2.12.2019 Kööpenhamina, Tanska

Eilen ajoimme urhean pikku automme laivaan ja kelluimme meren yli Ruotsiin. Lähtö oli tavallista halvempi, pienellä kirjoitettu teksti kertoi syyksi "runsaasti opiskelijoita laivalla." Olihan niitä, tax freessä paikoitellen riesaksi asti, vaan eivät ne hyttiin tunkeneet.

Sushilajitelma oli varsin kelpo, vihreä tee tosin maistui vienosti misokeitolta, mutta sattuuhan sitä - keitto ei toisaalta maistunut vähääkään teeltä. No. Jouluvaloista sai kivoja kuvia ja peräbaarista tarjouskupongilla halva skumppalasin. Olisin tahtonut sen jälkeen oluen, mutta baarimikko ei ymmärtänyt tilaustani - ei suomeksi, ei ruotsiksi, englanniksi tai saksaksi. Itse olen kyllä useinkin saanut tiskiltä alkoholia rahaa vastaan, ehkä konsepti oli hänelle uusi. Onneksi vuoro vaihtui, toinen kyyppari tajusi pelkästä nyökkäyksestä.

Pakenimme huonoa trubaduuria hyttiin, telkkarista tuli joku uudenvuodenleffa, jossa oli läjäpäin isoja nimiä eikä oikein mitään ideaa. Kävin kannella, mutta aurinko oli jo laskenut. Meri höyrysi mustana pakkasessa, tuuli heitti pisaroita vaakatasossa. Ei sitä kauaa jaksanut.

Aamulla pienet juhlijat eivät olleet kyenneet raahautua aamiaiselle, oli kerrankin väljää. Kirkas taivas, pikkupakkanen, viisi senttiä lunta ja puut kuurassa, kuin sokerihuurrettuina. Oikein mukava ajokeli.

Talven ihmemaata kesti pitkään, läpi kaikkien Köpingien, Skånen rajalle asti. Brahe Husissa oli pysähdyttävä, näkymä ei pettänyt taaskaan. Tie oli sula, taivas kirkas ja suolasumu lensi - pissapojasta loppui neste jo ennen Mantorppia. Huoltiksilla myytävän nestepussukan tilavuus on muuten kolme litraa, pesunestesäiliön noin 2,90. Mahtavaa suunnittelua, kertakaikkiaan.

Matka joutui suuremmitta ongelmitta, taivas oli toisinaan kovin dramaattinen ja lehdettömät puut avasivat uusia näköaloja - välillä piti muistella, ollaanko oikealla tiellä ollenkaan. Eihän tästä olekaan ajettu edestakaisin kuin seitsemisen kertaa. Tyynet joet ja järvet, joista heijastuu kumpuileva taivas ja yllekaartuvat lumiset puut, niihin ei kyllästy. Yhtään sopivaa pysähdyspaikkaa ei tietenkään ollut, ei siis kuvia.

Ihmistankkaus suoritettiin vähän Helsingborgista etelään, paikallisessa Max-pikaruokalassa. Vertailun vuoksi testasimme epälihapihviä purilaisen välissä, sellaisen kun saa ilman lisähintaa. Maku ja koostumus eivät olleet samat kuin normaaliversiossa, mutta melko lähellä - enkä osannut sanoa, kumpi on parempi.

Syödessä oli tullut pimeä, todella pimeä. Luntakaan ei enää ollut, kirkas kuutamo ei siis auttanut. Viimeiset 50 kilometriä sai ajaa ihan tosissaan.

Malmön jälkeen the silta. Olin hankkinut liput etukäteen netistä, automatiikan piti osata lukea rekisterikilpi ja avata puomi. Voitte arvata, toimiko systeemi. No, sitten kännykkää esille, sähköposti auki, liitetiedoston avaus - ja menihän se puhelin tietenkin jumiin siinä. Oli pitkät kaksi minuuttia, mutta sain kuin sainkin näytettyä koodin kärsimättömälle ukolle pikku kopissaan. Olisi pitänyt kehua mainio tunnitussysteemi, mutta jotenkin pöllämystyin ja kiitin haukkujen sijasta.

Puhelin onneksi palautui uomiinsa ja navigoi meidät Køpikseen. Hostelli on parin korttelin päässä Tivolista, lähes Tyko Brahen planetaarion vieressä. Huone on mallia dormi, eli iso huone ja kummalliset, vanhoilta laivoilta tutut nukkumapesät, kuusi kappaletta. Vaan ei haittaa, tämä on kokonaan meidän. Auto sai jäädä alakerran parkkihalliin ja kauppakin on lähellä. Matkalla ulos huomasimme, että hostellin alabaarissa on lava ja bändikamat - ja siellä saa näköjään soittaa rumpuja, vaikkei osaisikaan. Geeh.

Kävimme hetikohta kuolaamassa kaupan valikoimaa - muutamia täkäläisiä elintarvikkeita ehtii nimittäin tulla ikävä. Makrilisalaattia ei ollut, mutta kummallisia leivänpäällistahnoja kyllä. Olutjoulukalenteri jäi vielä odottamaan.

Matkalta löysimme kaksi vanhaa kirjaa, vuoden 1900 painoksia, roskiksen päältä. Ei niitä voinut jättää yksin kylmään yöhön, vaikken tiedäkään mitä teemme kuvitetulla tanskan sanakirjalla, vanhentuneella. Kæmpe.

Hostellin yhteiskeittiössä soi lattarimusa, ihmiset tanssivat ja hölisevät, joku paistaa puoltatoista kiloa sipulisilppua. Itse paheksumme mokomaa humpuukia pimeässä nurkassa, kuten sopii.

Ehkä pieni iltapromenadi vielä, oli sangen kuvauksellista, joskin pimeää ja mustaa. Viemärinkannet höyryävät kuin Nyrokissa ikään.

Huomenna joko Tivoliin tai Nyhavnin joulumarkinoille, sään mukaan. Tu dui.

3.12.2019 Kööpenhamina, Tanska

Aamulla en olisi tahtonut poistua hotellikapselistani - ulkomaailmassa oli kylmä. Oluet ja ruokatarpeet olivat säilyneet miellyttävän viileinä turkkipeltisellä ikkunalaudalla. Se selittääkin paljon. Termostaattia siis isommalle, asteen kymmenys kerrallaan, ikävästi piippaavasta napista painelemalla. Aamiaiseksi oli eilisiä nakkipiiloja ja unikonsiemenviineriä.

Vaimo ei käynnistynyt, jätin sen suihkuun ja häivyin keskenäni kaupungille. Eilen maagiselta, mustalta peililtä näyttänyt Sankt Jørgens Sø oli tänään pelkkä mutaisen värinen lampare. Alkoi tihuuttaa, suunnistin rautatieaseman ja Tivolin ohi kohti Strøgetiä. Puoli litraa maitoa joka päivä koko elämän, julisti iso valomainos. Ehkä ei.

Kävelykeskustassa ns. pöhisi, väkeä pyöri mustanaan ja joka kulman takana odottivat uudet joulumarkkinat. Eläväistä. Leikin katukuvaajaa vaihtelevalla menestyksellä ja kiersin parit markkinat - ei mitään hankkimisen arvoista, jos nakkisämpylöitä ja olutta ei lasketa. Tuliaispolitiikka mennee uusiksi.

Ei ollut varsinaisesti kylmä, mutta märkyys ja hyy tunkivat luihin. Pakenin Illum-tavaratalon jouluosastolle. Kokemus oli tuttu jostain kaukaa; ihan kuin joskus 15 vuotta sitten, kun kävi Stockmannilla - kaikkea uutta ja hienoa, ennennäkemätöntä, omistushalun herättävää. Hinnatkin toki olivat tutun saavuttamattomat: 50 euroa joulupallosta, ei kiitos. Melkein tosin ostin ankanjalalla seisovan munakupin, 45e. Lähellä oli.

Krista soitteli alhaalta, kävimme katsastamassa Højbro Pladsin joulumarkkinat, minä jo toiseen kertaan. Ei edelleenkään mitään. Siispä takaisin Illumiin, yläkerran kahvilaan. Nautimme kahvin ja kaakaon sekä cookiekeksin - ja parvekkeen näkymistä. Alhaalla kadulla seisoi jääkarhupukuinen, tahtoi kai rahaa poseeraamisesta. Pitkällä putkella kuvaa kauempaakin, vaikka katolta - ei menneet hukkaan nekään rahat. Sade loppui vihdoin.

Krista tahtoi jostain kumman syystä Disney-kauppaan, itse valitsin mielummin viereisen Illum Bolighusin eli huonekalu- ja designliikkeen. Neljä kerrosta liian ahtaita käytäviä, stockamummojen tungosta ja liikuttavan hienoa muotoilua - ja hinnatkin sellaisella tasolla, ettei tarvitse miettiä: ei tässä elämässä. Joulukoristeissa tosin luki kaikissa Shishi, niillä on outlet Tallinnan Noblessnerissa - ensi kesänä näitä samoja saa sieltä eurolla kappale, jos ei jo nyt. Disneykaupan myyjät olivat kuulemma maanisen pirteitä, kuin pikkuoravat piristeissä. Bolighusin ovella pieni koira seisoi takajaloillaan ja vikisi huomiota emännältään, sitä saamatta. Jääkarhupukuinen riisui pukunsa niin nopeasti etten ehtinyt huomata, jäi vain kasa taljaa kadulle.

Jatkoimme Kongens Nytorvetille ja sieltä Nyhavniin - molemmissa oli joulumarkkinat. Ei edelleenkään mitään ostettavaa, paitsi puu-uunissa paistetut nakkipiilot, joiden nakki oli melkein lenkkimakkaran kokoinen. Puitteet sentään olivat kunnossa, nätimpää saa hakea Saksasta asti. Porukkaa riitti, mutta kauppa ei näyttänyt käyvän kuin ruokakojuissa. Kai se silti kannattaa. Alkoi taas sataa, sellaista englantilaista sumutihkua.

Joulumarkkinat näyttivät vielä paremmilta kanavan toiselta puolelta. Sillalla sain vaimolta rukkaset, tai itse asiassa hanskat, nekin alunperin omani - hän kun nappasi lennosta taksin ja painui takaisin hostellille. Itsellänikin alkoi olla patteri lopussa, mutta jaksoin silti kävellä metrolle. Linjastoa on laajennettu viime vuosina voimalla, uusia asemia tulee vielä lisääkin. Hyvä juttu.

Lipun osto olisi onnistunut, mutta ainakaan tästä automaatista ei saanut kertalippuja. Olisi pitänyt ostaa matkakortti, 70DKK, ja ladata sinne vähintään 100DKK. Ei tullut kauppoja. Kävelin kuitenkin aseman läpi. Siellä ei haissut vähäkään ihmiseltä ja junakin pysähtyi täsmällisesti niin että sen ovet vastasivat laiturioviin. Kaiholla muistelin Helsingin oranssia matoa, joka kulkee silloin kun kulkee ja pysähtyy minne huvittaa.

Kävelin reippaasti takaisinpäin ja lämpenin siinä samalla. Sadekin loppui taas ja myös ilma alkoi lämmetä. Seikkailin hetken aikaa pikkukujilla, mutta päivän luovuusannos oli kai jo käytetty - ei tullut hyviä kuvia. Tai siltä se ainakin tuntui.

Hostellin nurkilla muistin lähikaupan olutjoulukalenterin. Kävin noukkimassa talteen sen ja samalla purkin makrillisalaattia. Hento kassamyyjä ei ollut saada kalenteria liikkumaan hihnalla, saati käännettyä viivakoodia lukijaan päin - nostamisesta oli turha haaveillakaan. Eihän tuo nyt paljoa paina, ajattelin ja koppasin laatikon kainaloon. Ensimmäinen korttelinväli meni hyvin, mutta kun pääsin höyryäville viemäreille asti aloin olla jo hapoilla. Parkkihallin kohdalla piti hengähtää hetki ja loppumatka kantaa kaksin käsin. Vein tuomisen suoraan autoon.

Nautin makrillisalaattia yksin pimeässä huoneessa, kun puhelin viestitti että alabaarista saa hyviä leipiä ja viiniä ja Sabbath soi. Sinne siis. Leipä olikin hyvää ja Tuborg tuoretta, mutta musiikki vaihtui nykyaikaiseen autotune-uikutukseen ja sen jälkeen monotoniseen räppiin, jossa oli kaikissa biiseissä sama kahden soinnun tausta. Kiva hei.

Otin toisenkin oluen, vaan ei se auttanut - saman pitkän penkin toisessa päässä istuva ranskalainen jätkis oli edelleen huono shakissa ja hytkyi koko ajan niin että tutisin itsekin. Yritimme suunnitella huomista, vaan ei siitä selkoa tullut. Saker händer ja katotaan sit. Tuskailin vielä hetken, että mistä tänään muka kirjoitan, vaan tässä tämä kuitenkin taas on, tyhjästä ilmasta vetäistynä.

Huomasin eilen kellarissa kaksi flipperiä, Star Warsin ja Guardians of the Galaxyn. Aivoton mätke sopi tähän kohtaan oikein hyvin, etenkin kun joku oli jättänyt melkein kymmenen creditsiä käyttämättä. Flippereitäkin on nykyään niin harvassa, ettei pysy taito yllä - olin todella huono pari ekaa kierrosta, Groot-multiballiin asti.

Huomenna jotain, ainakin Tivoli illalla. Kuvakommentteja tipahtelee joskus aamusta, nyt nukuttaa. Kuullaan taas.

4.12.2019 Kööpenhamina, Tanska

Heräsin juuri sopivasti kuulemaan kurkkulauluesitystä; Krista istui sängyn laidalla ja kurnutti erikoisella tavalla. Tökkäsin sen hereille, sanoi puhuneensa unissaan, lukeneensa juuri suolatikkupaketin tuoteselostetta ääneen. Jaa. Kampesin itseni ulos, jäi vielä muutama paikka näkemättä eilen ja kellokin oli jo kymmenen. Sovimme tapaavamme Tivolilla jossain vaiheessa, rohiskoon hän rauhassa siihen asti. Ilma oli harmaa mutta sateeton, lämpöä muutama aste.

Vein itseni Burger Kingiin syömään, kun siellä on ne kätevät pikakassat, eikä tarvitse arpoa tanskaksi. Paitsi että täällä ei ollut. No, tulta päin! Yli-ikäinen kassateini vastaili tanskaksi, vaikka sitkeästi puhuin sille englantia. Vaan ihme ja kumma, ymmärsin mitä se sanoi ja olin jo vähällä mokeltaa samalla mitalla takaisin. Onneksi en, kun en tiedä sanoja. Tanskalaisen maajussin liiallinen katselu on näköjään mennyt alitajuntaan.

Seikkailin hetken aikaa pienillä kujilla, niitäkin on vielä muutama jäljellä. Tanskalainen pikkukaupunki -simulaatio toimi heti, vähän niinkuin Nikolaiviertel Berliinissä. Illuusiota ei tosin kestänyt kauaa, sen rikkoi vanha nemesikseni, ryhmä espanjalaisia mummoja opaskierroksella. Si si si, claro vaan teillekin.

Ajauduin kanavalle, kansallismuseolle ja lopulta Christiansborgin palatsin pihalle. Aitauksessa tepasteli kaksi valkoista hevosta, toinen kirkkaan puhdas ja toinen aivan mudassa. Päässä alkoi välittömästi soida kuha. -yhtyeen biisi Ravurin loppuelämä. "Laukkailen, olen siis hevonen." Mikäpä sopisi paremmin keskelle mahtipontista pönötysarkkitehtuuria kuin annos häröä progea. Tai no, oikeastaan palatsi ja muut pytingit olivat oikein viehättäviä.

Aikaa oli vieläkin tapettavaksi, kävelin Mustan timantin ohi kohti pörssitaloa. Sen katolla on kolme lohikäärmettä/rapua/hummeria/jotain, joiden yhteenkietoutuneet hännät muodostavat spiraalimaisen tornin - joka ei edes ole kaupungin kummallisin. Rundetaarnin sisällä ei nimittäin ole portaita, vaan kierteinen luiska, jota pitkin voi ratsastaa ylös asti - moni hevonen ei ehkä moiseen suostu. Niin, ja Christianin kirkon tornin viimeiset porraskierrokset ovat tornin ulkopuolella. Siihen en suostuisi itsekään.

Missä olinkaan? Niin, Nyhavnissa taas. Täällä kävimme eilen, pimeällä, ja ero oli kuin, no, yöllä ja päivällä. Joulumarkkinat näyttivät edelleen paremmilta kanavan toiselta laidalta nähtynä, etenkin kun tungos oli aivan eri luokkaa tähän aikaan. Vesi oli tyyni ja kirkas, pohjassa makasi kaljatölkkejä ja kaksi sähköpotkulautaa. Ylitin Inderhavnsbroenin Christianshavnin puolelle.

Kehitys etenee, huomaan. Viimevierailulla koko silta ei ollut ja tämänpuoleinen ranta oli pelkkää jättömaata ja autioitunutta 1700-luvun satamamakasiinia. Nyt talot on muutettu asunnoiksi, museoiksi, gallerioiksi ja kaikeksi kivaksi - ihan kuin Tallinnan satamassa aikoinaan. Myös uutta rakennetaan koko ajan, tulee mieleen Sompasaari ja Kalasatama, tosin melko paljon laadukkaammin ja rohkeammin tehtynä. Tänne pitää palata.

Itse palasin samoja jälkiä takaisin, kohtasimme Tivolin porteilla. Hetken jonotus, kalliihkot pääsyliput - ja niin meni vaimo sijoiltaan. Iih. Koko paikka täynnä joulukuusia, valoja, palloja, koristeita, pikku kojuja; kaikki kornilla, vitivalkoisella tekolumella kuorrutettuna. Ja se toimi, voi ettien että miten se toimikaan. Vaivaa ei oltu säästelty eikä budjetissa pihistelty. Tivoli ei muutenkaan ole mikään tusinahuvipuisto, mutta menihän tämä ihan uudelle tasolle.

Lisäkojuja ja muita juttuja oli niin paljon, että suunnistaminen muuten tutussa paikassa kävi välillä vaikeaksi - isolle kentälle oli rakennettu mm. rautatieasema, jonka molemmilla raiteilla suhisi ja savusi höyryjuna. Vaunuista myytiin syötävää ja juotavaa, odotussalissa glögiä ja lumumbaa (kaakaota konjakilla) sekä æbleskiver eli omenansiivuja eli pieniä pyöreitä munkkeja, joissa ei ole vähääkään omenaa. Veturit olivat toki muovia ja savu teatterilaatua, mutta illuusio säilyi yllättävän hyvin - itse huomasin huijauksen jo kaukaa, siitä, että kiertokankien sijoittelussa oli otettu melkoisia taiteellisia vapauksia - Krista taas varmaankin siitä, että pyörät eivät ihan koskettaneet kiskoja. Ja olisihan aidon savun haistanut ja lämmön tuntenut.

Nautimme æbleskiverit, kiertelimme kuvaamassa, lämmittelimme käsiä sinne tänne sytytettyjen hiilivatien loimussa. Miten niitä saikin olla, noin vain vahtimatta? Ja vuoristoradan alla sai tai oikeastaan piti kävellä, meilläpäin ei käy sellainen. Myöhemmin maistui schwarma ja olut, pantillisesta tuopista. Paikallinen erikoisuus on laittaa kebabrullaan pirusti maustepippuria ja sanoa lopputulosta schwarmaksi. Hyvää se oli, mutta outoa.

Toinen erikoisuus on joulukukka, joka näyttää täälläpäin olevan kaali. Kukkapenkeissä ja asetelmissa oli loputtomasti varren päässä kasvavia ruusukaaleja, lehtikaaleja ja keräkaaleja. Ja puissa omenoita, paitsi ei omenapuissa, langoilla solmittuja. Yksityiskohtien tulva oli loputon ja visuaalinen ähky väistämätön. Muistikuvat hämärtyvät loppua kohti, onneksi on kuvia joista katsoa.

Ehdimme hädin tuskin kauppaan, ostin säästöpäissäni niin monta olutta että kassin kahvat olivat pettää. Fiksumpi olisi ehkä tehnyt hankinnat vasta huomenna, kun on autolla liikkeellä - alkaa nimittäin kotimatka. Vielä on kuitenkin yksi yö Tukholmassa jäljellä. Siihen asti, moi.

5.12.2019 Tukholma, Ruotsi

Tänään heräsin ilman kurkkulaulua; puhelimen herätysääni tosin oli lipsahtanut kohtaan oletus - eli ilmahälytyssireeni, palovaroitin ja katupora? No ei, vaan unettavaa akustisen kitaran näppäilyä ja aaltojen kohinaa. Kenen idea tämäkin oli?

Kokeilin vihdoin hostellin suihkun, siinä oli liiketunnistimella toimiva valo ja huurretusta lasista tehty ovi - kuten viereisessä vessassakin. Eikä tunnistin tietenkään tunnistanut liikettä itse suihkussa, vain sen ulkopuolella - sai olla yhtenään huitomassa kopin raosta kuin vaateostoksilla. Ja jos kuvitellaan tilanne, jossa tämä kuuden hengen dormi olisi ollut täynnä toisilleen vieraita ihmisiä, niin mikäpä kohottaisi tunnelmaa paremmin kuin täysin äänieristämätön lasiovi vessassa...

Tanskalaiset eivät ole automarkettikansaa. Joka kylässä on pieni kauppa tai pari, kaupungeissa useampi, vaan megamarketteja ei näy. Pikkukauppojen valikoima on kokoon nähden hämmästytävän laaja, mutta seinät tulevat väkisinkin vastaan. Nettihakujen perusteella jopa Kööpenhaminassa on vain yksi Prisman kokoinen kauppa, Bilka. Se sijaitsee lentokentän vieressä, keskelle peltoa rakennetussa ostoskeskuksessa, jonka nimi on osuvasti Fields. Sinne siis.

Ilma oli kerrankin kirkas ja aurinkoinen, mitä nyt mereltä nousi ohutta utua. Lämpöä kahdeksan astetta, kuten joulukuussa ei useinkaan ole. Ohjastin likaista autoa kummallisten ohjeiden mukaan - navigaation osuvuus on parantunut merkittävästi, kun vaihdoimme tomtomista kännykkään, vaan tanskaa se ei osaa lausua. Logiikka olisi toki sama kuin ruotsissa, jota se osaa, vaan kun ei. Puolet se lausuu kuin englanniksi, loput kuten kirjoitetaan - eikä osu useinkaan se oikea puoli.

Fields löytyi lopulta, parkkihallin sisäänkäynti toivotti että hei vain, olemme skannanneet rekisterikilpenne. Tästä ei hyvä seuraa, tiesin sen heti. Ajatus kuitenkin keskeytyi, piti luovia erikoista labyrinttiä; sisäänajopuomit oli poistettu, mutta niille johtaneet kiemuraiset ja moneen osaan jakautuvat rännit olivat vielä tallella. Kylläpä niitä olikin monta.

Itse kauppakin löytyi, tavaroiden taikamaailman takaosasta. Sinne päästäkseen oli ajettava hissillä ylös, käveltävä 100 metriä, liukuportaat alas, toiset sata metriä ja heti siinä kulman takana. Joo. Suorempaankin olisi päässyt, jos olisi tiennyt parkita oikeaan kohtaan hallia, mutta mistäpä sitä ensikertalainen tietäisi - ja kylttejähän me ei laiteta.

Shoppailimme kärryn täydeltä erikoisolutta, sipsejä, karkkeja, tuliaisia, makrillisalaattia, erittäin punaisia nakkeja ja etenkin autoevästä; pikku pizzoja, nakkipiiloja, leivonnaisia joista ei oikein tiennyt mitä ne olivat. Ja tietenkin valmiiksi pakattuja smørrebrødejä, niitä pitää olla ja ne on syötävä tietyssä järjestyksessä - älkää kysykö, missä. Koko kauppa oli miinoitettu neljä kahden hinnalla -tyyppisillä tarjouksilla, niihin oli helppo langeta.

Tuntui hölmöltä työntää raihnaisia ja kiiltonsa menettäneitä, lähinnä kaljalla lastattuja ostoskärryjä marmorikäytäviä pitkin ohi luksusliikkeiden, vaan niin tekivät kaikki muutkin. Auto lastattiin, kärryt palautettiin - parkkihallissa sama matka ei ollutkaan niin pitkä.

Sitten automatille arpomaan: syötä tähän rekisterinumerosi. Ei löydy järjestelmästä. Onko jossain näistä kuvista autosi? Ei ole. No. Valehtele tähän joku saapumisaika, muista että ensimmäinen tunti on ilmainen. Kyllä tulevaisuus on hienoa aikaa! Teknologiaan lannistuneena raahustin autolle; tuskin pääsisin portista ulos, vaikka otin kuitinkin. Vaan niin, ne portithan poistettiin. Ja koska eivät tunnistaneet kilpeä, eivät voi tietää kenelle lasku pitäisi lähettää, jos aihetta tulisi. Hyvin suunniteltu on puoliksi ajateltu.

Viimeinen liittymä ennen Ruotsia, siitä käännyin. Tanskan valtion alkoholiliike, jos Googleen luotamme, meille muille Drive in bottle shop, oli siellä. Vain 93 sekuntia sillalta, se mainosti. Kävin hamstraamassa pari lavaa ihanan omenaista Tuborgia (vain Tanskassa valmistettu käy) ja muutamia muita löytöjä. Ja sitten sillalle.

Sumu peitti Ruotsin näkyvistä, muuten oli melko kirkasta. Lokit lensivät paikoillaan ilmavirrassa. Ruotsin puolella kokeilimme taas onnea rekisterikilventunnistusarpajaisissa, ei voittoa tälläkään kertaa. Lippu kuitenkin kelpasi, kun olin luetellut numerosarjan kopissa tylsistyneelle, kolmeen kertaan. Seuraavaksi poliisi tahtoi nähdä passin, jäivät vaan mokomat takapenkille. No, sivuun odottamaan ja kaivelemaan. Takaisin Suomeen menossa, kyselivät. Teki mieli vastata, että ei kun turvapaikkaa tultiin hakemaan. Koko turhanpäiväinen näytelmä huvitti heitäkin, vaan saihan siitä sentään palkkaa.

Pikku pysähdys huoltoasemalla Glumslövissä - siinä vieressä kun on (oletettavasti) viikinkiaikaisia hautakumpuja ja niiden päältä mukavat näkymät merelle, salmen yli Tanskaan, Helsingborgiin ja kirkkaalla ilmalla Malmöhön. Seuraavaksi piti kääntyä liittymästä E4:lle, onnistuin kuitenkin jatkamaan E6:tta pitkin kohti Göteborgia. Hallundsåsenin mäessä sen huomasi, että nyt ei olla enää tasamaalla kuten piti. No, Halmstadista vasemmalle ja taas oltiin oikeassa suunnassa. Tämä olikin jännä tie; isoja mäkiä, loputtomasti pieniä lampia, synkkää metsää, söpöjä pikku kyliä. Alkoi vaan tulla pimeä, näkymät hiipuivat.

Jokunen hetki meni ilman suurempia tapahtumia, kerran tankattiin ja siinäpä se - mustaa tietä ja pimeyttä riitti. Ainoa valopilkku oli Jönköpingin ja Grännan väli, Vätternin toinen puoli kun loisti täplikkäänä kuin kiiltomadot ja tulikärpäset yössä. Kerran ajettiin sitäkin kautta, autosta käsin näytti lähes asumattomalta. Ja Grännan puutaloidyllin läpi oli pakko ajaa, vaikka olikin jo aivan pimeä. Kirkonkellotkin soivat juuri sopivasti. Grännaan ei vaan kyllästy, eikä tuohon järveen, jokin niissä vetää puoleensa. Hieno oli myöskin Grännasta jatkuva, rantaa seuraileva pikkutie, vaikkei juuri mitään näkynytkään. Vakionopeudensäädin päälle, musaa kovemmalle ja neljä tuntia Tukholmaan.

Majoitus tutussa hotellissa messukeskuksen vieressä, kaksi tuplaleveää sänkyä ja hyvä aamiainen. Oli tarkoitus junailla Gamla Staniin illaksi, kun asemakin on aivan vieressä, vaan kello on jo liikaa eikä ihminen jaksa lähteä. Ehtiihän sinne huomennakin, laiva seilaa vasta iltapäivällä. Loma loppuu, vaan ei ihan vielä. Viimeisen asti.

6.12.2019 Tukholma-Helsinki

Jo illalla ihmettelimme hississä julistetta, joka toivotti fitnesskilpailijat tervetulleiksi ja kielsi ruiskurusketuksen käytön muualla kuin kylpyhuoneessa, ettei joutuisi lakanoita ja pyyhkeitä uusimaan. No, ne olivat kaikki aamiaisella tänään. Pelottavia pyllyhousuja ja haukkaripaitoja ja ruoka vähän väliä loppu.

Maksoimme ja poistuimme, se oli kaikkien kannalta parasta. Eiliset suunnitelmat auton ajamisesta Medborgarsplatsin parkkihalliin ja vanhaan kaupunkiin kävelystä unohdettiin - suuntasimme sen sijaan Nackaan katselemaan syksyisen katutaidefestarin satoa. Taso oli hyvä ja monta teosta löytyikin, siitä huolimatta että tapahtuman virallinen sivu yritti tahallaan eksyttää ja oli muutenkin tahmea. Päädyimme mm. jossain vaiheessa paikallisen yläasteen parkkipaikalle, jossa bongasin länsimaisen kulttuurin huipentuman - Hummer-merkkisen mopoauton. Maailma alkaa tosiaan olla valmis.

Autosuunnistus päättyi ostoskeskukseen, koska siellä oli systembolaget, jossa myydään systeemejä ja täydennystä ollut saatava. Parkkihallissa oli taas rekisterikilpien tunnistus, se ei taaskaan tunnistanut - vaan eipä ollut puomejakaan, joten samapa tuo. Tarkistin muuten aamulla, että kilpi oli puhdas ja suora, ei pitäisi olla siitä kiinni. Takaluukku on toki sentinpaksuisen kuran peitossa, mutta tuskin sillä on mekitystä.

Seuraavaksi jonotimme pienen ikuisuuden hissiin, portaita kun ei ainakaan tässä kohtaa ollut. Muorisoikäisille hissi on kai edelleen uusi asia; eivät ole ymmärtäneet, että jos itse on menossa ylös ja hissi alas, ei kannata mennä kyytiin. Kukaan kun ei pääse mihinkään, jos samat ihmiset ajelevat edestakaisin loputtomasti. No, siinä sitä sitten seistiin.

Ylös päästyä piti enää löytää Systeemi. Helpommin sanottu, kun keskuksen infotaulut olivat kaikki sähköistä multimedialajia ja epäkunnossa yhtä aikaa. Harhailemallakin toki pääsee perille ja etsitty asia on aina siellä mistä viimeiseksi katsoo - löydettyään ei toki enää etsi.

Varastot täytettiin Systemissä ja hieman yllättäen myös Lagerhausissa, joka on jonkinlainen Tiimarin ja rautakaupan risteytys. Löytyi kaikkea tarpeellista, kuten makaroninmuotoinen kynttilänjalka ja monivärinen discopallo-juoma-astia pillillä. Paluumatkalla hissiä tukkivat taas ne täsmälleen samat mummot, en tiedä kävivätkö välillä jossain. Ulos ajaessa kilvenlukulaite ei värähtänytkään.

Aikaa oli, ajelimme umpimähkään pitkin Nackaa ja Järlabergiä. Nacka oli joskus pahamaneinen lähiö, mutta nyt näytti hyvin idylliseltä ja rauhalliselta. Oli kaartuvien puiden sorsalampea, höyryturbiinitehtaaseen muunnettuja asuntoja ja vanhoja, mahtipontisia omakotitaloja vuosisadan vaihteesta - osa jopa palatseja.

Tunnelia ja siltaa pitkin Kvarnholmenille, lisää vanhan rahan taloja ja uudempaa, kivan näköistä kerrostaloa - sellaista, kuin Pikku-Huopalahdesta ja Pasilasta piti tulla, ennen kuin loppui näkemys ja budjetti kesken. Ryssberget ja Finnberget, näkymiä keskustaan, Hammarby Sjöstad, siltaa pitkin kotiin Söderille. Eteläistä kehätietä kiinalaiselle krääsäkaupalle, viimeinen parkkipaikka oven edessä vietiin nenän edestä. Eikä siihen olisi saanut edes pysähtyäkään, ei sillä.

Hornstull ja katu, jolla ei olisi saanut ajaa nastarenkailla, Liljeholmen, Stora ja Lilla Essingen, pitkä tunneli jossa gps-signaalia ei ole, ulos jossain Hjorthagenissa. Aivan terminaalin vieressä on sopivasti ICA kvantum, haimme lastin kaikkea ruokaa jota ei Suomesta saa - laivalla kun on kylmäsäilytyslokerot, ei katkea ketju. Ja sitten vaan jonoon seisoskelemaan pieneksi ikuisuudeksi. Näytti siellä olevan yksi taksikin odottelemassa laivaan pääsyä, arvatenkin mittari raksuttaen. Tai ehkä ei.

Kun Tukholmaa katselee hieman eri kulmasta, huomaa miten valtava rakennusprojekti se on ollut - ja on vieläkin. Siltoja ja tunneleita risteilee niin ettei sekaan mahdu. Olipa hyvä idea perustaa kaupunki tuhannelle pienelle saarelle ja vaihtaa sitten veneet autoihin ja juniin.

Jumitusta hytissä, jumitusta aulassa. Yksi olut keulabaarissa, ölisevien tamperelaisten keskellä. Yksi tarjouskuohuviini ölisevien, rasittavien tompereloisten keskellä. Buffettiin syömään keskikohtalaista ruokaa liian paljon, viereisessä pöydässä lesbopari röyhtäili kilpaa eikä häpeillyt yhtään. Kiva hei.

Taxfreekierros, puolen tunnin pieni välikuolema, sitten hissiaulaan pelaamaan ihmisbingoa: kun ovet aukeavat, huudetaanko hissistä että "hei urpo et jää tässä tää ei oo meidän kerros," vai että "vittu me ollaan taas väärässä päässä laivaa." Pisteet menivät tasan. Lisäbonuksen sai, jos kuuli yläkerrasta miten joku ei osaa avata röökipaikan ovea - ja multiball sille, joka bongasi meidän uuden parhaan kaverin - umpijurrisen jätkän, joka tuli noin neljä kertaa juttelemaan samat jutut, oli aina eksynyt ja yritti löytää hyttiään aina samasta paikasta, jossa se ei edelleenkään ollut.

Aika väsynyttä menoa. Onneksi kohta pääsee kotiin tyhjentämään auton, pesemään kaikki pyykit ja käymään kaupoissa - ja sitten töihin lepäämään. Uudet matkat odottavat, päiväkirja palaa taas joskus. Siihen asti moi.