18.6.2016

Weyregg, Itävalta, päivä kolme.

Aikainen herätys ja ranskis kohti Berchtesgadenia - tarkemmin ottaen viime vuodelta tuttua Königsseetä. Tie oli se sama järven ja vuoren välinen syherö - nyt alkoi jo sujua.

Tulipa siin ajellessa mieleen, että huomenna on sunnuntai ja kaupat kiinni - ja lauantaisin sulkevat aiemmin. Oli siis hankittava evästä vielä kun voi. Ajoin Berchtesgadenissa Aldin pihaan, Hofbräuhaus Berchtesgadenin taakse - täältä varmaan saisi paikallista oluttakin, toimitusmatka kun ei ole pitkä. Vaan eipä saanut. Viereisessä Rewessä oli onneksi getränkemarkt eli pelkkään juomaan erikoistunut halli. Siellä tärppäsi, iso kassillinen oluita maksoi kympin. Ja sitten pikamarssia Königsseelle.

Kiirehtiminen ei kuitenkaan auttanut, mummot olivat jo siellä. Paikka oli muuttunut, jos mahdollista, vieläkin turistimmaksi - rantanäkymä lävisti silti tajunnan kaikki tasot. Korkeiden vuorten ympäröimä pitkä ja kapea järvi, jonka vesi on hyvin kirkasta - rannassa turkoosia, kauempana vihreää. Heti rannasta alkava tiheä ja tuuhea kuusimetsä, joka jatkuu, no, puurajaan asti. Ylempänä sitten rosoista kalliota, lunta ja repaleisia pilviä.

Lunastimme liput ja kampesimme pieneen ja kapeaan veneeseen, jossa ihmiset eivät tehneet milliäkään tilaa. Kapteeni irrotti köydet ja naksautti virrat päälle - vene lipui lähes äänettä irti laiturista ja tyynelle järvelle. Tämähän toimii sähköllä! Vesi oli vihreää, puut vihreämpiä, aurinko kuuma. Katosimme mutkan taa.

Ainoat äänet olivat sähkömoottorin vaimea hurina, aaltojen loiske keulaa vasten ja potkurin ajoittainen rulahtelu. Kapteeni alkoi kuitenkin selittää mikrofoniin, saksaksi ja pitkällisesti. Ymmärsin jotain, mutta paljon meni ohikin - kielitaitoni kun perustuu lähinnä tuoteselosteisiin ja Studio Julmahuvin poliisisarjaan. Saatuaan monta myöntävää vastausta kysymykseen "tahdotteko että selitän myös englanniksi?" ukko jatkoi saksaksi. Komische type.

Jonkin matkan päästä pysähdyimme korkean ja jyrkän kallioseinän edessä. Kapteeni käänsi virrat pois, kaivoi portaidenaluslaatikosta kummallisen torven, kuin trumpetin ja käyrätorven yhdistelmän, ja alkoi puhaltaa. Kaiku vastasi hienosti, vaikka soitto olikin tönkköä kuin suolattu kuivaliha. Jos tässä kohtaa järäyttää ankaran pommin, kaiku vastaa kuulemma seitsemän kertaa - mikäli ymmärsin oikein.

Kohta jo olimmekin väliasemalla, st. Bartholomän luostarilla. Kuulutus viimeisistä lähtöajoista tuli taas vain saksaksi, samoin tieto siitä, että tässä on vaihdettava venettä. Kivasti hoidettu. Seuraava paatti tuli kuitenkin nopeasti, eikä matkakaan ollut pitkä. Tältä kapteenilta opimme, että luostarin takana nouseva jyrkänne oli korkein yhtenäinen kallioseinämä tällä puolen alppeja. Tuuli ajoi sen huipun yli pilviä ja lunta. Saksan korkein vesiputous oli myös nähtävillä, sen vesi hajosi enimmäkseen sumuna ilmaan.

Eipä aikaakaan, kun jo tuijotimme liian kirkkaassa vedessä kelluvaa sorsapoikuetta Saletin satamassa ja kuuntelimme kuinka alppilehmä sanoi das muu. Kellotkin kalkattivat. Eräs koira olisi kovasti halunnut olla lintukoira, emäntä joutui pitämään hihnasta kaksin käsin ja haraamaan kantapäät savessa vastaan - rekku ehti silti polvia myöten sorsaparveen ja sai vähän luisesta nokasta.

Vähän matkaa laiturilta meitä kutsui gasthaus, viiden minuutin kävelyn päässä taas maatila, josta olisi saanut tuoretta maitoa ja juustoa. Houkutuksista viis, jatkoimme kalkinvalkoista hiekkapolkua huikeissa maisemissa - vuoret kohosivat molemmin puolin muutamaan kilometriin, ruoho oli hyvin vihreää, puro pulputti ja solisi ihan tosissaan. Tuolla jossain, kahdenkymmenen minuutin päässä, oli Obersee - matkaan meni kuitenkin huomattavasti kauemmin, oli niin paljon nähtävää.

Jostain syystä täkäläiset puut kasvoivat isojen siirtolohkareiden päällä - kivilaatu oli niin huokoista, että juuret pääsivät läpi. Näin vain yhden puun, joka ei kasvanut kivellä - sekin oli kuollut pystyyn. Kumma paikka.

Tiheän hobittimetsän jälkeen pääsimme itse asiaan. Obersee aukeni pitkänä ja kapeana kahden lumihuippuisen vuoren välissä, tyynenä kuin peili ja kirkkaampana kuin vesi. Heijastuksesta kaksinkerroin taittuva maisema oli kuin jostain huonosta 70-luvun happomaalauksesta, mutta täysin totta. Vastarannalla näkyi maatila ja vesiputous, muuten maasto oli pelkkää villiintynyttä rantametsää ja isoja kiviä. Teinit kävivät vuorotellen ottamassa selfieitä venevajan laiturilla, näytin niille vähän tyttömäisen poserauksen mallia. Seuraavaksi ihmettelimme itsestäänsulkeutuvaa porttia, joka toimi vaijeriin pujotettujen rei'itettyjen kivien avulla. Kallioperä on todellakin huokoista.

Japanilaiset tytöt ja naiset halusivat itsestään kuvia, joissa makaavat tai istuvat rantaveden isoilla kivillä kuin merenneidot. Syntyi huvittavia tilanteita; sammal olikin vähän limaista, nokkoset pisteliäitä ja vesikin märkää. Istuimme penkillä Bifiä syömässä, ihaillen hämmentävän kaunista maisemaa ja seuraten tätä kummallista näytelmää. Sitten harmaa pilvi valui vuoren reunan yli, aurinko himmeni ja alkoi hiljalleen sataa. Kävelimme poispäin, satoi jo isoja pisaroita - sellaisia, joista tietää ettei tämä kauaa kestä. Ukkonen jyrisi vuorilla ja kaikui komeasti. Alle vartissa olimme jo gasthausin suojissa wienerschnitzeliä jonottamassa.

Ravintola oli juuri sellainen kuin pitääkin: valkoiset seinät puupalkeilla, tekstejä siellä täällä, täytettyjä eläimiä, hirvenpäitä, pulskia mutta hyvin nopeita tarjoilijoita, huumaava puheensorina ja ainainen mutta tuore rasvankäry. Leike, vaikkakin linjastosta otettu, toimi - voi, miten se toimikin. Etenkin etikkaisen perunasalaatin ja puolukkahilon kanssa: pelkkää murhaa. Tuhdin maltainen perus-helles kruunasi nautinnon, jolle kertyi hintaa kokonaista 14 ja puoli euroa. Ulkona sade oli juuri lakannut.

Seuraavalla veneelä takaisin st. Bartholomän luostariin. Sinne ei pääse kuin vesitse - tai on toki polkukin, useamman tunnin mittainen ja vuoren ylittävä. Ei ihme, että juuri tänne on tultu miettimään omaa olemista. Itse luostari oli pienieleinen ja nopeasti nähty, täynnä turisteja kuten arvata saattaa. Jostain syystä siinä, kuten täkäläisissä kirkoissa muutenkin, oli sipulikupolit. Ehkä joku hieman kirkollisempi henkilö osaa selittää, miksi. Oli miten oli, ainakin yksi perinne on voimissaan: munkit savustavat kalaa, kuten aikoinaan Helsingin Munkkisaaressa.

Jono veneeseen oli pitkä, kuten matkakin - se sujui tällä kertaa ilman torvellisia välikohtauksia. Tylsistyneenä lattiaa tuijotellessani huomasin yhden pinssin pudonneen kameralaukusta, jäljellä oli vain solkiosa. Höh. Autolla taas tuijottelin aikani Kotkanpesää, joka kyhjötti läheisen vuoren huipulla - jäi väliin, tälläkin kertaa. Suoritimme ranskiksessa putschin, tien päällä syödessä kun roskaa kertyy. Löytyi myös se pudonnut pinssi: Run DMC:n mallista apinoitu, tekstinä kuitenkin FCK NZS. Varsin sopivaa.

Takaisin kämpille eri reittiä. Järviin alkaa vähitellen tottua - juuri, kun olemme vaihtamassa maisemaa. Niiden alati vaihtuvia värejä ja tekstuureja voisi katsella ikuisuuden, ihan kuin pilvien ja valon hitaita ja välillä nopeampia muutoksia vuoren huipulla. Ehkä sinne voisi sittenkin jäädä yöksi.

Huomenna kolmen ja puolen tunnin ajo, Linziin tai Lienziin - sekoitan ne yhtenään. Majoitus on taas korkealla, toivottavasti tulee kirkas yö.