Groningen on opiskelijakaupunki, täällä ei ole oikein mitään satunnaiselle kävijälle. Pari kanavaa ja kävelykeskusta, mutta keskiaikaisen kirkon tilalle tehtiin 80-luvulla ostoshelvetti. Jota nyt puretaan, että saadaan tilalle toinen. Tai ehkä kirkko pommitettiin, en minä tiedä. Hotelli on tietenkin kävelykadulla, eikä parkkipaikkaa löydy mistään läheltä - tai löytyy, kasinon parkkihalli, 45e yöltä. Pitäkööt. Navigaatiosetä opastaa kaduille, joille ei saa ajaa; on yksisuuntaisia, kanavia, kiireisiä paikallisia takana, hitaita paikallisia edessä. Ranskis jätetään johonkin pitkälle, sunnuntaina se on ilmaista. Jos mittariin laittaa nyt kaksi euroa, saa olla maanantaina kaksi tuntia, klo 9-11, eikö? No ei. Kone ei huoli rahaa, koska nyt on ilmaista, tule huomenna uudestaan.

Laukut raahaten hotellille, joka on jäänne jostain kaukaa - naurettavan korkeita käytäviä ja saleja, kipsikoristeita, kristallikruunuja, kultauksia, puolen metrin kattolistoja, marmorilattia. Huone samaa sarjaa, kylpyhuone marmoria, hanat ja suihkut monimutkaisia ja kullattuja; lavuaari ja pöytä kaksijalkainen, yhtenäinen posliinimöhkäle. Henkilökunta vilistää ympäriinsä ja sitä on paljon. Kaikilla tummat housut ja liivi, kauluspaita, punainen solmio ja pälyilevä katse - johtamistapakin on kai loiston päiviltä. Suurin osa asiakkaista ainakin on. Emme kuulu tänne, mutta jostain syystä saimme hyvän tarjouksen. Ehkä rahat alkavat loppua, loistelias ulkokuorihan on jo kauan sitten maksettu eikä bisneksen vähyyttä heti huomaa taseesta.

Kaupungille ruokaa etsimään, kello on jo paljon. Löytyy paljon pizzakebabeja, joissa ei ole asiakkaita (aina hyvä merkki), ja kalliita ravintoloita. Kaikki muu on kiinni, eikä täällä liiku kuin kolme asiaa: parkkipaikkaa etsivät autot, loputon määrä pizzaskoottereita ja opiskelijoita pyörillä. Ne sanovat erotessaan nousevalla nuotilla tu-dui. Joudumme nöyrtymään mäkkiin. Pyh.

Hotellilla kultaus rapisee: joku käy yläkerrassa suihkussa, katostamme tippuu vettä. Se rapisee matkalaukun muovikuorella oudosti. Hyvää yötä.

Groningenissä pysähdyimme katsomassa valtamerikonteista tehtyä kerrosraloa, hieno idea. Hollantilainen maaseutu oli pikkuteillä paikoitellen jopa hienompaa kuin Tanskassa - todella kapea kiemuratie, puut ihan lähellä, hevosia, lehmiä, lampaita, kanavia, vihreää hämyä. En keksi enää uusia kuvauksia, upeaa on edelleen. Kylien läpi ajaessa taas sai ihastella "kuka saa eniten istutuksia ja koristeita tungettua liian pieneen tilaan" -kilpailun tuloksia. Joillain oli mennyt mopo totaalisesti rotkoon ja vienyt hanskatkin mennessään. Viiden neliön pihalle suihkulähde? Samantien kaksi! Ja miljoona ruusua ja pensasaidasta labyrintti!

Ohitamme turvesuon, erikoiskoneet tunkevat tielle. Osa niistä näyttää sataman lukkitrukeilta, toiset isopyöräisiltä kuuautoilta. Pakko väistää pientareelle, jota ei ole. Seuraavan mutkan takaa ilmestyy koristepuufarmi, muotoonleikattuja puskia riittämiin. Kuvia ei tietenkään saa.

Kanavia oli tosiaan joka paikassa, sielläkin, missä niistä oli lähinnä haittaa. Kivasti sikiää hyttynen seisovassa vedessä - ja oppiipahan ihminen pienestä pitäen, miten pitkälle voi mennä, ennen kuin reuna pettää. Monet kanavat ovat täynnä vihreää leväpuuroa, täsmälleen samanväristä kuin ympäröivä ruoho. Kaiteita ei ole, edes tiellä, vaikka rajoitus on satanen. Jotkut kalamiehet kokeilevat reunan kestävyyttä autolla, siinä saa koko kylä hyvät naurut aina välillä. Ehkä kanavan kaipuu on hollantilaisissa sisäänohjelmoituna - silti tuskin kukaan heistäkään enää menee soutaen kauppaan.

Monet hollantilaiset ovat epänormaalin pitkiä. Maailmaa alaviistosta katseleva hippiäinen on toki tottunut päätä pidempiin tikkuihmisiin, mutta kaksi päätä on jo vähän liikaa. Evoluutio, kai: näin jää sieraimet pinnalle, jos sattuu seisomaan äkkivahingossa kanavan pohjassa. Venytettyjen henkilöiden takia monissa polkupyörissä on isompi runko ja ylimääräinen poikkiputki, itse en yltäisi polkimille. Vespa on toisaalta aina samankokoinen - ihan hyvä, ettei modseja enää oikein ole...