21.6.2015

Goslar.

Pitkästä aikaa myöhäinen ja hidas aamu. Moottoritien välityskyky ei tahdo alkuun riittää, jono hidastelee ihan siksi, että autoja on liikaa. Tilanne kuitenkin helpottaa, kuten niillä on tapana. Matka pohjoiseen päin on pitkän aikaa tylsä, ei tapahdu eikä näy oikein mitään mainittavaa - muutamia isoja aurinkovoimaloita, mutta niitä nyt on ollut koko matkan. Puolentoista tunnin jälkeen pysähdymme niin kalliilla bansa-asemalla, ettei tee mieli ostaa mitään; 95 E10 1,70 litra, vessamaksu 2e, pieni limu 3,50. En kysynyt, oliko heillä tunkkia - saivat pitää senkin.

Kasselin lähistöllä poistumme pikkuteille ja kurvailemme hetken aikaa Harz-vuoristossa. Se ei ihan korvaa alppeja, mutta mäet ovat täälläkin jyrkkiä ja tiet mutkaisia. Kasvaa jykevää kuusimetsää, tuoksuu sateenjälkeinen neulanen, kuuluu lintujen konsertti - vaan ei lehmän lehmää missään. Yksikään kello ei kalkata.

Käännyn pikkutielle, kyltissä mainitaan Unesco ja luvataan parkkipaikka. Seuraa muutama kilometri pyörätienlevyistä, mutkittelevaa kinttupolkua - serpenttiinitietäkin, osittain. Metsän keskeltä ilmestyy puoliksi villiintynyt camping-alue, sen jälkeen ei mitään. Pysähdymme aukiolle, linnut metelöivät, metsä ei vastaa vaikka sinne huutaa. Tie olisi jatkunut vielä ties kuinka pitkään. Sellainen maailmanperintökohde täälläpäin.

Lisäys. Kotona karttaa ja nettiä tutkaillessa käy ilmi, että vuoristoa täplittää monta sataa vuotta vanha kaivosten vedenhallintajärjestelmä, joka toimii edelleen - paremmin kuin Talvivaarassa koskaan. Ilmakuvissa näkyy kummallisia kolmionmuotoisia lampia, mutta ei mainittua camping-aluetta.

Karujen, komeiden ja melko lailla Suomea muistuttavien maisemien jälkeen saavumme Osteroden kaupunkiin, joka on kuin ylikasvanut kylä. Se tuo jostain syystä mieleen kullankaivajien pika-asutuksen; kummallisen näköisiä ja jotenkin viimeistelemättömiä, koruttomia puutaloja, joiden seinät on päällystetty eri materiaaleilla ja maalattu eri väreillä, joskaan ei hilpeillä. Paljon paanuvuorausta, sekä puisilla että kivisillä paanuilla. Väliaikaisuuden tuntu leijuu kaiken yllä, etenkin kirkkaansinisen puukirkon, joka voisi yhtä hyvin olla varasto kellotornilla. Vaikutelma ei sinäänsä ole kovinkaan erikoinen, lähestymme nimittäin kaivoksistaan kuuluisaa aluetta; kukkulat jyrkkenevät, tämäkin paikka on pelkkää ylä- ja alamäkeä. Erikoista sikäli, että väliaikainen asutus alkaa olla parisataa vuotta vanhaa.

Saavumme Goslariin, hostelli on todella kummallisella alueella; tuuheita lehtipuita, vanhoja isoja taloja - melkein kartanoja. Tyyli muistuttaa kovasti elokuvien kliseisiä kummitustaloja - vinottain kulmassa seisovan ullakkotornin vähän liian korkeaa kattoa myöden. Hostelli taas on valkoisessa kermakakkutalossa, jonka edessä on pylväskuisti ja suihkulähde. Kaarevia parvekkeita ja isoja ikunoita, kolme kerrosta ja kellari.

Tämä on joskus ollut hieno talo, vaan eipä ole enää - avarat huoneet on pilkottu pieniksi kopeiksi, joissa on aivan liian isot kylpyhuoneet. Kaikki on vähän rempallaan, eikä niinkään ihanasti - seinäänkiinnitetty vessanpönttö on niin korkealla, etteivät jalat yllä maahan ja joustaa huolestuttavasti. Wi-fi ei toimi tässä päässä taloa - tai toimii, mutta salasana ei kelpaa. Ellipsinmuotoisessa porraskäytävässsä, jonka seiniä kiertävät tummat, natisevat puuportaat, riittää kyllä kenttää. Ikkunatkin ovat siellä ellipsit, kahvat vaan näyttävät pudonneen.

Keskellä taloa on muutaman neliön valopiha, auki lasikattoon asti ja kokonaan tapetoitu linnanmuuria ja villiviiniä esittävällä tapetilla - myös putket ja muut ulokkeet. Muutama vuota näyttää menneen ylösalaisin tai poikittain, mutta mitäs pienistä. Alhaalla on rikkinäinen suihkulähde ja isoja tekopalmuja - ja pelottava, tiilitapetoitu holvikäytävä pelihuoneeseen. Seiniä koristavat takorautaiset, soihtuja muistuttavat lamput, joiden johdot roikkuvat miten sattuu. Itse pelihuoneesta löytyy biljardi, pöytäfudis, ilmakiekko ja sähköinen darts. Kulman takana nojailee kivistä muurattuun baaritiskiin aito metallinen haarniska, hilpari kädessään. Ikkunalaudalla istuu kuminen zombienukke. Täällä on selvästikin jollain ollut enemmän visiota kuin tyylitajua tai taitoa. Isäntä, joka asuu samassa talossa, näyttää rakentelevan harrastuksenaan radio-ohjattavia laivoja, sellaisia parimetrisiä ja aidon näköisiä. Ei pitäisi olla näppäryydestä kiinni. Vaihtorahat ukko joutuu kaivamaan kahvikoneen sisältä, kun ei ole viisikymppistä rikkoa - vakavaraisella pohjalla ollaan, juu.

Ihmettelen taloa siltä täältä, samalla kun Krista yrittää valmistaa yhteiskeittiössä maittavaa pussipasta-ateriaa. Levy on yhdellätoista, puolen tunnin päästä vesikin jo lähes kiehuu. Pitkää iltaa aavistellen haen aulan automaatista oluen - masiinalle tosin kelpaavat vain harvat ja valitut rahat, euron kolikoista yksi muttei toinen, kaksieuroisista ei yksikään, 50-senttisistä joka kolmas, kymmensenttisistä jokainen. Saan lopulta juoman - se on lämmintä. Lämmintä olutta ei olisi ollutkaan kuin takakontti täynnä, että kiitos nyt tästäkin.

Silläaikaa keittiön pikalevy on saanut veden kiehumaan. Siispä äkkiä paistinpannu toiselle levylle ja voi sulamaan, munakas saattaa olla jo aamuksi valmis. Vaan ah ja voi - tämä levy polttaa rasvan karrelle minuutissa. Että sellainen hella. Itä-Eurooppalaiset nuoret raksamiehet myhäilevät varjoissa, taas meni yksi turisti tuohon hellajekkuun. Että oltais kyllä kerrottu, jos puhuisitte kieliä.

Istun omalla, puolikaaren muotoisella parvekkeella kirjoittamassa tätä, kunnes alkaa tihuuttaa. Talon sisätiloista ei valitettavasti saa kunnollisia kuvia, ei riitä laajakulma - siinä menisi muuten loppuilta rattoisasti. Huomenna pikavisiitti Goslariin, etenkin kolikoita kakkaavalle patsaalle ja kauppaan, josta saa paikallista erikoisolutta, gosea - ja sitten pitkähkö ajo Schweriniin, jonka linna on maanantaina kiinni.