Lüneburg. Maaseututaipaleen ja kauppapysähdyksen jälkeen (alkavat mennä jo saksalaiset oluet sekaisin, kaikilla niin samanlainen nimi ja etiketti) löydämme itsemme bed & breakfast -tyyppisestä ratkaisusta. Talo on ainakin parisataa vuotta vanha, sisustuksessa on jostain syystä afrikkalainen teema. Ei oikein istu. Tänne tultiin todella kapeaa ja muhkuraista kujaa, jota myöten, ihme kyllä, sai ajaa. Jos mahtui. Ja ranskishan mahtuu.

Koko matkan tänne kaikki paikat olivat heide-sitä ja heide-tätä. Sillä tarkoitetaan skotlantilaistyyppistä, kumpuilevaa kanervanummea. (Suojele sitä kipinää!) Täällä ei tosin ole kuin suoraa, puiden reunustamaa pikkutietä, jolla saa ajaa liian lujaa; liian nopeasti kasvaneita kieroja mäntyjä, jotka näyttävät kaatuvan milloin hyvänsä; lehmiä - ja etenkin lantaa. Saksalainen maajussi saa laittaa traktorinsa perään kaksikin kärryä, haju on toisinaan aika vinkerä. Vaan ei yhden yhtä pikku heideä näkyvissä.

Lüneburg on joskus kauan sitten suolakaivoksilla rikastunut pieni hansakaupunki puolen tunnin päässä Hampurista. Ahneuspäissään eivät tajunneet lopettaa louhimista ajoissa, maa alkoi pettää alta ja talot vikuroida. Paikan vaakuna esitetään yleensä vinossa, ja vinoja ovat monet talotkin, yhä. Taas pikkukujia ja söpöjä rakennuksia - ja typerännäköisiä kivileijonia. Kuvaavaa sikäli, että täällä on Uusi katu, jonka taloissa lukee anno 1731. Uudenkarheaa, kyllä.

Herra Bach oli kuoropoikana yhdessä kirkoista, ennen kuin lähti maailmalle ja sai sata lasta ja muutamasta melodianpätkästä kiinni. Jonkun toisen (tai ehkä saman) kirkon torni meni arkkitehdiltä joitakin metrejä vinoon. Itse olisin syyttänyt suolakaivoksia, mutta kunnian miehenä insinöörimme kiipesi torniin ja hyppäsi. Sattuipa, vinouden takia, putoamaan ohiajaneeseen heinäkuormaan. Tai luultavimmin se oli lantakuorma, etenkin tänään nähdyn ja haistetun perusteella. Ei onnistunut, tämäkään.