16.6.2015
München, päivä kolme.
Nautimme viimeiset Hitschler-merkkiset karkit Dachaun keskitysleirin parkkipaikalla, jonka lyhtypylväät valmistanut Hess-niminen firma muistaa painaa nimensä isolla. Matka Münchenistä oli lyhyt ja eteni enimmäkseen erilaisten tunnelien kautta - niissä oli risteyksiäkin, maan alla. Navigaatiosetä menetti yhteyden välittömästi - onneksi on silmät.
Portissa luki totutusti arbeit macht frei, turistiryhmät parveilivat kuten aina. Tällä kertaa oli erityisen paljon japanilaisia hipsterityttöjä, jotka tietenkin tuijottivat. Leiri sijaitsee melko keskellä kaupunkia, teollisuusalueen vieressä. Seutu oli ennen köyhää, ammustehtaan sulkeuduttua todellisissa vaikeuksissa - natsien "työsiirtola" otettiin siis innolla vastaan. Vihdoinkin vaurautta ja työpaikkoja! Junantuoma orjatyövoima tosin taisi viedä viimeisetkin duunit - näytteillä oli kirje, jossa posliinitehtaan johtaja vaatii SS-konttorilta kompensaatiota, kun vangit eivät päässeetkään koleraepidemian ja siitä johtuneen karanteenin takia töihin. Natseilla oli myös kavala salajuoni ottaa haltuun koko posliininvalmistusbisnes ja sitten ...jotain. Ehkä maailma.
Näimme asuinparakit, näimme kolmikerroksiset sängyt ja kiiltäviksi kuuratut puulattiat, vankilan ja eristyssellit, keittiöt ja suihkut. Infotauluissa oli niin paljon ihmiskohtaloita, pieniä yksityiskohtia ja julmuuksien kuvauksia, ettei sitä pystynyt käsitteleään. Oli tehty ihmiskokeita, pidetty nälässä ja kylmässä, matalassa ja korkeassa paineessa, seisotettu alle neliön kopissa vuorokausikaupalla, pidetty järjetöntä kuria, ylennetty väkivaltaisimmat ja sekopäisimmät vangit vankipoliiseiksi joilla oli rajaton valta mutta hengenlähtö todella lähellä, pakotettu siivoamaan kunnes siivottavaa ei kertakaikkiaan enää ollut edes ulkona, vaadittu petaamaan sänkyjä niin että peiton ruudut olivat kaikki suorassa - ja tämä siis pakkotyön päälle.
Seisoin kaasukammiossa, katossa on feikkisuihkuja, seinissä pienet luukut, joista myrkkytabletit on pudotettu. Ennen tätä huonetta oli pukeutumistila ja vaatteiden desinfiointiin käytetyt kammiot - tämän jälkeen päästäänkin suoraan uuneille. Opas selittää jenkkituristeille, että itse asiassa täällä ei juurikaan kaasutettu vankeja - ne kun tuppasivat kuolemaan ihan itsestään. Muutama näytösluontoinen teloitus kyllä oli. Uunit sensijaan olivat ahkerassa käytössä, eikä niissä siis poltettu ketään elävältä. Joukossa käy kohahdus - olivat kai luulleet niin. Ihmisen työntäminen tuollaiseen pieneen luukkuun nyt olisi muutenkin hankalaa, saati jos se vielä rimpuilisi. Eivätkä ne saatanat meinaa oikein palaakaan, kun ovat 75-prosenttisesti vettä.
Raadollinen huumori pukkaa väkisin pintaan, kun ei ole oikein muutakaan keinoa käsitellä. Sama se on kai ollut vangeillakin - etenkin tilanteissa, joissa arvovaltaisia vieraita tuotiin tutustumaan leirioloihin. Sairaat ja kuolleet oli siivottu pois näkyvistä, orkesteri soitti, ruokaa riitti kaikille ja kahvila oli kerrankin auki, kesäksi luvattiin uima-allasta, jne. Hämäys onnistui ilmeisen hyvin, raportit olivat harvoin edes väähääkän negatiivisia. Mahtoi vankeja huvittaa. Loputtoman oloisella hiekkakentällä paahtavassa auringossa raahustaminen, etenkin ihmiskunnan paino hartioilla, alkoi vaatia veronsa. Iso oranssi työajoneuvo torjui rikkaruohoja käytäviltä - polttamalla ne pois kaasutöhöttimellä. Eiköhän tämä ollut tässä. Ajoimme läheiseen markettiin ihmettelemään tavaroiden taikamaailmaa ja etenkin juomapuolta - jostain kumman syystä. Nälkäisenä kauppaan menemisellä on tunnetut seuraukset, niin nytkin.
Kaupungille ihmettelemään tarjontaa, ensin vuorossa nörttikauppa Item Shop. Luonnollisen kokoinen Tardis - ja siinäpä se tarjonta sitten olikin. Mielellään olisin maksanut radio-ohjattavasta ja "Exterminate!" -huutelevasta Dalekista 40e, mutta liikkumattomasta säästölippaasta en todellakaan. Sonic Screwdriverin mallinen yleiskaukosäädin oli myös hieno, muttei ihan satasen väärti kuitenkaan. Tetrispaloista koostuva, vapaasti järjetettävä valaisin, jonka palat loistavat kun ovat yhteydessä toisiinsa, kiinnosti myös. Melkein.
Ruokapuolesta huolehti tänään Hans im Glück eli Onnekas Välimäki. Tarjolla oli erilaisia gourmetpurilaisia kohtuulliseen hintaan ja maku enemmänkin kuin kohdallaan - ja, nämä luomukset pystyi syömään ilman haarukkaa ja veistä tai tuplanivelettyä leukaluuta. Sisustus oli täkäläisittäin eksoottinen mutta meikäläisittäin melko tuttu; nuoria koivuja siellä täällä, lattiasta kattoon. Kiva idea, joskin kovin hipsteri. Tilasin myös oluen, määrittelemättömän hellesin, kun ajattelin että laatua saksassa kuintenkin saa. Saipa sitten kuitenkin San Miquelia. Pyh, sanon. Vedestä ei kuitenkaan tarvinnut maksaa erikseen...
Metroilimme vielä yliopistoa kohti, hullun jäätelöntekijän maitobaariin. Liian pienet farkut ja ylikokoiset lippikset lisääntyivät heti huomattavasti. Jäätelöjen maut olivat siitäkin huolimatta mitä kiintoisimmat; normaalien suklaiden ja vaniljojen lisäksi mm. mansikka-shamppanja ja bratwursti. Krista otti sitruunasorbettia, oreo-keksiä ja vadelma-balsamicoa. Itselleni riitti cookie ja olut - ja pieni maistiainen mozzarella-basilikaa. Kaikki maistui juuri siltä miltä kerrottiinkin: olutjäätelön ja sitruunasorbetin yhdistelmä oli kuin ilmetty radler. Humalan puraisu kiinteässä muodossa on kyllä vähintään erikoinen elämys - ehkä ihan hyvä, että bratwursti jäi kokeilematta.
Huomenna Alpeille, ehkä jopa Garmisch-Partenkircheniin tai Oberstdorfiin. Jossain täällä on vuori nimeltä Wank. Näihin kuviin.