Tre Cime di Lavaredo; alppinaakkoja, hippi kiipeää bunkkerille
2333 metriä ja vähän päälle. Misurina-järvi siintää.
Teräviä huippuja ja hiekaksi rapautunutta vuorta.
Taivas jehovilta lainassa, matkailuautot lestoilta.
Sinipukuinen lenkkeilijä.
Ihan kuin jotkut noista aukoista olisivat vähän liiankin symmetrisiä. Hmm.
Misurina, edelleen.
Länkkärivuoria. Vain kaktukset puuttuvat.
Näin se kamera huijaa -
- hieman eri rajauksella kun näkyy muutakin.
Parkkipaikka ei kyllä ole mikään kaunistus.
Polkua seuraamalla pääsee pieneen kappeliin.
Tuolla se vähän näkyykin. Palaamme asiaan.
Noissa pitkulaisissa aukoissa on jotain hämärää.
Kas, alppinaakka. Kivoja kavereita, ne.
Kesä kuumottaa serpenttiiniteillä (tämä on toki parkkipaikka, kuten tiedät, mutta silti.)
Keväisin täältä lähtee joki. Aika kuivalta näyttää nyt.
Valkoinen kuiva uoma, sininen patoallas, Santa Caterinan pato, Auronzo di Cadore. Palaamme tännekin.
Cappella degli Alpini
Tuolla noin.
Sen jälkeen samalla polulla olisi majatalo.
Tre Cime di Lavaredon kolme huippua kiertäisi samaa polkua pitkin, kahdessa tunnissa. En lähtenyt.
Alppinaakkojen kikkailua oli kiva seurata. Jostain syystä (muistikortit kai täynnä) siitä ei ole videota.
Jaaha, terve.
Oliko täällä ketään?
Ja kukas te sitten olette?
Hei vain, gotta fly.
Ja hop.
Linssilude.
Majesteettista. Väritöntä.
Rifugio Auronzo. Tänne on tultava joskus yöksi.
Mutta eikö tuo ole aika selvä luola?
Ja nuo pienemmät aukot... äkkiähän tuonne kiipeää.
Sade on pakannut savikivisen rinteen tiiviiksi, ylöspäin pääsee helposti.
Auronzo di Cadore näkyy ihan eri tavalla.
Tuon on pakko olla ampuma-aukko.
Betonia keskellä. Hullut taistelivat täällä
1. maailmansodassa. Kaikenlaista.
1. maailmansodassa. Kaikenlaista.
Turha tuosta on jalkaväellä yrittää, jos tässä kohtaa on bunkkeri. Kuten on.
Taisivat yrittää silti.
Rinne jyrkkenee, askel painaa.
Ranskis pienenee.
Hippi harjanteella.
Siellä se kiipeilee.
Ampuma-aukko lähestyy.
No terve.
Kas, kukkasia. Ei multa henki loppunut, ei...
Näkymä palkitsee.