Helsinki Tukholma Malmö Odense Hampuri Hannover Köln Gent Antwerpen Rotterdam Groningen Bremen Lüneburg Maribo Roskilde Kalmar Tukholma Helsinki. Aikaa kolme viikkoa. Käynnistäkää moottorit!
Tukholma - Malmö. Laiva oli täynnä sokerihumalaisia pikkulapsia ja geneerisiä HD-äijiä. Autokannella kiva meteli, kun sata harrikkaa pärähti käyntiin pienessä tilassa. Ajoimme saattueessa kaupungin läpi, olo oli todella "turvallinen." (Älä tyri nyt...) Prätkäseuraa riitti melkein koko matkan, vaihtelevassa määrin. Että tuolta ne meidän kaverit taas tulee. Pysähdys Brahe Husin rauniolinnalla, hieno näkymä ja kuuma kuin saunassa. Malmössä tajuttoman hyvät burgerit ja pieni kierros, nähty mm. mintunvihreä nostosilta, räjähtänyt telakka, Koffarin tornin korkuinen majakka, merirosvolaivan huono kopio ja tosielämän angry birds (pesivä lokki & co.) Hotellin ikkunasta näkyy Turning Torso, käytävän ikkunasta the Silta. Aurinko laskee, taidan mennä iltakävelylle tuohon rannalle.
Odense, kaupunki joka todettiin satukirjamaisen nätiksi jo viime kerralla. Kävelykeskusta on iso ja vilkas, ja sitä laajennetaan juuri. Suomessa autojen puute kuulemma karkottaa asiakkaat. Ruoanhaku on pieni taistelu, mutta kaupasta saa ja puistoon mahtuu, aina.
Matka Malmöstä tänne sisälsi kaksi huikaisevaa sillanylitystä (Juutinrauma ja Iso-Belt), Stevns Klintin kalkkikiviset itsemurhakalliot (aivan reunalla kirkko, jonka eteisessä lehtileike jossain lähistöllä mereen mulahtaneesta kirkosta, joka oli liian reunalla - alttaritaulun paikalla ovi, josta näkyy pelkkää sinistä: meri ja taivas. Parempaa ei tarvita.) Hikiset raput alas, meri haisee mädältä kaalilta, kärpäset surisevat. Ranta pelkkää nyrkinkokoista kiveä, pitävät outoa rulinaa aallokossa.
Navigaattori välttämään moottoriteitä; polveilevaa maaseutua, lehmiä, hevosia, lampaita, tuulivoimaloita, isoja puita. Motarilla rajoitus 130, rekka ohittaa toista 75km/h ja bemari vilkuttaa valoja peilissä. On kuuma, penkki hiostaa ilmastoinnista huolimatta.
Hotellilla neiti toivottaa tervetulleeksi ja rientää sitten toiseen huoneeseen tekemään sisäänkirjauksen automaatin kautta netin yli - puhumme webbikameralle, yhteys pätkii. Avainkortti työntyy vinoonsahatusta vaneriaukosta. 7-elevenistä saa silti vahvaa olutta (10%) paljousalennuksella lähes kellon ympäri. Tulevaisuus on täällä.
Hampuri. Iltakävely Reeperbahnilla huori... suoritettu. Paljon meininkiä katsomaan tulleita turisteja, aika vähän itse meininkiä. Krustit nukkuvat porttikongeissa, kalja maksaa 30 senttiä tölkki, brittiläiset polttarituristit ovat kännissä, Hesburgerissa on sisäänheittäjä ja "finnischer burger meal" - business as usual.
Aamulla Odensen rautatiemuseo, jossa on ymmärretty, että höyryveturi painaa noin sata tonnia ja on enimmäkseen valurautaa - senkun kiipeät, ei mene rikki. No lattialaudat täytyy vaihtaa kerran kolmeenkymmeneen vuoteen, sen kestämme.
Pysähdys Tjæreborgissa (kyltistä turistikuva tietty) keskellä peltoa lehmiä tuijottamassa. Lehmät eivät vastaa katseeseen. Turisti tahtoo kuvan ja huutaa jotain sekavaa. Jokainen pää kääntyy, vaan valpastuupa myös tienvarren huomioliiviukko, joka rientää pitkin askelin kohti. Karkuun!
Pysähdys Tønderissä, Tanskan ehkä vanhimmassa kaupungissa. Nätti paikka, joka on pilattu liialla turistikrääsällä ja tyylittömällä sisustustavaralla, kuten Anttila-tason mietelausetauluilla. Kamalin postikortti -ehdokkaita löytyy myös monia. Hipit suosittelevat tässä sarjassa edelleen Ribeä.
Saksa alkaa ilmoitusluonteisesti: rajalla on vain kyltti. Moottoritien nopeusrajoitus poistuu ja Ranskis joutuu heti koetukseen. 150 menee helposti, mutta muu liikenne on haittana: Porche pyrkii ohi, edessä rekka ohittaa toista. 50 kilsan päästä sama Porche on pelti pystyssä pientareella. Oli kai kivaa. Ohitamme monia sika-autoja, joista possut työntävät kärsiään ulos ja nauttivat iloisina vauhdista. Moniko syö tuon nähtyään kinkkua aamiaisella?
Kielin kanavan sillan jälkeen lepopaikalle. Hippi seuraa polkua puskaan ja päätyy sillan alle. 10m pään yläpuolella suhahtelevat rekat, 50m alaspäin on laaksossa kanava. Siellä seilaa valtamerilaiva, joka näyttää jotenkin muoviselta, lelumaiselta.
Hotelli on siisti, mutta pysähtynyt johonkin 80-luvulle. Yleisissä tiloissa naurattaa. Illalliseksi turkkilaista pizzaa. Se maistuu hyvältä, vaikka näyttää ylikokoiselta karjalanpiirakalta.
Hampuri, päivä 2. Tänään nähty satama mäen päältä, käsittämättömän iso edelleen, ei mahdu kuvaan eikä mieleen. Myöhäinen aamiainen näkymää katsellen, kaupassa outoja fudishuumassa keksittyjä ruokia (valmiiksi maalattuja jalkapallomunia, prinssinnakkipalloja brändätyillä fudiksenkuvilla suolavedessä) ja olutta "nyt 15% enemmän" -tölkissä (ei markkinointikikka, pienempiä oli myös.)
Myöhemmin pyöritty hipeimmillä ja punkeimmilla alueilla; katseltu graffitia, katutaidetta, vallattua taloa jonka puolesta oli 10000 ihmisen mielenosoitus (voitettiin!)
Uusi Ikea on juuri valmistumassa ihan lähelle, ankarasta vastarinnasta huolimatta. Alue on hieman rähjäinen: on hippejä, punkkeja, krusteja, maahanmuuttajia, halvat vuokrat, hyvää döneriä ja shawarmaa, pikkupuoteja, uskomattomia hedelmä- ja vihanneskojuja. Ymmärtäähän sen. Kuvitelkaa, että Stadiin tulisi Ikea, sijoituspaikkana Kallio...
Kävelykadulla ohi pyöräili Super Mario, haalarit ja viikset ja kaikki - metroaseman ovella nisti diilasi liivin kätköistä tietyömaan keltaista vilkkuvaloa, nosti lievettä ja siellä vilahteli.
Asemalla työnsimme lippuautomaattiin kourallisen viissenttisiä, koska korttia ei hyväksytty ja 50e oli liian iso. Lopulta piti nostaa vierestä käteistä, tähän sama kortti kävi, 40e kiitos, tuli neljä kympin seteliä, koska pitäähän joku järjestys olla - vaan nyt seteli ei kelvannutkaan lippukoneelle, koska oli jo syötetty kolikoita. Pitäähän joku järjestys olla. Voit toki jatkaa kortilla, mutta sehän ei sulla toimi, ähää. Eikun rahat ulos ja alusta uudestaan, juniahan tulee aina lisää.
Laiturinäytössäkin potkupalloa. "Tänään lisälähtöjä kisojen vuoksi *vaihtuu* seuraavaksi juna Altonaan *vaihtuu* seuraavaksi Brasilia - Kroatia"
Illalla vielä pyörimään Spreicherstadiin, vanhalle varastoalueelle (korkeita punatiilimakasiineja ja kapeita kanavia) kunhan hämärtyy. Välikuolema on ansaittu.
Hannover. Matkalla Hampurista sai ihmetellä paikallista tietyökulttuuria: moottoritiellä ensin vapaa nopeus, siitä asteittainen pudotus viiteenkymppiin, kolmas kaista suljettu, vilkkuvaloja, opastinpylväitä, rekkoja pelkkiä vilkkuvaloja varten. Tätä monta kilometriä ja paksu ruuhka. Lopulta tietyö koostuu kottikärryistä ja kolmesta varoituskeilasta pientareen viereisessä ruohikossa. Vaan nyt se on ohi! Vapaa nopeus! Käynnistäkää moottorit! Vasta viiden kilsan päässä on seuraava "työmaa." Hiphei.
Pysähdys Bergen-Belsenin keskitysleirillä. Ölisevä teinilauma lähtee juuri, mummoja kärrätään bussista. Vierailijakeskus on yksinkertaista harmaata betonia ja näyttää kokoaan suuremmalta, järkälemäisen massiiviselta jopa. Sisällä lyö vastaan ihmisyyden mielettömyys: entisten vankien yhä miedon katkeria ja järkyttyneitä kertomuksia videolla, löytynyttä esineistöä, vankien piirroksia; filmejä vapautuksen päivistä, kun liittoutuneet laittoivat natsit hautaamaan kertyneitä kuolleita - ja kuinka lopulta oli pakko käyttää puskutraktoria. Siirrymme ulos, alkaa tihuttaa. Itse leiristä ei ole jäljellä mitään, vain hiljalleen metsittyvä ruohokenttä, siellä täällä kylttejä. Ohitamme hautakumpuja. "Tässä lepää 1000 ihmistä" "Tässä lepää 5000 ihmistä" ja lopulta "Tässä lepää tuntematon määrä ihmisiä."
Aurinko tulee esiin ja paahtaa ankarasti, linnut laulavat, kangasmetsä on kaunis, luonto ottaa omansa; jos ei tietäisi, ei tietäisi. Obeliskin vieressä on korkeaa ruohoa kasvava kenttä, josta pilkistää siellä täällä hautakiviä. Ne on pystytetty sattumanvaraisiin paikkoihin, koska kukaan ei tiedä unohdettujen luiden viimeistä olinpaikkaa. Kaikkien hautakivien ja muistomerkkien päälle on kasattu pieniä kiviä, lienee juutalainen tapa. Eikä täällä edes ole kuin sepeliä.
Menomatkalla eksyimme leirin vieressä olevaan sotilastukikohtaan, joka on nyt NATOn hallussa. Se oli kuin pieni kaupunki, jossa sotilaat sotiloivat. Paikalla oli kasarmi jo silloin joskus - nykyään sen viereessä on kuluneita tyttöbaareja. Oli kai jo silloin.
Hannover on aika tylsä, mutta vanhaa kaupunkia kelpaa katsella - on ristikkotaloa, kiltahuonetta, kaksi raatihuonetta ja pommitettu kirkko, jossa on taivas kattona. Katedraaliin ei osunut, sen tornissa on toisella puolella daavidin tähti ja toisella pentagrammi. Kärjellään. Martti Lutherin patsas katsoo paheksuen ja sormi pystyssä.
Paikallinen kauppahalli ei ole kovin vanha, mutta kovin eloisa kyllä. Suurin osa liikkeistä myy ruokaa syötäväksi tässä ja nyt, toki on myös hienot liha-, juusto- ja kalatiskit. Meillekin tällaista! Nautimme ihan kelvot pizzat sekä ison oluen ja kolan hintaan 14e. Taustalla soi Leijonakuningas saksaksi, aplodit ja kaikki.
Hotelli on 50-luvun teemainen, hississä on pinkki lasiovi, jalopuuseinät ja jännä tunnelma. Kylppäri onneksi tuttua ja turvallista kasaria. Joku teki äsken jossain pelissä maalin, kuulin kyllä.
Köln. Hannoverin jälkeen maasto alkaa vähitellen kumpuilla ja muuttuu sitten jopa vuoristoiseksi - saksalaisittain korkeintaan mäkiseksi. Ruhrin lähestyessä ohitamme useita Simpsons-tyyppisiä ydinvoimaloita. Vaihdamme pienemmälle tielle, maasto jyrkkenee yhä, tie muuttuu serpentiiniksi ja puut kuroutuvat vihreäksi tunneliksi. Rajoitus on silti satanen. Pysähdymme levikkeelle katsomaan lehmiä, ne tulevat aidan viereen tuijottamaan kuin lehmät uutta hippiä. Kukkulat horisontissa siintävät sinisen eri sävyissä kuin kahvimainoksessa.
Kölnissä hostelli on ihan keskustassa, samassa osoitteessa kuin hieno hotelli ja tietenkin kävelykadulla. Navigaattorin usuttamana ajan vaan, kylttikin kertoo että laillinen kiertotie. Lihavat jenkkituristit lyllertävät hitaasti edessä, takaa tulee Porchen katumaasturi, joka tööttäilee ja kaasuttelee. Ihmiset paheksuvat, meitä, tietenkin. Ranskis ei öykkäröi, tietäkää se! Hostellilla on diili parkkihallin kanssa, vapaita paikkoja tasan nolla. Vieressä on onneksi toinen. Sinne sukelletaan jyrkkää ramppia neljä kerrosta maan alle ja aletaan sitten kiivetä ranskiksellekin ahdasta käytävää kerros kerrokselta kuin englanninlakua. Mihin jäi katumaasturisi nyt? Ensimmäinen vapaa paikka löytyy tasolta +11.
Hostelli on uusi ja siisti. Näen terassilta, kun polttariporukka raahaa pumpattavaa barbaraa ja ölisee - käytävällä tulee vastaan mies tiikeriasussa eikä sano mitään. Kone saa pestä vaatteet ja toinen kuivata ne, hippi hakee nyt alakerran kaupasta kölschiä.
Köln, ilta. Tänään on ilmeisesti joku yleinen polttaripäivä, porukoita tulee vastaan joka kulmalla. Monet parit viettävät niitä yhdessä, mutta erikseen - naiseksi puetun miehen (aina yhtä hauskaa) ja ölisevän joukon perässä tulee huorahtavaksi lentoemoksi puettu nainen ja kiljuva lauma. Tuolta saapuu housuton Mozart kankainen tekopeenis heiluen, pinkkihattuiset "järjestyksenvalvojat" eivät saa edes omia tissejään pysymään kurissa, vaikka puhaltavat ärsyttäviin pilleihin koko ajan. Moinen käy aika äkkiä rasittavaksi.
Kölnin tuomiokirkko on niin iso, että se näyttää pahvikulissilta - perspektiivi ei vaihdu, vaikka ottaa useita sivuaskelia. Muut talot liikkuvat ympärillä kuin vanhoissa videopeleissä. Kirkon takaa löydämme varaston, jossa varaosagargoilit odottelevat virnuillen vuoroaan. Kirkko on nyt nähty, enää pitäisi hoitaa jostain hiomavaunu ja sumuinen aamu.
Torilla virolainen tyyppi tulee myymään bändinsä levyä, koska näytämme metalli-ihmisiltä. Whatever. Säälistä otamme yhden. Kulman takana toinen agentti aloittaa saman litanian ja joutuu pettymään. "Betcha you're from this Estonian band, selling your CD? Already got one, see, here, kthxbye." Syy sekaannukseen selviää: pikaisen katselmuksen perusteella täkäläinen rokkityyli on edelleen kasarilta tutut revenneet farkut ja kiharapilvi - eli musta t-paita, mustat reisitaskushortsit ja pinssejä laukussa on siis very metal. Right on. Etenkin pappalätsä ja converset kuuluvat kaikkien kirkonpolttajien perusvarustukseen...
Kirkon vieressä on filharmoonikkojen konserttisali. Sen katolla, juuri kulkureitillä, on kutsuva tori, joka on ympäröity kieltokylteillä: "älä kävele, pyöräile, lautaile tai tee mitään, melu häiritsee soittajia." Kyllästynyt järkkäri yrittää ohjailla massoja - tekee mieli juosta hyppimään tasajalkaa keskelle aukiota. Raatimme jakaa Paskimman arkkitehtuurin palkinnon välittömästi.
Läheisestä kioskista yksi kölsch ja Reinin rantaan istumaan, ohilipuvia jokilaivoja katsomaan. Osa on niin pitkiä, etteivät mahtuisi kääntymään ympäri.
Filharmonia vieressä on päärautatieasema, josta lähtee myös Reinin ylittävä noin 400m pitkä silta. Saksan vilkkain rautatiesilta, 1000 junaa päivässä. Se tärisee ja rämisee, dieselveturit pauhaavat, metallipyörät kirskuvat, eivätkä jokilaivatkaan ihan hiljaa puske ylävirtaan. Tämä ei sitten häiritse soittajia. Hmm.
Jalankulkijat ja junat erottava metrinen verkkoaita on tungettu alusta loppuun asti aivan täyteen ikuisen rakkauden riippulukkoja. Joessakin lienee muutama avain. Aurinko laskee juuri sopivasti, säteet raidoittavat puisen jalkakäytävän, pyöräilevä hipsteri pilaa valokuvan - ja jos tekisimme jotain näin kornia, nyt olisi paras hetki koskaan.
Autioituneen kävelykeskustan läpi hostellille, jossa on sähkötoimiset sälekaihtimet. Yhteiskeittiö on mennyt kiinni, en saa jääkaapista kölschiä, koska "tämä ei ole bilehostelli." Hitto, olinkin ihan vähällä huutaa käytävällä uli uli uli. Ikkunan alla kulkevaa roskaväkeä tämä ei koske, saavat mökeltää vaikka koko yön, eikä tällaista tulaisuutta toki voi jättää käyttämättä.
Mitä Kölnissä tulee hanasta? Kölninvettä! Ai että! nyt kolisee! Oon täällä koko illan!
Köln, toinen päivä. Tuomiokirkko nähty sisältäpäin, hyväksi todettu. Katto on niin korkealla, että sisälle muodostuu oma ilmasto - ylhäällä leijuu jotain utuista, kuin henki vetten päällä, aikqna ennenkuin Guthenberg keksi painon. (Pyydän anteeksi sisäpiirivitsiä, oli pakko.) Paikka on aivan täynnä paskoja kännykkäkuvia ottavia turisteja, mutta tunnelma on silti harras ja seesteinen - punaisissa kylpytakeissaan kuljeskelevat papit (tai oppilaat, en tiedä) vähän rikkovat illuusiota. Pratchett on vienyt pyhyydentajuni, sanoo Krista. Tai siis sen, minkä Python jätti jäljelle, jatkan nyt, kun ei silloin tullut mieleen. Totta.
Kaikkein pyhimmässä paikassa, arvatenkin, on kultainen laatikko, jossa säilytetään unohdettuja luita. Sanovat, että siellä on palanen jokaisesta itämaan tietäjästä - tai ehkä puutarhurin vaimosta, mistä sen tietää. Pönöttävät papinpatsaat hautojensa päällä ja kehnostiveistetyt jesset alkavat huvittaa. Mies kantaa reppuselässä ihmisenkokoista kanapehmolelua, asettaa sen istumaan ja ottaa kuvia. Aarrekammioon pääsisi katsomaan kultaista paavin pannumyssyä ja holy handgrenaden kopiota, tai jotain, maksua vastaan. Jätämme väliin.
Kiertely Reininvarren vanhoissa kortteleissa paljastaa ne hyvin samanlaiseksi kuin Tukholman vanhakaupunki - nättejä taloja, kapeita kujia ja umpituristia. Sillä erotuksella, että täällä joka ravintolalla on oma oluensa. Kannattanee silti syödä muualla.
Aseman laiturilta 1 on kuulemma hyvä näkymä kirkolle. Totta. Erikoisjunat lähtevät erikoispaikkoihin, kaksi eksyneen oloista nunnaa ei mahdu samaan kuvaan Nunnia & konnia -musikaalin mainoksen kanssa. Alakerrassa nälkämme tyydyttää Sweinschke, ravintola, jonka logossa on kaksi mustaa ympyrää ison pinkin ympyrän sisällä - ja joka tarjoaa vain sikaa. Schnitzelit ovat isoja ja maistuvia, kaksi annosta ja juomat 20e, vähän hintava paikka. Asemalla on, tietenkin, myös potkupallon kisakatsomo. Ukot pojottavat liian matalilla jakkaroilla ruohomatolla screenin edessä ja katsovat Sveitsi - Ecuadoria tai muuta yhtä jännää.
Metro on täällä kuin ylikokoinen, maankin alla kulkeva raitiovaunu. Se kiihtyy nopeasti, samalta raiteelta lähtee aikataulun mukaan kolme junaa kolmessa minuutissa. Niin myös tapahtuu. Tämä tekniikan ihme vie meidät kokemaan Reinin ylittävää köysirataa. Kenen idea tämäkin oli, arvatenkin omani. Jono on pitkä, lapset kitisevät. Sisällä vaunussa pelottaa hieman, mutta tärinä tasaantuu joen yllä. Sen jälkeen ylitämme nudistiuimalan, siellä saa näköjään nakki aurinkoa.
Kyydin jälkeen meille koittaa iso puisto ja puun varjo ja mansikat. Uimala onkin kylpylä, sieltä saa ulkohanasta mineraalivettä, joka maistuu keitetyltä vissyltä ja kananmunapierulta. Pakko sylkeä pois. Hetken päästä turisti täyttää juomapulloaan samasta lähteestä, onnea hän.
Matka takaisin on helpompi, alla puisto peittyy grillaajien siniseen savuun (saksalaiset eivät osaa sytyttää hiiligrilliä, todettiin jo Berliinissä. Sodan traumat, kai.) Nakut eivät enää ui, vaan köllöttävät rantatuoleissa. Horisontissa näkyy massiivisia lauhdevoimaloita. Köysiradan kaikki korit on teipattu sponserien väreihin, polizei on kannoillamme.
Istumme muutaman kölschin kanssa rantapuistossa ja seuraamme, kuinka pulu yrittää syödä Hula Hoopia (Hot Rodin eli pippurirenkaan pienempi versio.) Tehtävä on mahdoton, rengas juuttuu ylä- tai alanokan ympärille, joskus molempien, suuhun se ei mahdu. Pulu luovuttaa, toinen jatkaa. Niitä parveilee paikalle kymmenittäin, tulee tappeluakin, vaan ei onnistu. One ring to rule them all, toteaa hippi ja painuu hostellille.
Gent, Belgia. Aamu alkaa seikkailulla parkkihallissa. Ranskis odottaa hallissa P2, tasolla +11. Hallissa P1 on myös taso P2, näitä ei ole tietenkään kylteissä eroteltu. Viitta on sekava kuin Stockan hissiopaste - jos ei tiedä minne on menossa, ei se katsomalla selviä. Hallin katolta on kiva näkymä katedraalille, huomaamme. Ranskiksen löydyttyä hukassa on maksuautomaatti, sen jälkeen maksuväline. Kortti käy, meidän kortti ei, vaikka niin väitetään. Etsin rahaseinän, se löytyy tavaratalon kerroksesta kaksi, kenkien takaa. Nostan 40e, saan pyytämättä 20, 10e ja 2x5e setelit. Tällainen taikuus ei ole Suomessa mitenkään mahdollista.
Ajamme Brysselin kautta, että näkisimme Atomiumin, rautamolekyylin muotoisen rakennuksen. Paikan päällä koettuna se on hämmentävintä paskaa vähään aikaan - yhtä aikaa massiivinen ja jotenkin hauras. 50-luvun krominkiiltoista futurismia ei voita mikään. Sisäänkin pääsisi, maksua vastaan, mutta paikalle kaartaa kaksi bussillista mummoja. Parkkikin maksaa 0.50e/30min, 1.50e/1h, 2.70e/1,5h, jne. Kehno diili. Ratikkakiskojen väliin on istutettu maksaruohoa ja muuta matalaa, turvaliiviset ukot istuvat pysäkillä kitkemässä. Outo maa.
Alankomaat ja Belgia näyttävät tylsiltä autosta käsin, tasamaata ja lähiöitä. Gentin lähistöllä tilanne muuttuu, on kanavia, isoja puita ja pieniä maatiloja. Pysähdymme huoltikselle, siellä on erillinen hylly vohveleille ja paljon kukka-asetelmia myynnissä.
Gent on alusta asti kaunis; kapeita kujia, vanhoja taloja, vielä vanhempia taloja, ratikoita kapeilla kujilla, pussinperiä, yllättäen yksisuuntaisia teitä... Oikea autoilijan paratiisi! Pyöräilijät eivät väistä ketään, tulevat kulman takaa iha täysii ja mulkoilevat. Navigaatiosetä opastaa meidät joukkoliikennekadulle, jossa saa ajaa vain raitiotievaunulla. Poliisisetä opastaa pois. Navigaatiosetä ei tunne muita reittejä ja kehoittaa kääntymään takaisin, jos mahdollista. Jotenkin silti löydämme hostellille. Se on joen rannalla, keskiaikaisessa talossa, kirkkojen ja 1600-luvun porvaristalojen ympäröimänä. Viereisellä hotellilla on viisi tähteä. Ei huonosti. Ranskis joutuu taas kalliiseen parkkihalliin, auts.
Gentissä riittää näkemistä: vanhakaupunki on todella vanha, kirkkoa ja tornia ja linnaa siellä täällä, turistejakin, mutta jotenkin ne eivät häiritse - täällä asuu oikeitakin ihmisiä, jotka eivät sulata mitä tahansa. Yksi linnoitus on jossain vaiheessa restauroitu keskiaikaisemmaksi kuin keskiajalla, odotamme koko ajan John Cleesen ilmestymistä muurille huutelemaan. Turha vaiva.
Kaupassa belgioluet kuten Chimay, Duvel, Leffe ja Delirium Tremens maksavat noin euron pullo. Syömme frietjesit, tuoreenapaistetut ranskalaiset, erilaisilla uppopaistetuilla lisukkeilla. Ukko silpoo perunoita suoraan rasvakeittimeen, joka on kolme metriä pitkä kuhiseva hornankattila. Spitaalisen hyvää.
Hostellin baarissa belgiolut on kalliimpaa, 2,50e. Telkkarista tulee fudista, mutta sitä ei ole pakko katsoa. Asiat ovat olleet huonomminkin.
Gent, toinen päivä. Illalla kiertelimme vielä keskustassa, joki on pimeällä naurettavan kuvauksellinen. Aamiaisella olisi saanut paahtoleivän päälle suklaaströsseleitä, paikallinen tapa, huomenna on kokeiltava.
Gravensteinin linna, se keskiaikaistakin keskiaikaisempi, on ohjelmassa ensimmäisenä. Odotukset täyttyvät: on ahtaita kierreportaita, pikku torneja, sakaraisia muureja, vankityrmä "donjon" (ilman dragonia), vallihauta, haarniskoja, Kristaa pidempi lyömämiekka, kidutusvälineiden näyttely (peukaloruuveja, venytyspenkkejä, piikkikaulureita, jne.) Aikojen kuluessa linnassa on pidetty vallasväkeä, hevosia, hullujenhuonetta, vankilaa, paloasemaa ja puuvillakutomoa. Kaupunki alkaa heti muurien takaa - vaikutelma on erikoinen, kun näkee ampuma-aukosta raitiovaunun. Taloja oli vuosisadan vaihteessa seinissä kiinni ja pihallakin, mutta maailmannäyttelyä edeltänyt keskiaikaistamisvimma pyyhki kaiken tieltään. Homma meni paikoin yli; osa jokivarren taloista palautettiin aikaan, jossa ne eivät ikinä olleet ja linnaankin ilmestyi uusia ikkunoita ja koristuksia. Näyttää hieman disneyltä, nyt, kun tietää katsoa.
Tähän väliin parin euron leivät vanhasta lihahallista, jonka katosta roikkuu kuivattuja kinkkuja. Ou jee. Välihuomautuksena todettakoon, että täälläpäin varsin eksentriset naamakarvat ovat enemmän sääntö kuin poikkeus - mitä vanhempi ukko, sitä oudompi parta. Gentiä sanotaan myös maailman ehkä hipstereimmäksi kaupungiksi, eikä se ole liioittelua.
Ja sitten katsomaan Tohtori Guislainin hilpeää mielenterveysmuseota, joka sijaitsee vanhassa hullujenhuoneessa. Osa rakennuksesta on edelleen kuntoutuskäytössä, sen huomaa kääntyessään väärästä kulmasta. Näytteillä on maailmansodissa traumatisoituneiden taidetta, sotakuvia, nerouden ja hulluuden rajapintaa, niinsanottua diippiä shittiä. Yläkerrassa hippi on kuin karkkikaupassa: vanhoja sairaalavälineitä, sähköshokkilaitteita, aivonviipalointisaha, mutkikkaita lasiesineitä, isoja ruiskuja; Pienoismalli sillalle asennettavasta hullundippauslaitteesta, toinen kannettavasta hullunpyörittimestä. Kuvassa vakavat miehet kaatavat letkua pitkin nestettä vakavan potilaan nenään. Jostain syystä mikään näistä hoidoista ei ole käytössä enää.
Frietjesit Gentin vanhimmasta kojusta, vuodelta 189-jotain. Siihen kylkeen parit mystery meatit, joiden nimiä ei osaa lausua; toinen osoittautuu makkaranmuotoiseksi lihapullaksi, toinen on hieman mausteinen lenkkimakkara. Molemmat luonnollisesti uppopaistetaan, kokonaisuus on taas spitaalisen hyvä. Ja majoneesia päälle.
Ostan torin kioskista kassillisen erikoisoluita, valikoima on laajempi kuin alkossa. Kaupunki on sillävälin hiljentynyt, peli alkaa. Istumme toisen torin laitaan, terassilla näytetään Belgian matsi. Yleisö mylvii, kaikilla on väriä päällä tai maalia naamassa. Joku ostaa baarista tuopin ja juo sitä kiveyksellä, kaveri käy kaupasta tölkin ja istuu viereen, tämä ei ole ongelma. Joku humalainen kolmikymppinen pikkupoika (erittäin Perttumainen, toim. huom.) puhaltaa rasittavasti torveen ja toteaa hollanniksi ettei hätää, hän on turisti. Töräykset kuuluvat vielä korttelien päästä.
Belgia voittaa, kansakunta yhdistyy, lippuja liehuttavat autot ajavat ympyrää ja tööttäilevät - tai sitten äskeinen torvimies on kova juoksemaan. Täältä tähän.
Uni tässä joku yö: asuimme Rajamäellä, vanhassa kotitalossa, minä Leksa ja Lauri. Lauri oli lähdössä revittelemään mopolla, joka oli nelipyöräinen mummojen sähköskootteri, perässään paljon lentokentän matkatavaravaunuja. Liehuvia lippuja ja vilkkuvaloja for good measure. Lemmy-setä oli kylässä jo monetta päivää, se dokasi viskikolaa ja luki sodasta kertovia tietokirjoja saksan armeijan univormu päällä, ei puhunut mitään mutta murahteli merkitsevästi. Ei pitänyt Laurin moposta yhtään.
Antwerpen. Gentissä alkuun navigaattorin eksytys (ei, en aja kävelykadulle, enkä käänny takaisin jos nahdollista) ja sitten pysähdys olutkaupassa nimeltä De Hopduvel eli humalapiru. Valikoimaa oli kuin vilkkilässä kissoja ja hinnat varsin kohtuulliset - kallis pikkupullo 3e, halpa 0.80e. Kori, sellainen marketista tuttu perässävedettävä, täyteen tuliaisia ja muuta mukavaa - viidelläkympillä. Ha. Anopille paikallista erikoisuutta, orvokkilikööriä, joka maistuu siltä miltä mummojen hajuvesi haisee. Kristan idea. Ha.
Belgiassa ajamisessa on hassujakin puolia; moottoritiellä on noin kilometrin välein paikkoja, joihin väistää, jos kärry pettää. Näitä merkkaavassa kyltissä on ukko, joka katsoo epätoivoisen näköisenä pellin alle - puuttuu vain savu. Pieni panikki iski, kun näin tämän grafiikan mestariluomuksen ekaa kertaa: "autosi hajoaa 400m päästä etkä osaa tehdä mitään." Jesh.
Toinen miedosti huvittava asia ovat paikannimet: hollannin kieli on jotain ihan muuta, ja lisäksi puolet paikoista on tuttuja panimoiden, oluiden, juustojen ja taisteluiden nimistä. On Gouda ja Edam ja Maasdam, on Leuwen ja Schelde ja Grimberg, unohtamatta Waterloota. Haarlem on kai Hollannin puolella, itse asiassa kaikki Nykin pahamaineiset lähiöt ovat.
Motarin huono puoli on eritasoliittymien puute - muutaman kilsan välein on liikennevalot. Melkoista tökkimistä on meno, ja mennä nämä ihmiset haluavat; joku roikkuu takapuskurissa heti, jos ei paina jalkaa suoraksi. Ei ranskis koko ajan jaksa kiihtyä! Asiaa ei helpota, että valot vaihtuvat punaisista suoraan vihreiksi. Eikä rekkojen rajoitinpakko ole täällä kai voimassa, monet niistä ajavat reilusti yli sataa.
Pysähdys Brüggessä, joka tuli tunnetuksi viimeistään elokuvasta In Bruges. Auto on jätettävä nelikaistaisen tien varteen ja käveltävä piennarta pitkät 500m, rekat jyräävät ohi, taivas on harmaa, tihuuttaa. Heti päästyämme kaupungin portista sisään sade lakkaa ja aurinko tulee esiin.
Leffan antama mielikuva on väärä: siinä on pelkkiä kapeita kujia, kanavia, nättejä taloja ja joka nurkalla kellotorni. Oikeasti täällä on leveitä katuja, jotka turistit tekevät kapeiksi; hienoja ja nättejä rakennuksia, joita ei näe, koska edessä on turisteja, turistikrääsäkojuja, niiden varastoläjiä ja valkoisia pakettiautoja joissa lukee jotain käsittämätöntä; kanavat ovat täynnä turisteja kuskaavia veneitä, joiden kuski polottaa monotonisesti jotain käsittämätöntä saksan, hollannin, ranskan ja englannin sekoituksella. Hevoskärryajeluakin on, hepoilla on kätevä lannankeruupussi - tai oikeastaan riippumatto - joka levittää sulotuoksua missä kulkeekin. Suklaakaupat ovat kieltämättä hyviä, vaan eipä taida selvitä tryffelilaatikko näillä ilmoilla ranskiksen takaluukussa. Pakko maistella kaikki itse, harmi.
Itse lankeamme veneansaan heti kättelyssä, kun emme tiedä. Oppaskirjat kehottivat. Ilmainen vinkki: kanavan vierellä on useinkin katu, eikä maailma näytä juuri erilaiselta puoli metriä alempaa, vaikka vähän keinuukin. Bongaamme silti tähden: äskenmainitussa elokuvassa esiintyneen koiran, joka viettää eläkepäiviä pää ikkuna-aukon tyynyllä, katsellen kanavaa silmät kiinni. Itse tienaamassaan talossa, arvatenkin.
On Brüggessä paljon hyvääkin, vähänkin sivummalla meno rauhoittuu ja hinnat järkeistyvät. Paikallinen erikoisuus, simpukat ja frietjesit, kiinnostaa. Pelkät simpukat 25e, kastike 5e, ranut 7e, juoma päälle ...ja tämä oli ennen köyhien ruokaa! Meksikolainen buffet houkuttaa hipit äyriäisten ääreltä, 14e. Aika hyviä queasadilloja ja ribsejä. (Sivupolku: katso tubesta Polkaholix-yhtyeen biisi Spare Ribs. Korvamatovaroitus.) Vessaa etsiessä totean paikan kolmikerroksiseksi ja franchising-pohjaiseksi. Olemme melkein ainoat asiakkaat. Vähän käy sääliksi.
Marketista pari paikallista olutta, toki vain mukaan, ja vähän lisää kiertelyä. Toteamme: nätti paikka, vaan ei voita Genttiä, eikä välttämättä edes Tallinnaa. Takaisin autolle - portin jälkeen alkaa heti sataa. Tuuli on vastainen, kääntyykö suunta sen?
Antwerpenistä vielä. Belgialainen maaseutu oli sitä samaa: tasaista, oudonmallisia maataloja, puukujia ja loputtomasti lehmiä. Hotelli, yhden tähden, mutta hotelli, sijaitsee noin sadan metrin päässä Schelde-joen rannasta ja parisataa metriä vanhasta keskustasta. Vanha talo, hienot kierreportaat, suihku huoneessa mutta vessa käytävällä (häh?) kahden askelen päässä ovelta. Joku valitti tripadvisorissa, että turvaton olo tuli puolimatkassa. Sisustus on luonteikas, vaikka lattia onkin vino - oven alareunan rako on saranapuolella neljä senttiä, kahvapuolella yksi. Koloon on laitettu omatekoinen tilke eli karjalalalalalaisittain lossikka.
Ikkunasta näkyy Kleine Tunnel -niminen baari (pikku tunnelissa on toisinaan hyvä olla) ja koriskenttä, jossa oli vielä hetki sitten kovat matsit käynnissä. Joku lauloi Skatalitesin Occupationin riffiä tauotta. Joku toinen valitti tripadvisorissa, että kun ne pompottavat sitä palloaan niin kovasti. Nyt ihan oikeasti, ihmiset!
Entä Antwerpen sitten? Satama, Euroopan toiseksi suurin, on isompi kuin itse kaupunki. Nimi taas tulee tarinasta, jonka mukaan ilkeä jättiläinen Antigoon vaati joen ylittäjiltä tullia; jos ei maksanut, jätti katkaisi käden ja sen heitti jokeen. Lopulta tuli Brabo, kuin Goljatille Daavid, katkoi jätin käden ja heitti sen jokeen. Heittää kättä, hand werpen. Tästä on patsaskin kaupungintalon edessä. Tarinan on pakko olla tosi.
Antwerpen, päivä kaksi. Hotellin aamiaisella on kahta hyvää leikettä ja yhtä juustoa, leipä vaan on vaaleaa pullaa. Kahvia, mehua ja ainakin viittä makeaa voitaikinaista asiaa on myös. Kyllä niillä hetken tärisee. Kaupungin ainoa hyttynen on löytänyt minut yöllä, jalkapöytä kutisee. Kierros hoodeilla: pornokaupassa on puutarhatontulla tissit, t-paita- ja nörttikamakauppaa vahtii uninen korillinen ranskanbuldoggia, radio-ohjattava Dalek on liian kallis. Exterminate! se huutaa metallisesti. Katutaidekirjoja ja spraymaaleja isännöi pelottava rotta, se istuu tyynyllä kassan takana ja näyttää hampaita. Ostan silti kirjan, vaikka kolmea teki mieli.
Joen rannassa on joskus ollut linnoitus, nykyään on jäljellä pelkkä porttivartiosto. Se on täynnä häliseviä tokaluokkalaisia ja taidetyöpajoja. Katolla on näköalapaikka, vaan ei nähtävää. Etuoven päällä oli joskus hedelmällisyyden patsas, jonka kivisestä kikkelistä naiset raaputtivat muinoin nöyhtää ja keittivät taikajuomaa tullakseen raskaaksi - kunnes espanjan inkvisitio katkaisi vehkeen sopimattomana. Nykyään jäljellä on pelkkä reikä. Nobody expects the Spanish Inquisition!
Vanhasta keskustasta löytyy heti eilenmainittu kädenheittäjän patsas, parijonoon komennettavia koululaisia (kolmijono ei mitenkään kelpaa!) ja espanjalaisia mummoja. Niitä on ollut tällä matkalla joka paikassa; kulkevat hitaana laumana oranssi walkman kaulassa ja napit korvissa, eivät näe eteensä, väistä esteitä, kuule, tai puhu muita sanoja kuin "Si si si!" ja "Claro!" Ne tukkivat kaikki paikat, seisovat ahtaissa kohdissa ettei pääse ohi ja kävelevät kuvaan juuri kun on hyvä tilanne etsimessä.
Torin laidalla pieni olutkauppa, max. 9 henkeä kerrallaan. Sisään tunkee viisitoista espanjalaista mummoa ja pappaa ilmaisnäytteiden perässä ja missäs täällä on vessa. Valikoima ei ole suurempi kuin marketissa, hinnat kolminkertaiset. Pakenemme heti kun mahdumme.
Pari korttelia sivummalle, pientä välipalaa, afrikkalaisesta falafelit ja frietjesit kuudella kastikkeella. Olut on nollakakkonen, ranskikset täysin suolattomia eivätkä tuoreita, kastikkeet eivät koskaan saavu. Hyviä falafeleja kyllä. Tarjoilija ei ole huomaavinaan, laskuakin on pyydettävä sisältä kun ei muuten saa. Luukulla odottavat kylmenneet kastikkeemme. Vituttaa kohtuullisesti.
Maanalaisella ratikalla keskikaupungille. Paljon parempi kuin metro, olisi pitänyt keksiä meillekin tällainen. Hetken ihmettely chinatownissa, sitten leuat lattiaan rautatieasemalla. On nimittäin vähän koristeellinen, monumentaalinen ja kaikinpuolin överi. Sisällä on tunnelma kuin katedraalissa, valo siilautuu, konduktööri kiirehtää koppalakissaan; junia Pariisiin, Berliiniin ja Lontooseen; kuulutukset menevät täysin puuroksi kymmenen sekunnin jälkikaiussa. Ulkona Rubens pönöttää jalustallaan, eläintarhan katolla pronssinen kameli, dino experiencessä apatosaurus, tai niin siinä lukee.
Kierros jalokivikeskittymässä: enemmän timanttipörssejä kuin New Yorkissa, timantinhiomoja, kymmenittäin kultaliikkeitä täynnä kallista ja tyylitöntä, "kulta ja timantit rahaksi 24/7" -luukkuja, kultasepäntarvikkeita, "perusta oma jalokivihiomo nyt", rahankuljetusautoja, turvamiehiä, maasta nousevia ajonestopilareita; paljon miehiä, joilla on pitkä musta takki, outo hattu ja erikoispulisongit, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Kiiltävää, uutta, tyylikästä, jamesbondia? Ei, vaan uskomattoman nuhjuista, halkeilleita laattoja, haalistunutta maalia, puuttuvia taloja.
Intialainen buffet johon aioimme, on auki 10-15 ja 17:30-20. Kello on vartin yli kolme. Sarjiskauppa (hollanniksi stripwinkel, voisi tarkoittaa muutakin) Mekanik Strip pelastaa. Löytyy kaikkea kivaa ja Sonic Screwdriver päälle. Ihan kaikkeen kivaan ei ole varaa, vaan milloinpa olisi. Naapurin levykauppa on parempi jättää väliin.
Ostoskatua takaisin, hyvä ettemme juuri shoppaile. Matkalle hankittujen Anttilan halpiskalsarien "no joku merkki tähän" -brändilläkin on oma liike. Ohi ölisee baaripyörä - 15 hengen poljettava pöytä, jonka keskeltä saa kaljaa. Kai sitä joku ohjaakin. Sivukadulla pyöräilee vastaan mies ja pitkät tikapuut - this can only end well. Ikkunasta nostetaan alas koiranpentuja, söpöjä kuin mitkä. Paikalle kertyy mummoja. Espanjalaisia mummoja. Kulman takaa ilmestyy pari basset houndia, joilla on surumielinen katse.
Hotellilla ihmettelen viereistä taloa, jonka liukuoven takaa ajaa tämän tästä pyöräilijöitä. Tarkempi tutkimus osoittaa, että tästä menee jalankulkutunneli joen ali. Ovi on hissin. Löydän talosta puiset liukuportaat, sellaisia ei ole ollut missään sitten Lontoon 80-luvun lopun metropalon. Tunneli on vuodelta 1933 ja niin kapea, ettei toinen pää näy. Kameran läpi se näyttää näyttää kaakeloidulta Star Trekin poimuajolta.
Ylös päästyäni rantakadulta kuuluu ölinää ja tööttäilyä. Joku on kai voittanut fudiksessa, ajattelen - vaan baaripyörähän se siellä, iltaruuhkan tukkona. Suomessa on kai juhannus, täällä ei - vaan on sentään Leffeä puolen litran tölkissä.
Rotterdam. Aamuajelu Antwerpenin sataman kautta, se jatkuu niinkuin sade. Loputtomasti kontteja, öljysäiliöitä, nostureita, isoja asioita. Ohitamme öljynjalostamon, sitten muovitehtaan. Toisen jalostamon kohdalla on jo pakko pysähtyä kuvaamaan - putket luikertelevat kuin mekaaniset käärmeet, höyry mukruaa, auringonvalo viipaloituu, turvasoihtu on sammunut ja suhisee vain. Taustalla dramaattinen taivas, edessä yksityiskohtia kuin steampunkiin hurahtaneessa Tim Burtonissa. Turvaliivimies juoksee kohti kypärä päässä, on aika lähteä. Ukkoa ei kiinnosta, se meneekin puskaan kuselle. Seuraava stoppi tuulivoimalan kohdalla, lavat viuhtovat aika lujaa kun suoraan alhaalta katsoo. Satama-altaassa konttilaivat pyörivät kuin leluveneet kylpyammeessa.
Toivioretki supermarkettiin Belgian puolella, olutta ei ollutkaan vielä tarpeeksi. Löydämme osaston mm. "baby eats" ja kaikkea mahdollista Belgian väreissä - esim. vessapaperia.
Rotterdamiin ajetaan tietenkin Goudan kautta. Opaskirjan mukaa ei kannata käydä, vain kaksi nähtävyyttä - vaan hipit suosittelevat silti. Paikka on juuri sellainen kuin mielikuva Brüggestä oli - pieniä taloja, kapeita kujia, vinoja taloja, kanavia siellä täällä, kaarisiltoja, virkapukuisia siltavahteja pikku kopeissaan, siltoja, jotka oikeasti nousevat, veteen kurottavia puita, jne. Juustovaakahuoneen edessä jengi kovia ukkoja sähkömopoillaan, parilla jopa nahkatakki. Torilla rantalentistä, kellotornin klokkenspel on "defekt." Musta kissa arastelee pyörän takana, ei anna silittää. Paljastuu, että sillä on vain kolme jalkaa. Lujaa juoksee, silti, kun kotiovi avataan.
Monty Pythonin juustokauppasketsi on käydä toteen juustokaupassa, jonka nimi on Se Juustokauppa - sillä erotuksella, että täällä tosiaan on juustoa. Ja maistiaisia. Ja tuoksu. Mukaan tarttuu vanhaa goudaa vanhasta Goudasta ja pala Miesjuustoa, jossa on chiliä ja pizzamausteita. Hyvää kuin saatana.
Harhailemme kujilla, emme putoa kanavaan vaikka kaiteita ei ole, photobombaamme vahingossa jonkun hääkuvan ja löydämme auton vain puoli tuntia parkkiajan umpeuduttua. Navigaatiosetä välttämään moottoriteitä, ja katso, heti ollaan uskomattomassa paikassa. Tie kiemurtelee kapealla penkereellä, vasemmalla puolella kanava puoli metriä alempana, oikealla kylä kymmenen metriä alempana. Miten ne tekevät tämän? Jokilaivoja, nostosiltoja, isoja puita, kalastavia ukkoja - toisinaan myös maaseutua ja loputtomasti lehmiä. Kuvauksellista, mutta pysähtyä ei voi, piennar puuttuu.
Äkkiä ilmestyy lähiö, 20-kerroksisia ja 100 metriä pitkiä taloja, ainakin viisi peräkkäin. Haisee sosiaalisilta ongelmilta. Kovin usein tällä matkalla seurannut oluenpanon tuoksu ei ole läsnä - ei paksunmakeaa mallaspuuroa, ei raikkaan yrttistä kiehuvaa humalaa. Aromi on kyllä, sanotaanko, lehtevä.
Rotterdam pommitettiin melkolailla sileäksi - on siis voitu laittaa kaikki uusiksi. Ja laitettu todellakin on, arkkitehdit ovat kerrankin saaneet toteuttaa itseään. Uskomatonta kyllä, lopputulos on toimiva ja viihtyisä. Käymme toteamassa myös Kijk Kubus -talot hienoiksi. Ne ovat... no, katso googlesta ja kerro omin sanoin. Kanavassa vanhoja jokilaivoja, kolme nuorta kalassa. Oranssi kissa saapuu omistajan elkein, kyllä tästä on ennenkin kalaa saatu - vaan tänään saa vain riesan. Eri suunnista ilmaantuu nimittäin kymmenisen hipsteriä kamerat tanassa, tunnelilävistykset kiiltäen ja parrat väpättäen - niillä on hyvä vainu. Kissa luimii penkin alle, hippejä huvittaa.
Hostelli on söpö, yhteiset tilat ja keittiö kodikkaat - mutta huone ahdistava pieni koppi; tilaa on sängylle ja ovelle avautua. En tiedä, miten peti on tänne saatu, ovesta tai ikkunasta se ei mahdu. Tästä tulee kiintoisa yö.
Rotterdam, edelleen. Hostelli on vieläkin ihana, vaikka Krista näkikin yöllä keittiössä ainakin kaksi ja puoli hiirtä. Yö oli sittenkin hyvä, taisi olla doping kohdallaan.
Aamiaisella oltiin lähellä hipsteriyden ydintä - terassi, riippumatto, valoketjuja, partamies autonkokoisen erikoiskahvikoneen puikoissa, kundi ja mimmi näppäilemässä akkareita ja laulamassa. Sielutonta laulua, typerä melodia, biisit yhdentekeviä ja samanlaisia keskenään, soitto muovisen kuuloista vaikka kitarat laadukkaan oloiset. Sormet lähtee soundista, sanotaan.
Seutu on varsin etnistä, porukkaa on joka puolelta maailmaa, meininki silti tai juuri siksi energinen. Yksikään kivijalkaliike ei ole tyhjillään, porukkaa liikkeellä paljon. Hollannilla oli muinoin siirtomaa Surinamissa, siinä Brasilia kupeessa - itsenäistymisen jälkeen porukkaa muutti etenkin Rotterdamiin. Surinamissa oli jostain syystä paljon Intialaisia siirtolaisia, tervetuloa heillekin sitten. Eläinkaupassa on häkillinen viirupeippoja, toinen kaneja, kolmas kanoja ja neljäs - puluja! Kukapa ei tahtoisi lemmikkipulua? Vannotteko, että ette syö? No sitten voin myydä.
Kaukaa kuuluu posetiivausta, mutta se lähestyy koko ajan. Paikalle karauttaa ukkeli motorisoidulla posetiivituuttaimella, pysähtyy liikkeiden eteen ja antaa paukkua. Kerää kai suojelurahaa tai jotain, monet maksavat äkkiä että häipyisi. Puistossa on kirppari, porukalla ei ole juurikaan myytävää, mutta reggæ pauhaa ja viisikymppiset mama afrikat nytkyttävät.
Merimuseon laiturissa on paljon historiallista rautaa, söpöjä pikku nostureita, höyrylaivoja, monimutkaisia viritelmiä joiden käyttötarkoitus ei selviä. Olemme täällä kai vähän pummilla, vaan eipä ollut porttia eikä lippua kysytty. Mummoja pakataan höyryhinaajaan, se lähtee pikku risteilylle, silta nousee. Toisen hinaajan kannella seisoo tuima pappa piippu suussa ja koppalakki päässä, vetää narusta ja pilli sanoo huu.
Hetki kiertelyä, outoa arkkitehtuuria keskustassa, isojen mustaselkäisten lokkien tappelu ranskiksista. Posetiivimies kaartaa paikalle, karkuun. Kivan puiston aavistus, kauppaan, nurmikolle. On lämmin, suihkulähde kohisee, ruusut kukkivat. Kaksi sorsaa tulee kerjuulle, seisovat aina vain lähempänä, lopulta viiden sentin päässä, ja mäkättävät. Että olisiko teillä hetki aikaa keskustellla sorsien pullansaantimahdollisuuksista tässä puistossa? Lokki juo ranskalaisilla hankittuun janoonsa, haikara nappaa sammakon puistolammesta, nokikanat pesivät.
Siirtymä hipsterikaupunginosaan, yhden kadun ajan tunnelma on kuin Berliinissä. Ruokaa loistavasta Bazar-nimisestä paikasta; lautasellinen välimerellisiä tahnoja, falafeliä, shawarmaa, kebabia, perunoita, kastikkeita. Aah. Sisustuskin on hieno, basaarilamppuja ja mosaiikkipeiliä.
Ratikalla ja metrolla katsomaan kaupungin vanhinta osaa. Eipä ole paljoa näkemistä. Lippusysteemi on kuitenkin nerokas: ratikassa on rahastaja, matka jatkuu heti. Lippua näytetään sekä kyytiin noustessa että poistuttæssa - metroasemalle ei pääse sisään eikä sieltä ulos ilman lippua. Kristan ratikasta ostama lippu toimii metriksellä, omani ei - jään portin taa kiipeliin. Onneksi vieressä on liikennelaitoksen palvelupiste, sieltä saa vuoronumeron, tiskin takana ei vaan ole ketään. Otan kuusi vuoronumeroa ja sitten automaatista uuden lipun. Kehitys kehittyy.
Hostellilla pientä iltapalaa takapihalla, sisällä tulee fudista screeniltä. Meitä ei edelleenkään kiinnosta. Rastas vahtii syömistämme, vaan saa tyytyä matoihin. Huomenna Groeningen, majoituksena kuulemma joku Grand Budapest Hotelin tyyppinen ratkaisu. Tuskin maltan odottaa.
Groningen. Aamiaiseksi tikka masalaa ja ulos hostellista juuri kun hipsterien kitaratuokio alkoi. Voi harmi.
Aamulla vaihteeksi satamaan, mosaiikkimaisten konttipinojen ohi, nostosillan yli, varo junaa, auto tuohon, tuo pieni polku - ja kas, hipit seisovat hiekkarannalla, josta näkee satamaan ja keskustaan. Karanteeniranta, sanotaan; tänne oli tapana sysätä tautisten laivat, kunnes tilanne oli ohi tai potilas kuollut. Löydän vesirajasta avaamattoman kaljatölkin, joka on puolillaan JOTAIN. Konttilaiva ajaa ohi todella läheltä.
Päiväretki Kinderdijkin tuulimyllyjä katsomaan, juuri niitä josta olet nähnyt kuvia. Paikan vaakunassa on kilven sisällä toisella puolella tuulimylly, toisella veden varaan joutunut lapsi kehdossaan, pelästyneen kissan kanssa. Tällaisesta tapauksesta, jonkun suuren tulvan aikaan kauan sitten, sai kuulemma alkunsa tämäkin villitys. It's the drainage in the lower fields, sir. Myllyt ovat siis tuulivoimalla käyviä vesipumppuja, jotka pitävät maan kuivana ja lehmät vain hieman kosteina. Aurinko paahtaa ja turisteja riittää, myös espanjalaisia mummoja.
Myllyjä on täällä parikymmentä, kanavia ja ojia ja puroja ties kuinka paljon. Puukenkä muuten kelluu kanavassa. Sellaiset saa, jos käy Hollannin valtion virallisen - kolmivuotisen - tuulimyllyttäjän koulutuksen. Haalarit, lätsä, puukengät ja erikoisenmallinen sätkä oli ainakin sillä nuorella miehellä, joka katsoi museomyllyn perään. Sisällä isot puiset hammaspyörät rutisivat ja vesiratas viuhtoi. Muihin myllyihin ei päässyt, koska niissä asutaan - myllyttäjän koulutus lienee pakollinen, koneistot kun pyritään pitämään toimivina. Pääakselia ei siis saa katkaista sohvakaluston tieltä, vaikka pumppauksesta huolehtivatkin nykyajan vehkeet - eli iso dieselmoottori tiilitalossa ja pari jättikokoista arkhimedeen ruuvia. Insinöörihippi pitää tästä.
Maaseutua pitkin pohjoiseen päin. Maa on aivan tasainen, kanavan ylittävältä sillalta näkee kauas. Puurivejä, peltoja, loputtomasti lehmiä, moottoritien penkkaa parturoivia lammaslaumoja, isoja hanhiparvia. Varokaa lintuja -liikennemerkki on ihan tarpeen, mutta miten niitä pitäisi varoa? Peltojen vihreä on todella kirkas ja hehkuva, smaragdimainen - kasvun vimman voi nähdä. Lehmä jäytää sitä tyytyväisenä omalla saarellaan: kanavat ovat kätevä tapa pitää elukat omilla puolillaan, sähköpaimenta ei tarvita. Kuvia parhaista paikoista ei tietenkään ole, koska pysähtyä ei voi eikä liikkuvasta autosta oikein onnistu. Etenkään kuskilta. No, onhan teillä, rakas lukija, mielikuvitus.
Lisää jänniä paikkoja; 30 kilometriä pitkä pengertie keskellä merta, ranta hädin tuskin näkyy. Avomeri on pari metriä korkeammalla kuin sisempi allas ja hieman erivärinen. Puolivälissä pysähdyspaikka, kehno sämpylä 6e. Mielummin ilman. Meri on vihreä, rannan ruohot melkein sinisiä, taivas korkealla ja iso kuin laajakangaselokuvassa. Purjelaiva horisontissa, lokit ja kakarat huutavat kilpaa.
Groningen on opiskelijakaupunki, täällä ei ole oikein mitään satunnaiselle kävijälle. Pari kanavaa ja kävelykeskusta, mutta keskiaikaisen kirkon tilalle tehtiin 80-luvulla ostoshelvetti. Jota nyt puretaan, että saadaan tilalle toinen. Tai ehkä kirkko pommitettiin, en minä tiedä. Hotelli on tietenkin kävelykadulla, eikä parkkipaikkaa löydy mistään läheltä - tai löytyy, kasinon parkkihalli, 45e yöltä. Pitäkööt. Navigaatiosetä opastaa kaduille, joille ei saa ajaa; on yksisuuntaisia, kanavia, kiireisiä paikallisia takana, hitaita paikallisia edessä. Ranskis jätetään johonkin pitkälle, sunnuntaina se on ilmaista. Jos mittariin laittaa nyt kaksi euroa, saa olla maanantaina kaksi tuntia, klo 9-11, eikö? No ei. Kone ei huoli rahaa, koska nyt on ilmaista, tule huomenna uudestaan.
Laukut raahaten hotellille, joka on jäänne jostain kaukaa - naurettavan korkeita käytäviä ja saleja, kipsikoristeita, kristallikruunuja, kultauksia, puolen metrin kattolistoja, marmorilattia. Huone samaa sarjaa, kylpyhuone marmoria, hanat ja suihkut monimutkaisia ja kullattuja; lavuaari ja pöytä kaksijalkainen, yhtenäinen posliinimöhkäle. Henkilökunta vilistää ympäriinsä ja sitä on paljon. Kaikilla tummat housut ja liivi, kauluspaita, punainen solmio ja pälyilevä katse - johtamistapakin on kai loiston päiviltä. Suurin osa asiakkaista ainakin on. Emme kuulu tänne, mutta jostain syystä saimme hyvän tarjouksen. Ehkä rahat alkavat loppua, loistelias ulkokuorihan on jo kauan sitten maksettu eikä bisneksen vähyyttä heti huomaa taseesta.
Kaupungille ruokaa etsimään, kello on jo paljon. Löytyy paljon pizzakebabeja, joissa ei ole asiakkaita (aina hyvä merkki), ja kalliita ravintoloita. Kaikki muu on kiinni, eikä täällä liiku kuin kolme asiaa: parkkipaikkaa etsivät autot, loputon määrä pizzaskoottereita ja opiskelijoita pyörillä. Ne sanovat erotessaan nousevalla nuotilla tu-dui. Joudumme nöyrtymään mäkkiin. Pyh.
Hotellilla kultaus rapisee: joku käy yläkerrassa suihkussa, katostamme tippuu vettä. Se rapisee matkalaukun muovikuorella oudosti. Hyvää yötä.
Bremen. Groningenissä pysähdyimme katsomassa valtamerikonteista tehtyä kerrosraloa, hieno idea. Hollantilainen maaseutu oli pikkuteillä paikoitellen jopa hienompaa kuin Tanskassa - todella kapea kiemuratie, puut ihan lähellä, hevosia, lehmiä, lampaita, kanavia, vihreää hämyä. En keksi enää uusia kuvauksia, upeaa on edelleen. Kylien läpi ajæssa taas sai ihastella "kuka saa eniten istutuksia ja koristeita tungettua liian pieneen tilaan" -kilpailun tuloksia. Joillain oli mennyt mopo totaalisesti rotkoon ja vienyt hanskatkin mennessään. Viiden neliön pihalle suihkulähde? Samantien kaksi! Ja miljoona ruusua ja pensasaidasta labyrintti!
Ohitamme turvesuon, erikoiskoneet tunkevat tielle. Osa niistä näyttää sataman lukkitrukeilta, toiset isopyöräisiltä kuuautoilta. Pakko väistää pientareelle, jota ei ole. Seuraavan mutkan takaa ilmestyy koristepuufarmi, muotoonleikattuja puskia riittämiin. Kuvia ei tietenkään saa.
Kanavia oli tosiaan joka paikassa, sielläkin, missä niistä oli lähinnä haittaa. Kivasti sikiää hyttynen seisovassa vedessä - ja oppiipahan ihminen pienestä pitäen, miten pitkälle voi mennä, ennen kuin reuna pettää. Monet kanavat ovat täynnä vihreää leväpuuroa, täsmälleen samanväristä kuin ympäröivä ruoho. Kaiteita ei ole, edes tiellä, vaikka rajoitus on satanen. Jotkut kalamiehet kokeilevat reunan kestävyyttä autolla, siinä saa koko kylä hyvät naurut aina välillä. Ehkä kanavan kaipuu on hollantilaisissa sisäänohjelmoituna - silti tuskin kukaan heistäkään enää menee soutæn kauppaan.
Monet hollantilaiset ovat epänormaalin pitkiä. Maailmaa alaviistosta katseleva hippiäinen on toki tottunut päätä pidempiin tikkuihmisiin, mutta kaksi päätä on jo vähän liikaa. Evoluutio, kai: näin jää sieraimet pinnalle, jos sattuu seisomaan äkkivahingossa kanavan pohjassa. Venytettyjen henkilöiden takia monissa polkupyörissä on isompi runko ja ylimääräinen poikkiputki, itse en yltäisi polkimille. Vespa on toisaalta aina samankokoinen - ihan hyvä, ettei modseja enää oikein ole...
Saksa alkaa taas varkain, on vain kyltti "Duitsland 100m." Bremen puolestaan alkaa hyvin, heti alkuun on iso panimo ja mainio tuoksu. Hostelli löytyy heti, näillä on jopa oma parkkis. Käymme varmuuden vuoksi sitä ennen tarkistamassa, että kaksi kolmesta parkkilippuautomaatista ei toimi. Grr. Kaupasta aamiaiskamoja ja pientä välipalaa, korttikin käy ja meillä on niitä neljä. Mikään niistä ei käy. Käteinen ei riitä, automaatti parin korttelin päässä, ostokset voi jättää ja pikamatkan suorittaa ennen pakasteiden sulamista, palattua tekee mieli toivottaa kassaherra tervetulleeksi tälle vuosituhannelle, vaan ei kehtaa kun se hymyilee niin nätisti. Been there. Ulkona krusteilla on koira, pentu vasta mutta jo asenne kohdallaan. Ei tee mieli rapsuttaa.
Bremenin vanhakaupunki yllättää: kujat ovat kapeimpia ja talot pienimpiä tähän mennessä - kameralaukun kanssa joutuu välillä kulkemaan kylki edellä. Turisteja ja krääsäkauppoja on täälläkin, mutta myös tunnelmallisia ravintoloita ja pikkubaareja. Ristikkotaloja, villiintynyttä villiviiniä, punatiiltä, takorautaa. Hyvä paikka.
Historiallinen pönötyskeskusta yllättää toisella tavalla; joka paikka on täynnä patsasta, kohokuvaa, koristetta ja vaakunaa, usein eläinaiheista, kaikilla todella typerät ilmeet. Nauran ääneen leijonalle, jonka veistäjä ei ole ikinä nähnyt edes piirrettyä leijonaa - ainakaan kovin hyvin piirrettyä. Hurjan pedon ilme on mairea kuin kakkaavalla vauvalla. Jonkun pönötysukon päässä istuu pronssilintu, joka on nähnyt asioita, jotka tulevat sen uniin, ehkä valveeseenkin - kovin on tuskainen nokka. Bremenin soittoniekkojen patsas taas on hyvä ja sankasti japanilaisten kansoittama. Hyvänen aika, miten tyhmältä näyttää iPadilla kuvaaminen, tietäkää se, siellä Nipponissa!
Kirkon kryptassa olisi nähtävillä muinaisia muumioita (ja arvatenkin unohdettuja luita) mutta se on kiinni. Yleisradion (rundfunk) autoja piha täynnä. Ehkä historialliset jäänteet ovat suorassa lähetyksessä, jalkapallokommentaattoreina. Näihin kuviin.
Lüneburg. Maaseututaipaleen ja kauppapysähdyksen jälkeen (alkavat mennä jo saksalaiset oluet sekaisin, kaikilla niin samanlainen nimi ja etiketti) löydämme itsemme bed & breakfast -tyyppisestä ratkaisusta. Talo on ainakin parisataa vuotta vanha, sisustuksessa on jostain syystä afrikkalainen teema. Ei oikein istu. Tänne tultiin todella kapeaa ja muhkuraista kujaa, jota myöten, ihme kyllä, sai ajaa. Jos mahtui. Ja ranskishan mahtuu.
Koko matkan tänne kaikki paikat olivat heide-sitä ja heide-tätä. Sillä tarkoitetaan skotlantilaistyyppistä, kumpuilevaa kanervanummea. (Suojele sitä kipinää!) Täällä ei tosin ole kuin suoraa, puiden reunustamaa pikkutietä, jolla saa ajaa liian lujaa; liian nopeasti kasvaneita kieroja mäntyjä, jotka näyttävät kaatuvan milloin hyvänsä; lehmiä - ja etenkin lantaa. Saksalainen maajussi saa laittaa traktorinsa perään kaksikin kärryä, haju on toisinaan aika vinkerä. Vaan ei yhden yhtä pikku heideä näkyvissä.
Lüneburg on joskus kauan sitten suolakaivoksilla rikastunut pieni hansakaupunki puolen tunnin päässä Hampurista. Ahneuspäissään eivät tajunneet lopettaa louhimista ajoissa, maa alkoi pettää alta ja talot vikuroida. Paikan vaakuna esitetään yleensä vinossa, ja vinoja ovat monet talotkin, yhä. Taas pikkukujia ja söpöjä rakennuksia - ja typerännäköisiä kivileijonia. Kuvaavaa sikäli, että täällä on Uusi katu, jonka taloissa lukee anno 1731. Uudenkarheaa, kyllä.
Herra Bach oli kuoropoikana yhdessä kirkoista, ennen kuin lähti maailmalle ja sai sata lasta ja muutamasta melodianpätkästä kiinni. Jonkun toisen (tai ehkä saman) kirkon torni meni arkkitehdiltä joitakin metrejä vinoon. Itse olisin syyttänyt suolakaivoksia, mutta kunnian miehenä insinöörimme kiipesi torniin ja hyppäsi. Sattuipa, vinouden takia, putoamaan ohiajaneeseen heinäkuormaan. Tai luultavimmin se oli lantakuorma, etenkin tänään nähdyn ja haistetun perusteella. Ei onnistunut, tämäkään.
Täällä pitäisi olla eläväinen graffitiskene ja paljon opiskelijoita. Erilaisia poliittisia tarroja kyllä näkyy enemmän kuin aikoihin, muttei juuri muuta. Ehkä vaihtoehtonoiriso (eli mustiin pukeutuvat nuoret) menee Hampuriin skenettämään - sehän on lähellä kuin Stadi Keravaa.
Joen varrella nököttää keskiaikainen, ihmiskäyttöinen nosturi - hamsterin juoksupyörän tapainen käyttökoneisto on häveliäästi laudoituksen takana. Kaikkea ei ole ylhäisönkään hyvä nähdä.
Raatihuoneen edessä kohtaamme Lunan suihkulähteen. Pronssihärvelin päällä seisoo Luna jousipyssy kädessä, oikeasta tissistä suihkuaa vettä. Hipit ovat lievästi hämmennettyjä.
Aamiaskeittiöstä voinee lainata aterimia, jos ei kerro kellekään. Pizzan paistaminen uunissa olisi kai jo hieman hävytöntä. Emme kokeile.
Kaikki tämä näkeminen ja kokeminen alkaa olla jo vähän liikaa. Muistikortti täyttyy; asiat, niiden tapahtumajärjestys ja kaupungit alkavat sekoittua keskenään, värittyä, muuttua tarinoiksi. Oliko tuo typeräilmeinen patsas Hampurissa vai Hannoverissa, joinko tätä olutta Belgiassa vai Hollannissa? Onko sillä väliä, entä merkitystä? Otan paljon kuvia, katselen niitä myöhemmin ja ehkä lokakuussa näen kokonaisuuden.
Maribo, Lollandin saari, Tanska. Aamunkähmyssä heräämme moskiittoverkon alta, pylvässängystä. Afrikka-teema tuntuu entistä kummallisemmalta. Navigaatiosetä opastaa moottoritielle kohti Tanskaa, nopeusrajoitus poistuu, ranskis jaksaa pinnistää tasan 159 kilometriä tunnissa eikä yhtään enempää - melkein täydessä olut- karkki- viini- ja tuliaislastissa. Painoa on viimeaikoina kertynyt, eivätkä hipitkään kevyempiä ole, kiitos frietjesien, juustojen, majoneesin ja erilaisten pitkulanmallisten lihajalosteiden. Ah, ruoka.
Puttgardenin satama, yli tunti lautan lähtöön. Ankealla parkkipaikalla mies tahtoo rahaa pysähtymisestä - tuskin, miettii hippi ja seuraa Strandveg-kylttejä. Kilometrin päästä löytyy ruohoinen hiekkaranta, isoja kivenlohkareita, valkoista hiekkaa, aivan tyyni ja rannaton meri, jylhät kumpupilvet, laajakangastaivas. Eikä maksa mitään.
Lautan lähtöön yli puoli tuntia, seisomme jonossa. Lähden vessaan. Kesken kaiken soi puhelin: äkkiä tänne, jono liikkuu, saksalaiset tuijottaa. Ranskis seisoo yksinäisenä ja hyljättynä keskellä laajaa asfalttikenttää, kun nelistän paikalle. Ajan noin sata metriä eteenpäin, ja sitten jono seisookin siinä seuraavat viisitoista minuuttia. Ihan tulee armeija mieleen.
Lautalla huomaan, että monissa autoissa viistää perä maata. Kurkkaan sisään: takapenkki kaadettu ja tila ikkunaan asti täynnä kaljakeissejä. Mitä helvettiä, viinarallia Saksasta Tanskaan? Olut ja kalja on Tanskassa sekä hyvää että halpaa, ei tuossa pitäisi olla järkeä.
Matka kestää 45 minuuttia, syömme kalaleikkeen ja schnitzelin hintaan 12,03 euroa kappale. Pieni limupullo melkein vitosen, jää väliin. Meri on edelleen peilityyni, lämmityskokki puhuu kuin Swedish Chef. Leike maistuu hämmentävän hyvältä, kala puolestaan on pelkkä iso kalapuikko. Vessassa rekkakuskit ajavat kilpaa posliinirekkaa, en pääse täälläkään. Autolle mennessä huomaan, että laivan toisessa päässä olisi ollut buffet, hintaan 14,37 euroa. 45 minuuttia aikaa ja buffet, normaalit ruokajuomat? Ajatuskin sattuu.
Maribo on normaali tanskalainen pikkukaupunki, keskusta söpö ja pieni, ostari kuin 70-luvulta mutta aivan uusi - ja toimiva, kun liiketiloissa on liikkeitä eikä pelkkää kaljakuppilaa ja pizzakebabia. Lolland-kortteja on saatava, ja saadaankin - mutta sitä ennen pysähdys erikoispitkän erikoismiehen erikoisolut- ja tupakkakaupassa. Ulos kärrätään juuri mummoa röökiostoksilta pyörätuolissa, se puristaa tyytyväisenä sätkäpussiaan. Jälkeemme tulee vielä toinenkin, vain hieman lyhyempi mies - ja kun ne kuulevat, että olemme Suomesta, repeää riemu: hei, Jørgen tässä on puoliksi suomalainen, üksi kakssi koume, eikös se tuollaista ole? NE nauravat MEIDÄN oudolle kielellemme. Høh. Että kamelåså vaan teillekin. (Katso tubesta, jos et tiedä.)
Tänään ollaankin yötä erikoisjännässä maatilamajoituksessa. Sivurakennukseen on tehty huoneistoja, tämäkin on isompi kuin meidän oma koti. On keittiö, on terassi, on pihalla aitauksessa lampaita ja vuohia, on vanha ja harmaantunut ranskanbulldoggi - ja on vapaana juoksentelevia erimerkkisiä kanoja ja kukkoja. Tunkiota ei ole, mutta kieuntaa riittää. Maaseudun rauha, mitä nyt moottoritie kohisee, ja joku idiootti popittaa kehnoa tenkojumputusta autossa. Hyvä, etten ole häijy mies ja mene laittamaan ranskista tulille ja Rancidia täysille.
Matkailun glamouriin kuuluu ehdottomasti nyrkkipyykki lavuaarissa. Puhtaita sukkia tulee yhdeksän kappaletta, yksi on kai hävinnyt pesussa. Näihin kuviin Lollandista.
Torkildstrup, lähellä Roskildea. Taas bed & breakfast, eli käytännössä hostelli ilman henkilökuntaa. Huone on tällä kertaa pieni.
Välttelimme taas moottoriteitä, ihan siksikin, ettei niitä ole. Lollandin saari oli äkkiä ohi, samoin Falster. Hetken mielijohteesta jatkoimme vielä Mønille, siellä kun on ne kuulut klintit - eli kalkkikiviset itsemurhakalliot. Kaunista kumpuilevaa peltomaisemaa, puukujia, isoja puita keskellä peltoa kuin Windowsin taustakuvassa. Enimmäkseen viljaa, ei niinkään lehmiä, aina välillä pilkahtava meri, toisiaan takaa ajavat ukkosrintamat. Saarien välisillä silloilla meri ja taivas näyttävät huikean sinisiltä, mutta kaide estää kuvaamisen.
Kaatosateen yllättäessä osuimme johonkin pikkukaupunkiin, nälkäkin oli. Bongasin kyltin, joka mainosti mikropanimoa ja ruokaa - sinne siis. Pieniä tiilitaloja, viehättävä sisäpiha; ruokasali, josta näkee kupariset, ylöspäin suippenevat oluenkeittokattilat. Mahtavat smørrebrødit, lasit kolaa ja kuuden oluen maistelupaketti kuskille mukaan - 300 kruunua. Bryghuset Møn, hipit suosittelevat. Sadekin loppui syödessä.
Itse klintit ovat todella kiemuraisen ja vihreänhämyisen metsätien päässä - asfalttikin loppuu, se on täällä jo jotain. Vaan että seitsemän euroa parkinnasta? Hitot siitä, tuollahan oli kyltti satamaan päin. Näkyyhän jyrkänne toki rannasta paremmin kuin ylhäältä, eikö? Seuraamme opasteita, muinaismuistojakin olisi. Viikinkiaikainen hautakumpu oikealla, ei sitä erota normaalista kummusta jos ei tiedä. Kirkon pihalla, siinä missä yleensä on hautausmaa, toinen hautakumpu. Aika härskiä touhua. Vaan sitten: Fyrvej, eikö se ole majakkatie? On se - löytyy kolmimetrinen majakka jonkun omakotitalon katolta ja ilmainen parkkipaikka. Rantaan 300m, kyllä kiitos.
Jyrkkää polkua alas, joku on kirjoittanut viittaan kalkkikivellä (joka toimii kuin liitu) Stinky Way. Levä tosiaan tuoksahtaa. Meri on tyyni, horisontti uskomattoman terävä viiva. Vielä sata metriä nyrkinkokoisilla nilkantaittokivillä, kunnes rantaviiva kaartuu takaisinpäin ja aukeaa näkymä Niille Kallioille. Eivät näytä juuri miltään, kunnes huomaan tulitikun korkuisen mittakaavaihmisen tuolla jossain. Kivet ovat kalkkia ja piitä, juuri sitä mistä luolamiehet tekivät kirveitä.
Roskilden festivaalit alkavat sunnuntaina, mutta telttakylissä asutaan jo. Moottoritie seisoo, onneksi menemme toiseen suuntaan - kunnes setä järjestää yllärin: ylös liittymästä, sillan yli, liikenneympyrän ympäri ja takaisinpäin. Sinne ruuhkaan. Kiitos, Tomtom.
Majapaikan lähellä tulee seuraava ylläri: käännös oikealle, vaikkei sinne mene tietäkään - tai ehkä vähän jotain vilahtaa. Toinen reitti löytyy, kadut on nimetty Valhallan mukaan: Odin, ægir, Loke... itse asumme Thorsvejllä.
Ruokakauppaa etsiessä ylitämme Munksholmbroenin eli munkkisaarensillan. Tulee kotoinen olo. Paluumatkalla pysähdymme katselemaan, molemmin puolin salmea on pitkät matalat hiekkarannat. Sillalta kalastetaan, tyynessä meressä kanotoidaan, meduusat meduusoivat. Hieman kauempana kirkuvien kakaralaumojen rääkynä ei haittaa, ei, vaikka pikku-Bjørnin kumisaapas juuttuukin mutaan ja sukkakin kastuu.
Taas mystinen käänny-vaikkei-tietä -kohta. Nyt kyllä ajan! Ensin näyttää, että tulemme jonkun pihaan, vaan tie jatkuu tallin takaa. Äkkiä asfaltti loppuu, pelkät pyöränurat edessä, ohrapelto molemmin puolin, ruoho raapii pohjaa. Peruuttaa ei näe, kääntymään ei mahdu, siis eteenpäin. Vielä naurattaa. Äkkikäännös vasemmalle ja alaspäin, kohta ollaan kai jossain ojassa. Nauru on väkinäisempää. Yllättäen moottoritien alittava kapea betonitunneli nielee ranskiksen, tilaa jää kymmeniä senttejä. Toisella puolella lisää peltoa, pelastava asfaltti, vihdoin Odinsvej. Kiitos, Tomtom, tästäkin.
Majoitus on täynnä nuoria raksaäijiä itäblokista - ne auttavat, kun hellasta loppuu kaasu. Paistan raakamakkaraa, se on kypsänäkin tulipunaista sisältä, kivat väriaineet täällä. Automaatista saa suklaata ja kylmää Tuborgia. Huomenna Ruotsi ja Kalmar - anna palaa, Frank, sä tunnet tien!
Kalmar, Ruotsi. "Tässä kaupunginosassa on enemmän mäkiä kuin missään maailmassa." Itse asiassa seutu on hyvin tasaista, kuten koko Skåne. Kuningasideana oli ajaa Ruotsin läpi rantaa pitkin - keskellä kun ei ole mitään nähtävää, niin ehkä täällä sitten. No, ei ollut. Eteläinen Ruotsi tuntuu olevan yksi iso viljapelto, siellä täällä vähän metsää, muutama järvi, ehkä isot pilvet horisontissa jossain kaukana. Jokunen lehmä tai lammas, ei mainittavaa niissäkään. Tylsää. Kyliä, joissa ei ole mitään näkemistä - kaupunkeja, joilla on tarjota lähinnä ohitustie.
Päivän jännin hetki (no Sillan jälkeen, tietenkin) koetaan motellin pihalla: kyltti mainostaa yöpymispaikkaa, bensaa, kahvia, ruokaa, levähdyspaikkaa, uintia, veneilyä ja vessaa, mutta ovet ovat kiinni, ei edes lappua luukulla. Samaan ansaan on mennyt myös bussilastillinen angstisia teinityttöjä. Ne parveilevat ympäriinsä, hävivät näkyvistä ja ilmestyvät sitten rannan pusikoista sen näköisinä, että minä ainakaan en ollut äsken pissillä tuolla. Tai ainakaan myönnä, vaikka kiduttaisitte. Kuski saa vielä kuulla tästä.
Silta oli tälläkin kertaa majesteetillinen, meri sininen, taivas eri sininen, ilmassa pientä utua. Lokit pysyvät paikallaan sopivassa tuulessa, tuulivoimalat nousevat suoraan merestä, laivat kuin leluja. Tanska oli taas liian äkkiä ohi, unohtui ottaa kuva kyltistä joka kertoo Ruotsin alkavan.
Hotelli-hostelliyhdistelmä on laitakaupungilla, eli kymmenen minuutin päässä keskustasta autolla. Itse sanoisin, että kävellen. Asumme hotellipuolella, eli emme pääse hostellin yhteiskeittiöön. Sittenkin hyvä, ettei kunnon kauppaa löytynyt tullessa.
Kalmarissa on paljon söpöjä puutaloja, mutta ne eivät tunnu enää oikein miltään. Torilla pylvään nokassa makaa pronssihahmo vääristynein ilmein, sen päällä seisoo toinen miekkaa heilutellen. Kiva roolimalli siinä. Syömme ravintolassa hennon pettymyksen: black angus -burgerin coleslaw'lla ja maustekurkuilla. Pihvi on joko todella taidokkaasti pilattu tai pakaste, kurkkuja on puolikas, slaw'ta lusikallinen. Cesarsalaatissa ei kuulemma valittamista.
Kalmarin linna, Calamari Union, Frank. Yksityiskohdat hakukoneesta, en itse viitsi. Sotilasliitto, vallan uusjako, alueluovutuksia, vankila, viinatehdas, museo, jotenkin noin se meni. Hieno linnoitus, vallihauta, tykkejä, citykaneja joita ei kiinnosta, meri, ei yhtään espanjalaista mummoa. Rannalla hautausmaa, hienolla terassilla innoton trubaduuri saa innottomat aplodit. Lokit metelöivät lujempaa kuin missään, poikaset ovat vielä pieniä.
Hotellille on saapunut bussillinen 9-vuotiaita urheilupoikia. Ne juoksevat käytävällä eestaas ja rääkyvät, pelaavat palloa ja rääkyvät, soittavat samaa biisiä särisevästä kännykästä ja rääkyvät päälle. Hostellin puolella. Hyvä, tämäkin.
Pahoittelen, hyvä lukija, ettei tänään ollut oikein mitään mainittavaa. Tuskin huomennakaan. Loppuyhteenveto suoritetaan laivalla, buffetin jälkimainingeissa. Loma loppuu! Tee käänny takaisin, jos mahdollista!
Tukholma, laiva. Aamulla satoi, iltapäivällä satoi, Kolmårdenin kohdalla se loppui. Tie oli eilistäkin tylsempi, ei kerrassaan mitään nähtävää, ei lehmiä, ei edes mäkiä. Välillä vastaan tuli letka hienoja jenkkiautoja, kuten glitterpinkki Cadillac ja samanvärinen asuntovaunu. Harrikkaukot oransseissa turvasadetakeissaan eivät näyttäneet kovin uskottavilta. Kolmipyöräinen prätkä hinaamassa asuntovaunua nähtiin jo eilen, tai ehkä toissapäivänä. Koominen ilmestys, liekkimaalit ja kaikki.
Ainoa huvitus on keksiä kylien nimille vastaavat Ikea-tuotteet, vaan ei sitäkään viittä tuntia jaksa. Påskalla, Grindsted, Stenhuggeri -kyltin kohdalla loppuvat hyvät ideat. Siitä vaan louhimaan. Sitten kylätkin loppuvat.
Pysähdymme marketissa, siellä on itsepalvelusalaattibaari, jonka ainekset näyttävät tuoreilta ja houkuttelevilta. What is this sorcery? Kuskin kohtaloksi koituu täytetty leipä, jonka kehittäjä ei ole kai ikinä testannut tuotettaan: ei mahdu suuhun että saisi purtua, täyte tursuaa estoitta kuin kevätvarsa.
Kyltissä lukee Hölö Mörkö, sitten Stukholmi. Hipille hætaan sataman lähikaupasta erikoismehua, jossa kokonainen ananas on saatu mahtumaan puoleen litraan. Hyvää on se. Lippuluukulla koittaa positiivinen yllätys, hyttimme on vaihtunut C:stä B:ksi. Mukava, kun ei tarvitse säätää hisseillä - samalla hissillä kun ei tietenkään pääse autokannelta hyteille, vaan on mentävä ensin ylös ja käveltävä laivan toiseen päähän ja sitten toisella hissillä alas. Kohtuuttoman rasittavaa, etenkin aamuruuhkassa kun kukaan ei väistä ja kaikkialle on jono.
Vaan ach ja voi, hissi juuttuu kerrosten välille. Samassa korissa on keski-ikäinen pariskunta, ei onneksi muita. Nainen menee heti paniikkiin, mies ei ymmärrä että nyt ei ehkä kannata kertoa juttua niistä diplomaateista, jotka olivat Irakissa hississä viikon. Nainen panikoi, että ei kai hälytysnappia voi painaa - sitten sitä, että nappia on painettava viisi sekuntia että se rekisteröi - sitten sitä, että nyt on hälytetty. Lopulta säpsähtää korjaajan kolistelua. Pääsemne ulos, oli aika pitkät viisi minuuttia, kiitos hänen. Onnea heille, joilla on isoja laukkuja ja hytti yläkansilla, tämä hissi ei tänään enää liiku. Siinäpä päivän jännin juttu, sen lisäksi, että laivabändillä näyttää olevan käytössä keytar. Ei kovin hääviä tarinaa.
Istumme keulabaariin katsomaan lähtöä isoista ikkunoista, ulkona on koleaa ja harmaata. Olemme yksin, vain ilmastointi suhisee. Köydet irrotetaan, baari aukeaa - ja hetkessä koko paikka on täynnä kiljuvia kakaroita ja neuroottisia vanhempia, jotka saavat lapset entistä hermostuneemmiksi. Miksi aina? Relaisitte välillä, ei lasta tarvitse joka hetki kasvattaa. Espanjalaisia mummoja ei sentään näy.
Buffetin alkuun kaksi tuntia. Ei näiden urpojen (kaikella rakkaudella, koska itsehän olen täydellinen) juttuista niin kauaa jaksa huvittua. Olutkin maistuu likaiselta hanalta. Loma loppuu.
Palaamme vielä jonkinlaisen yhteenvedon merkeissä, puitteissa, tiimoilta ja muuta latteaa, jos jaksan.
Laivan buffet, Itämeri. Tax freessä on eritelty Ship's Wine ja Fine Wine. Alkavat oppia. Kiinalaiset ystävämme sen sijaan eivät opi - etuilevat jonossa ja kasaavat sitten lautaselleen paahtopaistia ja vihreitä kuulia. Susheille nyrpistelivät, mutta niin tein minäkin. Eivätkä opi suomalaiset, ruotsalaiset tai englantilaiset; istumme lastenpöydän vieressä, tasainen jono aikuisia ihmisiä käy lastaamassa itselleen nakkia ja ranskalaisia. Eihän se minulta ole pois, jos joku tahtoo maksaa niistä buffetin hinnan - saapa kerrankin tarpeekseen. Pehmiskoneen käyttäminen yhdellä kädellä on myös suosittu ohjelmanumero ja koordinaatiotesti - yllättävän korkealta putoaa jäätelö, eikä useinkaan osu kuppiin.
Tuolla menevät äiti ja tytär, joilla on molemmilla samanlainen kampaus. Toinen näyttää siihen liian vanhalta, toinen liian nuorelta. Naisten laittautuminen on ylipäätään sillä asteella, että perusjamppa tuskin uskaltaa lähestyä. Ehkä se on tarkoituskin.
Silja on ehkä hieman viihtyisämpi laiva, mutta viikkarilla on ehdottomasti parempi buffet. Onhan tätäkin uusittu, vaan muutos on lopulta aika pieni. Paljoa ei kai ole tehtävissäkään.
Matkan loppu on aina haikea. Toisaalta on hyvä päästä kotiin, kokea suihku josta tulee lämmintä vettä paineella, saada vaatteita jotka eivät haise matkalaukulta, nukkua sängyssä joka ei vietä mihinkään suuntaan eikä tyynynpäällinen ole muovia, syödä jotain hieman kevyempää, jne. Silti: lähtisin vaikka seuraavalla laivalla takaisin.
Tämä tästä, lisää myöhemmin.