4.12.2019 Kööpenhamina, Tanska

Heräsin juuri sopivasti kuulemaan kurkkulauluesitystä; Krista istui sängyn laidalla ja kurnutti erikoisella tavalla. Tökkäsin sen hereille, sanoi puhuneensa unissaan, lukeneensa juuri suolatikkupaketin tuoteselostetta ääneen. Jaa. Kampesin itseni ulos, jäi vielä muutama paikka näkemättä eilen ja kellokin oli jo kymmenen. Sovimme tapaavamme Tivolilla jossain vaiheessa, rohiskoon hän rauhassa siihen asti. Ilma oli harmaa mutta sateeton, lämpöä muutama aste.

Vein itseni Burger Kingiin syömään, kun siellä on ne kätevät pikakassat, eikä tarvitse arpoa tanskaksi. Paitsi että täällä ei ollut. No, tulta päin! Yli-ikäinen kassateini vastaili tanskaksi, vaikka sitkeästi puhuin sille englantia. Vaan ihme ja kumma, ymmärsin mitä se sanoi ja olin jo vähällä mokeltaa samalla mitalla takaisin. Onneksi en, kun en tiedä sanoja. Tanskalaisen maajussin liiallinen katselu on näköjään mennyt alitajuntaan.

Seikkailin hetken aikaa pienillä kujilla, niitäkin on vielä muutama jäljellä. Tanskalainen pikkukaupunki -simulaatio toimi heti, vähän niinkuin Nikolaiviertel Berliinissä. Illuusiota ei tosin kestänyt kauaa, sen rikkoi vanha nemesikseni, ryhmä espanjalaisia mummoja opaskierroksella. Si si si, claro vaan teillekin.

Ajauduin kanavalle, kansallismuseolle ja lopulta Christiansborgin palatsin pihalle. Aitauksessa tepasteli kaksi valkoista hevosta, toinen kirkkaan puhdas ja toinen aivan mudassa. Päässä alkoi välittömästi soida kuha. -yhtyeen biisi Ravurin loppuelämä. "Laukkailen, olen siis hevonen." Mikäpä sopisi paremmin keskelle mahtipontista pönötysarkkitehtuuria kuin annos häröä progea. Tai no, oikeastaan palatsi ja muut pytingit olivat oikein viehättäviä.

Aikaa oli vieläkin tapettavaksi, kävelin Mustan timantin ohi kohti pörssitaloa. Sen katolla on kolme lohikäärmettä/rapua/hummeria/jotain, joiden yhteenkietoutuneet hännät muodostavat spiraalimaisen tornin - joka ei edes ole kaupungin kummallisin. Rundetaarnin sisällä ei nimittäin ole portaita, vaan kierteinen luiska, jota pitkin voi ratsastaa ylös asti - moni hevonen ei ehkä moiseen suostu. Niin, ja Christianin kirkon tornin viimeiset porraskierrokset ovat tornin ulkopuolella. Siihen en suostuisi itsekään.

Missä olinkaan? Niin, Nyhavnissa taas. Täällä kävimme eilen, pimeällä, ja ero oli kuin, no, yöllä ja päivällä. Joulumarkkinat näyttivät edelleen paremmilta kanavan toiselta laidalta nähtynä, etenkin kun tungos oli aivan eri luokkaa tähän aikaan. Vesi oli tyyni ja kirkas, pohjassa makasi kaljatölkkejä ja kaksi sähköpotkulautaa. Ylitin Inderhavnsbroenin Christianshavnin puolelle.

Kehitys etenee, huomaan. Viimevierailulla koko silta ei ollut ja tämänpuoleinen ranta oli pelkkää jättömaata ja autioitunutta 1700-luvun satamamakasiinia. Nyt talot on muutettu asunnoiksi, museoiksi, gallerioiksi ja kaikeksi kivaksi - ihan kuin Tallinnan satamassa aikoinaan. Myös uutta rakennetaan koko ajan, tulee mieleen Sompasaari ja Kalasatama, tosin melko paljon laadukkaammin ja rohkeammin tehtynä. Tänne pitää palata.

Itse palasin samoja jälkiä takaisin, kohtasimme Tivolin porteilla. Hetken jonotus, kalliihkot pääsyliput - ja niin meni vaimo sijoiltaan. Iih. Koko paikka täynnä joulukuusia, valoja, palloja, koristeita, pikku kojuja; kaikki kornilla, vitivalkoisella tekolumella kuorrutettuna. Ja se toimi, voi ettien että miten se toimikaan. Vaivaa ei oltu säästelty eikä budjetissa pihistelty. Tivoli ei muutenkaan ole mikään tusinahuvipuisto, mutta menihän tämä ihan uudelle tasolle.

Lisäkojuja ja muita juttuja oli niin paljon, että suunnistaminen muuten tutussa paikassa kävi välillä vaikeaksi - isolle kentälle oli rakennettu mm. rautatieasema, jonka molemmilla raiteilla suhisi ja savusi höyryjuna. Vaunuista myytiin syötävää ja juotavaa, odotussalissa glögiä ja lumumbaa (kaakaota konjakilla) sekä æbleskiver eli omenansiivuja eli pieniä pyöreitä munkkeja, joissa ei ole vähääkään omenaa. Veturit olivat toki muovia ja savu teatterilaatua, mutta illuusio säilyi yllättävän hyvin - itse huomasin huijauksen jo kaukaa, siitä, että kiertokankien sijoittelussa oli otettu melkoisia taiteellisia vapauksia - Krista taas varmaankin siitä, että pyörät eivät ihan koskettaneet kiskoja. Ja olisihan aidon savun haistanut ja lämmön tuntenut.

Nautimme æbleskiverit, kiertelimme kuvaamassa, lämmittelimme käsiä sinne tänne sytytettyjen hiilivatien loimussa. Miten niitä saikin olla, noin vain vahtimatta? Ja vuoristoradan alla sai tai oikeastaan piti kävellä, meilläpäin ei käy sellainen. Myöhemmin maistui schwarma ja olut, pantillisesta tuopista. Paikallinen erikoisuus on laittaa kebabrullaan pirusti maustepippuria ja sanoa lopputulosta schwarmaksi. Hyvää se oli, mutta outoa.

Toinen erikoisuus on joulukukka, joka näyttää täälläpäin olevan kaali. Kukkapenkeissä ja asetelmissa oli loputtomasti varren päässä kasvavia ruusukaaleja, lehtikaaleja ja keräkaaleja. Ja puissa omenoita, paitsi ei omenapuissa, langoilla solmittuja. Yksityiskohtien tulva oli loputon ja visuaalinen ähky väistämätön. Muistikuvat hämärtyvät loppua kohti, onneksi on kuvia joista katsoa.

Ehdimme hädin tuskin kauppaan, ostin säästöpäissäni niin monta olutta että kassin kahvat olivat pettää. Fiksumpi olisi ehkä tehnyt hankinnat vasta huomenna, kun on autolla liikkeellä - alkaa nimittäin kotimatka. Vielä on kuitenkin yksi yö Tukholmassa jäljellä. Siihen asti, moi.