen keskellä ohi Lundin. Joku tuntematon punaisessa autossaan ei tykännyt yhtään kun ohitimme, rajoitus oli 110 ja hänellä vauhtia 90. Se painui mielenosoituksellisesti ohi vähän liian tiukassa paikassa ja katosi horisonttiin reilua ylinopeutta. Menköön, ei meitä kiinnosta. Sama kuvio kuitenkin toistui ainakin kolmesti; muutaman kilometrin jälkeen sama auto jumitti rekan takana - ja kun ohitin molemmat, se ampaisi taas karkuun. Herkässä on ego, toisilla - onneksi se kääntyi jostain liittymästä ennen kuin sai kohtauksen.

Pienemmälle tielle, mäkisempään ja järvisempään maastoon. Söpöjä, tai ainakin pikkusieviä kyliä, joilla oli oudot nimet, kuten Vankiva. Aivan kiva paikka, sekin. Aurinko laski hitaasti, valo oli parhaimmillaan ja matka tuntui etenevän - kohta pääsisi idylliseen puutalomajoitukseen, joka näyttää kuin paloista kootulta; ai tähän vielä yksi huone, tuon toisen yläpuolelle mutta vähän vinottain? No tehdään! Vähän iltaruokaa ja rennot kirjoitussessiot, sitten hyvät unet että jaksaa huomenna iltaan asti. Vaan eipä käynyt ihan niin.

Hässleholm osoittautui nimensä veroiseksi, siellä oli käynnissä asfaltointi ja käytössä kiertotie. Seurasin ensin navigaattoria, se kun on yhteydessä nettiin ja tietää ruuhkatkin - miksei siis myös tätä. Umpikuja, sitten toinen ja kolmas. Palasimme taaksepäin ja seurasimme tällä kertaa virallisia viittoja: ne veivät pitkälle kierrokselle läpi paikallisien omakotialueiden, mutta johtivat ensin umpikujaan ja sitten melkeinpä suoraan jyrän alle eli keskelle työmaata. Seuraa oransseja nuolia, kehotti kyltti - vaan eipä näkynyt yhtäkään. On se nyt helvetti, ajattelin ja koukkasin työmaan ohi pyörätietä pitkin. Kaikki hyvin, siis? No ei! Päädyimme nimittäin takaisin samaan kohtaan, josta aloitimme nuolien seuraamisen. Miten voi olla? Pääseekö täältä mitenkään pois? Kävin samassa umpikujassa uudestaan, kunnes tajusin: JOKU OLI KÄÄNTÄNYT YHDEN NUOLEN OSOITTAMAAN TOISEEN SUUNTAAN! Hieno homma, kertakaikkiaan - ei tässä ajeltu kuin tunti eestaas, turhan takia. Liikenteenohjauksen ei luulisi olevan kovin vaikeaa, mutta tämänpäiväisen otoksen pohjalta en enää tiedä.

Saavuimme perille kireän hiljaisuuden vallitessa, talon nähtyämme jo vähän hymyilytti. Isäntä tuli ottamaan vastaan suomeksi. Ihmettelimme hetken aikaa Skånen puheenpartta porukalla; isännän vaimo oli ollut vuosia töissä ruotsinlaivalla ja kuvitteli osaavansa kielen, tänne muutettuaan ei ymmärtänyt sanaakaan. Sitähän se on, ja entäs tanska sitten.

Huomenna ajetaan Kapelskäriin, mutta mitä siinä välillä tapahtuu, on vielä auki - se piti suunnitella illalla, vaan eipä ehitty. Kuvatoimituskin taitaa huilata hetken, valikoin julkaistavat kunhan ehdin ja jaksan. Ne ilmestyvät tänne kyllä.

Perjantai, 17. toukokuuta 2024, Kapellskär - Naantali

Aamiaisen jälkeen ihmettelimme hetken Puutarha-Higginssin eli robottiruohoinleikkurin härppäämistä. Logiikka tuntuu olevan samaa tasoa etanan kanssa, joskin hieman huonompi. Ei sekään tiennyt minne mennä, pyöri vaan paikallansa ja törmäili puihin.

Katselimme Vittsjön taajamaa. Nyt kun auringonlaskun kellertävä kajo ja pitkät varjot eivät enää luoneet magiaansa, näytti kaikki melko laimealta. Erikoinen aikakapseli ja pysäytyskuva se silti oli; jos joku pystyy pitämään tällaisessa kylässä sisustusliikettä yli 30 vuotta, ansaitsee jonkinlaisen mitalin. Jotkut liikkeetä olivat juuttuneet 70-luvulle, toiset 80-luvulle - sen uudempaa ei juuri tainnut olla, paitsi ruokakauppa.

Kohti pohjoista, ohi useiden järvien ja läpi vähitellen männiköksi muuttuvan metsän. Kaivoimme eväsleivät esiin jollakin levähdyspaikalla, järven rannalla ja paahteisen havumetsän siimeksessä. Se tuoksui täsmälleen samalta kuin lapsena Hyvinkään Sveitsissä. Niin hienot näkymät, niin paljon vessapaperia polkujen varsilla - parkkipaikalla kun oli ihan vesivessakin, ilmainen vielä.

Liikenne soljui mitä mainioimmin, itselle vaan oli jäänyt vielä saksalainen moottoritierefleksi päälle; jos olet ohituskaistalla ja taaksesi ilmestyy auto, on syytä siirtyä syrjään ja nopeasti - sieltä tullaan ja kovaa. Kesti muutamankin hetken tajuta, että monikaan täkäläinen ei aja yli kahtasataa, kovin usein ainakaan.

Vähän ennen Grännaa poistuimme isolta tieltä ja koukkasimme uuteen löytöön nimeltä Rötle. Kyseessä on todella pieni ja söpö kyläpahanen, pienten punaisten puutalojen ja kukkivien omenapuiden kasautuma järven rannalla. Kukoistavia puutarhoja ja hyötyviljelmiä, kanojen huutoa ja lehmien tuijotusta. Oli korkea kesän päivä, kuten laulussa sanotaan. Emme jääneet pitkäksi aikaa, koska tuntui että muutama tunti saattaisi hävitä räpäyksessä - mutta palaamme varmasti vielä. Seuraavaksi samaa tietä eteenpäin ja pakollinen Grännan läpiajo, hitaasti kuten aina. Pääkatu on niin naurettavan turistinen että mittari pyörähtää jo ympäri - ja silti tekee mieli palata.

Pienempää rantatietä pohjoiseen; ensin Uppgränna, Brahe Hus alhaaltapäin, oikeanpuoleisen kartanon suuripuiset lehmihaat - sitten Ödeshögin pikkusievä taajama. Kirkon kohdalla todistimme jotain erikoista: kymmenisen henkilön miesporukka, noin kolmikymppisiä, taukoa pitämässä ja somettamassa kiviaitaan nojaillen. Eikä siinä mitään, mutta kun jokaisella oli mukanaan paksuhkosta rimasta nikkaroitu risti - useita metrejä pitkä, mutta liian heiveröinen oikeaan käyttöön. Mitä nyt taas?

Seuraavaksi Vadstena ja etenkin sen linna. Paikka oli tärkeä pysähdyspaikka matkalla Tukholmasta Kööpenhaminaan ja strategisestikin tärkeä - siispä linnoitetaan. Erinäisiä luostareitakin alueella on toiminut jo vuosisatojen ajan, kiinnostus notkahti jossain vaiheessa vaan on elpynyt taas. Linna on hienosti säilynyt ja muutenkin vaikuttava, se seisoo omassa vallihaudassaan aivan järven rannassa. Mikä ei ollut kovin vaikuttavaa, olivat linnan pihalla järjestetyt "messut" - heittomerkeissä siksi, etten ole kai ikinä nähnyt noin innotonta tapahtumaa. Näytteilleasettajia oli vain kourallinen ja yleisöä sitäkin vähemmän - eikä kumpaakaan osapuolta kiinnostanut pätkääkään. Hyvät kuvausmaastot ne kyllä tärväsivät, iänikuisilla valkoisilla pakettiautoillaan. Sellaisen kai saa ilmoittautuessaan yrittäjäksi.

Katsoin jo kaukaa, että nyt on tulossa jännät häät, kun jo kolmatta morsiuspukua viedään juhlapaikalle. Kävi ilmi, että neitoset olivatkin menossa paikallisiin vanhojentansseihin, jotka pidettäisiin kai huomenna. Treenin paikka, siis. Sinne ne painuivat, kohti juhlasalia ja häämöttävää aikuisuutta. Me taas kiersimme vallihaudan ja palasimme autolle, kuunnellen samalla että paikallisilla variksilla on aika jännän matala nuotti ja muutenkin paljon asiaa. Osoittautuivat korpeiksi, mokomat. Harmi, että kesytysleipä oli päässyt loppumaan. Itse kiersin vielä pienen lenkin viereisen rautatieaseman kautta, kovin kapeaa raideväliä ihmetellen. Tämähän olikin rautatiemuseo ja museorautatie, höyryvetoisilla junilla pääsi kesäviikonloppuisin jopa yhdeksän kilometrin päähän - niin paljon oli jäljellä joskus 300-kilometrisestä verkostosta. Kapearaiteinen lättähattu jäi näkemättä, perin ikävästi.

Pieni kierros kaupungilla, se osoittautui taas kerran sieväksi ja samalla jotenkin tanskalaiseksi - kauppareitin vaikutusta, varmaan. Puutalot kenottivat mikä mihinkin suuntaan eikä istutuksissa säästelty. Tuijottelimme hetken järvelle myös yhden luostareista puistossa, kyltissä puhuttiin jotain pyhiinvaelluksesta. Ehkä oman elämänsä ristinikkarit olivat tulossa tänne?

Matkan viimeiset purilaiset Linköpingin Maxissa - maxia tulee ikävä, mutta burgeria en ihan heti syö. Tilasin IFK-aterian, mutta sitä ei oltu brändätty mitenkään - kuitissakin luki vaan että classic double cheese. Mälsää. Linköpingissä on kuitenkin edelleen toimiva IFK, yksi harvoista muinaisjäänteistä. Nice. Havainnon tehtyämme tuijotimme hetken navigaattorin ruutua, epäuskoisina: matka-aikaan oli ilmestynyt ylimääräistä, niinkin paljon että ruokakaupan ja systembolagetin sai unohtaa - hyvä, jos ehtisimme laivaan. Erikoista, kertakaikkiaan.

Siispä tienpäälle ja nilkka suoraksi. Paikallisetkaan eivät tuntuneen noudattavan nopeusrajoituksia kuin nimeksi, eli joukon mukaan vaan. Ihan härskiksi ei kuitenkaan voinut heittäytyä, jos sattuisi vaikka nopeusratsia kohdalle - ilman korttia kun myöhästyy varmasti. Joidenkin kymmenien kilometrien jälkeen syy viivytykseen selvisi: moottoritie suljettu päällystystyön takia, kiertotie kantatien kautta, alempi nopeus ja kiva ruuhka. No, mitäänhän sille ei voi - ja maisematkin olivat kivemmat. Ohitimme mm. Emmaljungan tehtaan ja parikin ruukkia - yksi niistä oli perustettu 1666 ja yhä toiminnassa.

Ajoin nopeasti ja tehokkaasti, mutta kuitenkin järkevästi - minuutit matka-ajassa vähenivät, mutta myöskin arvioitu saapumisaika kuroutui suotuisammaksi. Tukholman ohitustien loputtomilla rampeilla tein kuitenkin virhearvion ja käännyin väärästä liittymästä. No, bensa ei olisi muutenkaan riittänyt perille asti ja tässä sattui olemaan huoltis. Sen pihalla näytti kuitenkin olevan käynnissä mopomiitti, satoja kireitä päristimiä sikin sokin ja paikallisia jonneja energiajuomapäissään - sininen savu vain leijui kaiken yllä. Onneksi pojat saivat äkisti parviälynsä päähän ajatuksen, että nyt ja juuri nyt on hyvä aika poistua. Pääsin siis suoraan mittarille, täyttämään mahdollisesti elämäni kalleinta tankillista - se jäi kuitenkin vielä nähtäväksi.

Takaisin tielle ja heti keskustatunneliin. Harhaannuin taas väärään liittymään, vai GPS-signaaliko katkesi - joka tapauksessa eri suuntaan mentiin. Valon taas näkyessä tunnelin päässä kävi ilmi, että tämä olikin itse asiassa parempi reitti - pääsimme suorempaan isolle tielle ja minuutit kellossa kelasivat taas taaksepäin. Krista yritti soittaa laivayhtiön lähtöselvitykseen ja kysyä, miten tarkka tuo lähtöselvityksen sulkeutuminen oikeasti on - laivan lähtöön kun on siitä vielä tunti. Puhelin hälytti, vaan kukaan ei vastannut. Puristin rattia ja noiduin mielessäni, musiikkikin piti laittaa pois päältä että akku riittäisi navigointiin. Toivoa oli yhä; jos konetta oli uskominen, myöhästyisimme viisi minuuttia, pahimmassa tapauksessa kymmenen. Alkoi kaksikaistainen moottoritie, pääsin polkaisemaan ihan kunnolla.

Alle tunti perille, kun täti vihdoin vastasi. Ei hätää, se sanoi, hyvin ehditte. Tie oli muuttunut sillä aikaa pienemmäksi ja keskikaiteelliseksi - kaistoja oli kolme, muutaman kilometrin välein vaihteli saiko ajaa yhdellä vai kahdella. Hyvän tykittelyn jälkeen pääsimme kuin pääsimmekin satamaan, neljä minuuttia lähtöselvityksen sulkeutumisen jälkeen. Olimme viimeisenä jonossa, mutta edellämme viisi muuta autoa. Ja niillähän kesti, hyvä helvetti että kestikin. Puolisen tuntia sai ainakin seisoa, ehkä enemmänkin. Kopin täti katsoi passit ja tulosti liput minuutissa ja käski ajaa jonoon. Siinä seisoimme vartin, ihan turhaan, kunnes reiska viittoi laiskasti että laivaan siitä. Kai se oli jonkinlainen stop-and-go -rangaistus.

Laukku hyttiin ja kannelle, baarista kalja ja katse auringonlaskuun. Niin meni taas tämäkin loma, ensi kesänä uudestaan. Kirjoitin tätä melkein Långnäsiin asti, yö jäisi muutenkin lyhyeksi. Kuvia tulee joskus myöhemmin, osa niiistä saattaa olla jopa hyviä.

Kiitoksia mukanaolleille, kuullaan taas.