20.6.2016

Zettersfeld, Lienz, Itävalta.

Hain ranskiksen parkkipaikalta, jolla paikallinen kähmy oli lastaamassa polttopuita: nosti traktorin kauhalla suoraan lavalle, multaakin tuli mukaan jonkin verran. Ohittaminen piti suorittaa penkan kautta.

Matka vuorelta alas sujui hitaasti, välillä piti pysähtyä jäähdyttelemään jarruja. Moottorijarrutuksella toki mentiin, mutta tie oli hyvin jyrkkä; nousua pahimmillaan 20%. Ykkösellä ei kehdannut huudattaa kahdeksaa kilometriä, kakkosella taas mentiin liian lujaa. No, tulipa nähtyä tuijottavia alppilehmiä lähietäisyydeltä ja haisteltua aromaattista heinää sateenjälkeisessä auringossa.

Grossglockner Hohenalpenstrassen alkupiste Heiligenblut saavutettiin nopeasti, ilma oli hyvä, eikä luvattua ruuhkaa näkynyt missään - maksukopin tätikään ei ollut kopissaan, vaan muilla asioilla. Noin kolmenkympin pääsymaksu tuntui alkuun tyyriiltä, jälkeenpäin ei niinkään - oli siinä kokemusta koko rahalla.

Alkuun tie oli melko normaali, mutta kävi äkkiä mutkaiseksi, jyrkäksi ja kapeaksi. Kakkosta silmään ja kaasu pohjaan. Vasemmalla puolella jyrkkä vuorenseinä, oikealla pitkä ja koko ajan pitenevä pudotus, horisontissa vilahtelevia lumihuippuisia vuoria - eikä mitään pälvisiä laikkuja, vaan kunnon kinoksia. Mutkat olivat niin jyrkkiä, että tie meni lähes itsensä kanssa ristiin.

Pysähdyimme vesiputouksella, josta sai kyltin mukaan virtaa ihmiseen - oli se ainakin hienon näköinen, jos ei muuta. Saksalaiset uskovat jostain syystä melko laajasti homeopatiaan ja parantaviin kiviin sun muuhun puoskarointiin - kai tämä liittyy siihen. Vettä piti silti tietenkin maistaa, se oli kuin vissyä ilman kuplia.

Seuraava pysähdys pienessä majatalossa, josta piti saada myös paikallisia elintarvikkeita. Samaan aikaan pilvi laskeutui vuorelta, lämpötila putosi noin kymmeneen asteeseen ja alkoi tuulla ikävästi. Haparoimme jyrkkää polkua alas talolle, jossa ei ollut oikein mitään - mutta nyt vilahti silmäkulmassa jokin. Murmeli! Tuolla kaukana! Onneksi oli pitkä zoomi valmiina kamerassa, sain otuksesta muutaman otoksen. Kyllä kannatti tulla.

Varokaa murmeleita -liikennemerkki aiheutti hipeissä jonkinlaista hilpeyttä - vaan juuri seuraavan mutkan takana sellainen kiipeili tienpenkalla, korsi suussa kuin maajussilla. Nyrpisti nenäänsä vielä, mokoma.

Matkalla Pasterzen jäätikölle emme hairahtuneet ensimmäiselle emmekä toiselle parkkipaikalle, vaan ajoimme päätyyn asti. Parkkitalo oli ilmainen ja puolityhjä, matkamuistomyymälä taas täynnä ja hyvin kallis. Mukaan tarttui erittäin muovinen käkikello kympillä - jodlaava murmelipehmolelu sai jäädä hyllyyn. Suomalaiset urpot turistit ostivat kilpaa paitoja, jotka huutavat kilometrin päähän että katsokaa, olen urpo turisti. Oh well.

Samassa rakennuksessa olisi ollut myös infokeskus ja maailman korkeimmalla sijaitseva automuseo - meitä kiinnosti kuitenkin vain jäätikkö. Tai, oikeastaan sen rippeet. Näky oli vaikuttava; kahden valkohuippuisen vuoren välistä työntyy likaisenharmaa jäämassaa, joka sulaa alapäästään siniseksi ja turkoosiksi vedeksi vaaleanharmaalle hietikolle. Hieman alempana on pato, joka kerää vedet altaaseen ja säännöstelee ne laaksoon. 20-luvulla otettu kuva samasta parkkipaikasta täynnä hoppafoordeja oli puolestaan pysäyttävä; jäätikkö oli korkeammalla, hyvin paljon korkeammalla - ja hyvin paljon valkoisempi. 60-luvulla rakennettu funikulaari eli rinnejuna ei sekään mennyt enää lähellekään jään reunaa, kuten silloin teki.

Pilvet hälvenivät, värit palasivat maisemaan. Vuoristonaakat kikkailivat hienosti ilmavirtauksissa, heittivät volttia ja pysyivät ilmassa paikoillaan räpäyttämättä siipeäkään. Tasanteelta lähti patikointireitti jäätikön yläosaan, matkailijoita kehotettiin pysymään polulla ja varomaan vuorikauriita. Just joo, ajattelin, kuten myös kaiteen reunalla, jossa toinen kyltti osoitti suoraan alaspäin: tässä on murmeli. Vaan oli siellä! Oli toinen ja kolmaskin, neljäs touhotti rinnettä alas eikä meinannut saada pysähtymään. Siellä ne murmeloivat menemään, tonkivat ruohomättäitä ja värisyttivät neniään. Yksi tuijotti suoraan silmiin, että mitä tuokin tuolla vahtii. Mahtavia otuksia.

Zoomailin kameralla pidemmälle, kun etsimeen osui jotain liikkuvaa. Vuorikauris, komea ja pitkäsarvinen yksilö - ihan kuin jossain luonto-ohjelmassa. Kauempana vaelteli toinenkin; pitää varmaan alkaa luottaa kyltteihin enemmän. Laakson toisella puolella määki pieni lammaslauma jyrkässä rinteessä, kai ne tiesivät mihin olivat menossa, toisin kuin murmelit - yksi sellainen vilisti sadevesikouruun juuri auton edestä, kun lähdimme takaisinpäin.

Yhtä vuorta alas ja toista ylös, mutkitellen kuin heikkopäinen. Kaasu pohjassa ja kakkosella ylös, vaihteisto rallattaen ja polkimiin koskematta alas. Vaan ah ja voi: kaikkein komein osuus matkasta peittyi sakeaan sumuun - tai, oikeammin, paksuun yläpilveen; korkeutta oli kuitenkin jo yli 2500 metriä. Hochtorin tunnelin näköalapaikalta olikin oikein komea näkymä: pelkkää maidonvalkoista, jonka päällä liikkui lisää harsomaista valkoista. Lämpömittari näytti noin kolmea astetta, telaketjuilla liikkuva julmannäköinen lumilinko odotteli valmiina. Sukelsimme tunneliin, se oli sisältäkin aivan sumussa.

Sumu jatkui myös vuoren toisella puolella. Ajaminen oli hieman haasteellista, kun tietä ei näkynyt kuin joitain kymmeniä metrejä - toisaalta, mutkahan siellä kumminkin odotti, joten kiire pois. Hetkellinen rako pilvissä paljasti toisinaan palasen vastapäistä vuorenseinää, mutta enimmäkseen oli vain valkoista. Kokemus sekin. Toisinaan vastaan tuli ylämäkeen polkevia pyöräilijöitä, joilla näytti olevan kivointa ikinä. Että olisikohan tässä pyörässä vieläkin pienempi vaihde? Kotona sitten kehun, että en edes katsellut maisemia!

Emme ajaneet korkeimmalle kohdalle, Edelweiss-spitzelle - ei sieltäkään olisi nähnyt mitään. Lumikinokset alkoivat kuitenkin vähitellen madaltua, ja lopulta tulimme myös ulos pilvestä - juuri, kun tie loppui. Korkeutta enää 1000 metriä, ei täällä ole mitään nähtävää...

Ajelimme takaisin vuoren toista puolta, vähemmän kuuluisaa ja huomattavasti vähemmän mutkikasta reittiä. Ei sekään mikään pettymys ollut; korkeita vesiputoksia, vuoripuroja, lumihuippuja ja jokia, joissa pepsodentin väristä vettä. Zell am Seessä ei ollut mitään näkemistä, jos äärimmilleen puunattuja pissiksiä ei lasketa. Koska näköalaravintola jäi äkillisen näköalattomuuden takia väliin, piti käydä kaupasta eväitä. Valitsin marketin, jonka naapurissa oli pienpanimo - saapahan jännää olutta. Vaan ei saanut. Panimolla oli toki omakin kauppansa, mutta se oli kiinni. Ääh.

Läheisestä Mediamarktista muutama muistikortti, ne kun täyttyvät uhkaavaa tahtia, ja kotia kohti. Tie kulki neonvihreässä laaksossa, seuraillen rataa, jonka raideväli oli koomisen kapea - kuin raitiovaunussa. Asematkin näyttivät lähinnä bussipysäkeiltä, junia ei kulkenut. Hiihtohissejä kohti huippua lähti sieltä täältä, niistä varoitettiin kyltein. Että varo gondolihissiä. Miten sitä nyt varot? Yrittääkö se ohitusta mutkassa, jossa ei näe vastaantulijoita yhtään?

Lienzissä etsimme postilaatikkoa ja pankkiautomaattia kohtuuttoman kauan eli ainakin vartin, tuloksetta. Kauppa kuitenkin löytyi, sen vieressä oli panimo. Ostimme erikoisia makkaroita, tavallisia perunoita, kummallista limua ja suklaapatukan kokoisia täytekeksejä. Viereisen panimon tuotteita ei kuitenkaan ollut myynnissä - tämä on nyt vähintään neljäs kerta, kun näin käy. What gives?

Nousu kämpille kävi nyt paljon näppärämmin, kun laukut eivät olleet kyydissä - ja muutenkin tiesi, mitä odottaa. Lehmät jauhoivat ruohoa mahdottoman jyrkissä rinteissä, ihan niin kuin ennenkin. Näkymä laaksoon oli tänä iltana pilvetön, tuli hyviä kuvia - tähdet eivät silti näy, ylempänä on lisää pilviä.

Huomisen suunnitelmat jäivät auki, mutta kaipa ne selviävät. Grossglocknerille pääsisi halvemmalla, jos menisi uudestaan...