11.6.2015

Praha, päivä kaksi

On jo melkein iltapäivä, kun kömmimme kolostamme ihmisten pariin. Taivas on paksussa pilvessä, mutta ilma hiostavan kostea. Tuoksuu kesältä. Luovimme turistimeressä Kaarlen siltaa kohti - tungos on jopa ahdistava, ja se vain pahenee. Isoja turistilaumoja paimentavat oppaat pitävät kädessään jotain huomiota herävää, kuten punaista sateenvarjoa tai keppiä, jossa on värikkäitä nauhoja. Kiinnostava ajatus; jos ostaa erikoishuiskan ja kävelee sen kanssa kaupungilla, kauanko kestää saada oma lauma kasaan? Tunnin, pari? Koostuuko se pääasiassa texasilaisista mummoista, vai sittenkin espanjalaisista?

Kaarlen silta on mahtava; sen alla virtaa Vltava ja päällä ihmismassa. Osa pyhimysten patsaista on onnistunut oiken hyvin, toiset eivät niinkään - arvaatte varmaan, kumpia kuvasimme. Ihmiset, selfiekepeillä ja ilman, alkavat kuitenkin jo rasittaa - niitä ajelee jopa joessa, autonmuotoisilla polkuveneillä. Joku esittelee käärmettä kaulansa ympärillä, toinen vielä sokeita koiranpentuja emonsa kyljessä - molemmat haluavat rahaa kuvaamisesta. Brittiläiselle, halvan tsekkioluen ja vapauden humalluttamalle teinilaumalle kelpaa kyllä: "Uu, looka em puppies!" Ei ole hyvä meininki. Pois täältä.

Sivukujille vaihtaminen ei nyt auta, jengiä pyörii sielläkin. Pyörii myös paikallinen erikoisvohveli, trdlnik, jota varten on keksitty oma kone. Paksun metallitangon ympärille kiedottu taikina rullailee ylös-alas kuin makkara huoltoasemalla. Kaikkien sisäisten pikkupoikien suosikki. Samoilla paikkeilla tuli myös vastaan viheltelevä poliisi rengaslukon kanssa. Hi hii.

Vohveleista vakavuuksiin - paikalliseen juutalaismuseoon. Vanhaan synagogaan on kirjoitettu kaikkien Prahasta leireille vietyjen juutalaisten nimet - teksti on pientä ja seinät täynnä. Sisään päästäkseen on laitettava päähän kipa - niitä onneksi myydään viidellä korunalla eli käytännössä ilmaiseksi. Mokoma ohut lipare ei vaan suostu pysymään päässäni, vaan tipahtelee milloin ja mihin sattuu. Kyllähän se pälvikaljussa pysyisi, tai siilissä, mutta hipillä kun sattuu olemaan vahva ja etenkin kiiltävä hiuslaatu. Tai ehkä koko keksintö on ryhdikkään ja kumartelemattoman olemuksen salaisuus? Turhautuneen tempoilun jälkeen minulle huomautetaan, että kyse ei ole pakosta, vaan kohteliaisuudesta. Kipa tipahtaa heti. Julmasti tragikoominen tilanne; vanhempi mies melkein itkee nimiä lukiessaan ja yksi idiootti ei saa hattua toimimaan.

Kammioiden jälkeen näemme vielä vanhan juutalaisen hautausmaan, jolla on hautakiviä todella tiheässä, kaatuneina toistensa päälle ja vinossa satunnaisen näköisesti. Uusimmat ovat jostain 1800-luvulta, sammal on peittänyt kaiken. Tunnelma on tiheä, vaikka aidan yli näkyykin uusia taloja ja kuuluu vohvelinmyyjän huutoja.

Ajamme metrolla - joka on varsinainen aikakapseli kommunismin päiviin, pelkkää neuvostofuturismia ja kelmeitä valoja - Vaclavin aukiolle. Burger Kingistä saisi Whopperin kylkeen Urquellia, ovella ihan vaivihkaa päivystäviltä huumeenmyyjiltä matkoja vapauteen ja puun takana kyttääviltä poliiseilta kyydin täysihoitoon. Emme lähde mihinkään näistä, vaan suuntaamme ravintola Vytopnaan - siihen, jossa juna tuo juomat pöytään. Veturi reistailee, tarjoilija joutuu avittamaan sitä kädellä - lumous ei kuitenkaan rikkoonnu; hämmennymme tilanteesta niin, että juna jo pakittaa pois, yhä täydessä lastissa. Myöhemmin se käy pöydässämme ihan muina junina, valitettavasti ilman olutta kuitenkin. Pois lähtiessä mieleen tulvahtaa muistoja kaukaa menneisyydestä: joku polttaa sisällä. Tuota tuoksua oli jo melkein ikävä. Melkein.

Lähistölllä sijaitsee kehuttu olutravintola, Pivovarsky Dum (pitäisi olla å:n pyörylä u:n päällä) josta saa kuulemma tuotteita myös mukaan. Sinne siis. Tilaan kahdeksan oluen maistelulajitelman, desin laseissa: vehnä, sour cherry, kahvi, vaalea, tumma, banaani, nokkonen ja päivän erikoisuus (taisi olla tumma doppelbock.) Laatukirjo oli laaja - jotkut tuotteet, kuten vehnä, vaalea ja tumma aivan erinomaisia - toiset sitten pelkkää kuraa. Nokkosessa oli yritystä, samoin bockissa, mutta loput kolme: pelkkää esanssilitkua. Ruoka-annokset kuitenkin näyttivät ja etenkin tuoksuivat huimasti paremmilta kuin Vytopnassa, mutta arvaahan sen. Mukaanostaminen jäi kielimuurin takia tekemättä.

Ratikoimme linnan aluetta kohti, tällä kertaa linjanumerot pitivät kutinsa. Vaunu joutui odottamaan yllättäen ohipyyhältävää palokuntaa. Sireenit kuitenkin taukosivat yllättävän äkkiä, ja syykin selvisi seuraavalla pysäkillä: puistossa paloi joku asia. Ikkunani pysähtyi tietenkin paksun lyhtypylvään kohdalle ja yleisöäkin riitti, jäi vähän epäselväksi. Ehkä se oli ruokamyyjän teltta, ehkä kasa trukkilavoja - komea savupatsas siitä kuitenkin kurotti taivasta kohti, ja muhkeat lieskat löivät. Vaunu jatkoi mistään välittämättä matkaa, kuten vaunuilla on tapana. Ylitimme Vltavan ja nousimme serpentiinikiskoja pitkin ja vihreisiin lehtitunneleihin kadoten kohti luostareita. Perillä ei ollut ketään.

Mahtavia pikkukujia, rapistuvaa laastia, outoja patsaita, takorautaisia lyhtypylväitä, laskevan auringon kultaiset sävyt - eikä ketään missään, mitä nyt joku ajelutti turisteja muka-vanhalla autolla. Mahtavaa. Annoin kameran laulaa vaan.

Kierryimme takaisin linnalle, josta pääsi eri reittiä Nerudovka-kadun alkuun. Paikka muistutti melkolailla Tallinnan vanhaa kaupunkia, etenkin Lühige Jalg -katua - oli portaita ja porttirakennuksia. Ja pizzeria Mystic Pizza - saattaa sisalta üllatystäyte. Puolivälissä Nerudovkaa alaspäin, reisien (vai reisten - keksin sen seisten) jo huutaessa leipää, tuli vastaan nuorisohenkilö täysjousitetun pyörän ja kypärän kanssa. Onnea laskuun, varo liikkuvia pujottelukeppejä - etenkin niitä, joilla on selfiekeppi.

Kioskista hankittu tsekkiläinen erikoisuus osoittautui Lidlin valmistamaksi bulkkilageriksi. Teksti tuli silti valmiiksi - vaan tuliko hyväksi? Huomenna kello soi jo ennen kukkoa, on tarkoitus mennä kuvailemaan Kaarlen siltaa aamunkähmyssä ja tulla sitten takaisin nukkumaan. Hullun hommaa, mutta jonkunhan sekin on tehtävä.