18.6.2015

München, päivä viisi. Alpit, taas.

Täällä etelässä näkee usein talojen oviin liidulla piirrettyjä merkkijonoja, jotka ovat muotoa 20*C+M+B*14. Hetken ihmettelyn jälkeen oli pakko etsiä netistä, ja kas; ne ovat uskonnollisia symboleja. 2014 muodostaa vuosiluvun, kirjaimet keskellä ovat kolmen itämaan tietäjän alkukirjaimet tai lyhennys sanoista siunaa tätä asuntoa, latinaksi. Tietyn juhlan aikaan pikkulapsilla on tapana pukeutua kolmeksi kuninkaaksi (mihin viisaat miehet hävisivät?) ja kulkea ovelta ovelle laulamassa lauluja - ja tarjoamassa kirjoitusta oveen, pientä kirkolle menevää lahjoitusta vastaan. Kyllähän kunnon kristitty sellaisen ottaa, eikös juu?

Tätä miettiessä ja ohilipuvaa maalaismaisemaa vilkuilessa juolahtaa mieleen juhannus - mistä sekin sana tulee? Ja kas, heti seuraavalla pellolla odottaa iso kokko ja mainoslakana "Huomenna Johannistag." Johannes kastajan syntymäpäivä. Haiskahtaa kyllä kovasti pakanajuhlan uudelleennimeämiseltä, mutta niinhän ne taitavat olla kaikki. Pohjoisessa Saksassa ei mokomaa juhlita, eikä BeNeLux-maissa, mutta katolisessa etelässä näköjään kyllä. Juhannussalkojakin on näkynyt Prahasta lähdön jälkeen melkein joka kylässä, mutten osannut yhdistää niitä tähän. Salkojahan nyt on monilla muillakin. Tajuan samalla, että jostain syystä täälläpäin on kaikissa kirkoissa sipulikupolitapulit, vaikka ortodoksisuudesta ei ole tietoakaan. Mistäköhän johtuu? Uskonto on kiinnostava aihe, itse uskominen taas ei kiinnosta yhtään.

Bensa-asemalla lyijytön 95, ilman etanolia, maksaa 1,40. Etelässäkö muka kalliimpaa? Kohta jo kiipeilemme pitkin kapeita serpenttiiniteitä ohi kelloa lonksuttavien lehmien ja yli vuoristopurojen, joiden vesi on epätodellisen sinistä, kuin suuvettä. Järvet ja lammet ovat erivärisiä keskenään; jotkut smaragdinvihreitä, toiset petroolinsinisiä, jotkut aivan mustia. Taloissa on valkoinen, kivestä tehty alakerros ja sen päällä vähintään kaksi tummista hirsistä sommiteltua kerrosta. Korkean harjakaton harjat yltävät melkein maahan asti, lautojen päälle asetetut isot kivet pitävät kattoa paikoillaan, koristeleikkauksia ja -kuvioita on joka paikka täynnä - samoin kukkalaitteita, joissa on kaikki värit yhtä aikaa. Tyylitaju on käännetty aika lujalle, yhteentoista asti.

Tie, jonka nimi on Deutsche Alpenstrasse on todellakin nimensä mukainen. Vuorenseinämät muuttuvat melkein pystysuoriksi, ylhäällä näkyy jo lunta - tai ehkä ne ovat valkoisia kiviä, en ole käynyt katsomassa. Pilvet roikkuvat matalalla, niiden näkee etsivän sopivaa reittiä vuorten yli. Käymme välillä Itävallan puolella, asennemuutoksen huomaa heti; täälläkin on koristeita ja kukkia, mutta kaikki on hillitympää ja tyylikkäämpää. Ihmisten puhe kuulostaa kummalliselta, ihan kuin suomalaiset puhumassa saksaa - lausumisesta ei tietoakaan. Lehmiä on kaikkialla, mutta vain pienissä laumoissa - ihan kuin joka talolla olisi omiksi tarpeiksi ja vielä vähän myyntiin. Joku pitää lehmiä etupihallaan, tai ehkä ne ovat karanneet - mansikki järsii tyytyväisenä kukkia omenapuusta. Tienvarsilla on siellä täällä kaappeja ja suojakatoksia, joissa jesuli roikkuu ristillä - kärsimystä on kai jo riittämiin, kastuminen olisi liikaa.

Tie jyrkkenee, kyltissä varoitetaan nousun olevan 14%. Aika jyrkältä tuntuu, muttei mahdottomalta - kakkonen riittää hyvin. Poikkeamme toivioretkelle Reween - pikkukaupoissa on usein jännimmät olutvalikoimat, paikallisia tuotteita suositaan. Olemme melkein ainoat asiakkaat, me ja isämies, joka työntää ostoskärryissä pikkupoikaa, joka kertoo meille tarinoita saksaksi. Henkilökuntaa on vähintään tuplamäärä. Saalis jää laihaksi. Tilanteen korjaa kuitenkin seuraavan korttelin juomakauppa, löytyy ties mitä kummallisuutta. Valikoin etikettien perusteella, nimet ovat täysin tuntemattomia.

Saavumme Berchtegadeniin, kotkanpesän pikkukaupunkiin. Joku on suunnitellut ihan keskelle, siihen joen päälle, kuusiliittymäisen liikenneympyrän. Jääpä ainakin mieleen - sinivihreä vesi näkyy keskiympyrästä. Ohitamme lihakaupan, jonka mainoslipussa kivinen dorkaleijona jahtaa karkuunjuoksevaa nakkia. Tyylikästä. Tie kääntyy ylämäkeen, jyrkkyysprosentiksi luvataan nyt 24. Risteyksessä haisee palanut kytkin ja ylikuumentuneet jarrut. Mitähän tästä tulee? Muutaman mutkan jälkeen tie näyttää todellakin nousevan pystyyn - ranskis murisee kakkosella, kaasu on pohjassa eikä vauhti huimaa. Sitten tie jyrkkenee lisää; joudun vaihtamaan ykköselle. Pyörät sutaisevat tyhjää, jäljistä päätellen niin on käynyt myös muille. Onwards and upwards! Taakse ilmestyy nahka-asuisia henkilöitä kyykkymopoilla. Ne painavat ohi täysin sokkona - hyvähän se on, tuollaisella teho-painosuhteella. Nelipyörämopo, jossa on kromiset pölykapselit ja tribaaliliekit ei vaan mahdu ohi, vaikka miten kaasuttelee - mahtaa siellä The Stigin näköisen haalarin sisällä harmittaa.

Taistelu taukoaa Kotkanpesän parkkipaikalla - pojat lähtevät heti takaisin alas. Me taas ihmettelemme bussiaikataulua itse kohteeseen - sinne kun ei saa ajaa. Viimeinen bussi on juuri mennyt. Ei tullut tarkistettua asiaa, koska ylhäällä on ravintola - onhan sen nyt oltava auki vähintään kahdeksaan. Kello on neljä. Pyh. Mukaan tarttuu kuitenkin paksuhko suomenkielinen historiateos värikuvin - kai siitäkin jotain näkee - toisin kuin ylhäältä, pilvet roikkuvat taas puunlatvoissa. Bussit palaavat vuorelta täynnä espanjalaisia mummoja - dodged a bullet, right there. Valitsemme toisen reitin alas laaksoon, jyrkkyyttä on vain 15%. Paikallisbussi lähtee takaisin samaa tietä kuin tulimme, onnea matkaan. Alkaa sataa hiljalleen.

Alhaalla kylässä pysähdymme jollekin peltotielle - kotkanpesä nimittäin näkyy. Se on tuo pieni tahra tuolla vuorenhuipulla, joka juuri katosi pilveen. No, kun kerran tänne asti tultiin, otetaan käyttöön suunnitelma B; aivan tässä lähellä on Königssee, hämmentävän vihreävetinen järvi, jolla risteiltiin jo höyrylaivojen aikaan. Turistit siis risteilivät. Turismi on tätä nykyä karannut aivan käsistä, mopo rotkossa vei hanskatkin mukanaan. Järvenrannan kylässä ei ole yhtä ainutta taloa, joka ei olisi hotelli, ravintola, krääsäkauppa - tai mielellään kaikkia yhtä aikaa. Mitä muovisempi ja mauttomampi, sen parempi - kunhan sinne asti ensin pääsee; tulijaa nimittäin tervehtää heti kättelyssä valtava parkkipaikka. Itse järvi on upea, mutta tunnelma siinä vaiheessa jo täysin pilalla. Krista kiteytti sisäiset mietteet oikein hyvin videolla, jossa puhuva lehmänukke toistaa kaiken sanotun. Julkaisen sen ihan kohta.

Ajamme Müncheniin moottoritietä, sade yltyy. Ohjelmoitavien nopeusrajoitusten ohjelmoija ei osaa päättää, onko vedentulo vaarallista vai ei - linja heittelee vapaasta nopeudesta kuuteenkymppiin muutaman kilometrin välein. Rasittavaa tempoilua. Kämpille päästyä sade tietenkin lakkaa. Lämmitän hieman weisswurstia, se on hyvää vaikka näyttääkin olmilta.

Matkaillessa sattuu ja tapahtuu, ja niin pitääkin. Alkupäivän alppikokemukset olivatkin liian upeita todeksi, pitihän näin käydä. No, huomenna Nürnbergin heilauskentille - ensin historia ja sitten vasta hostelli; tuntuu olevan virka-ajat, natseillakin.