Tre Cime di Lavaredo; hippi bunkkerissa, alastulo
No niin, lopultakin.
Maisema ei paljoa muuttunut.
Kivien väli näyttää ihmisen tekemältä.
Tämä ainakin on.
Hippi luolalla.
Melkein näkyy.
Hitaasti sevaluu, mutta valuu kuitenkin.
Tuonnepäin, luulisin.
Tuosta pääsisi betoniselle ampuma-aukolle. Polku ei vaikuttanut vakaalta.
Vasemmalla sitten taas...
Humoristiset tukipuut eivät pidä edes itseään pystyssä.
Tuonne on mentävä, tuli mitä tuli.
Tuskin kuitenkaan vettä, vaikka sitä katosta tippuukin.
Ilma viileni heti.
Konekiväärin paikka, otaksun.
Puiset lattiatasot puuttuvat, niiden
kannakkeille on kolot seinissä.
kannakkeille on kolot seinissä.
Täällä on varmaan ollut kivaa talvella.
Hyvin valittu asemapaikka. Tuolta ei tulla.
Isomman luolan suulla.
Kovin pieniltä näyttävät, hippi ja ranskis.
Omatekoinen muistomerkki.
Täällä on käyty ihan äskettäin.
Takaisinpäin.
Tai no, ei ihan vielä.
Bunkkeri-selfie. Takuulla eka ja vika.
No niin, no niin.
Nyt sinne takaisinpäin.
Kanjoni kiinnostaa edelleen. Polku meinaa pettää alta.
Ehkä kuitenkin alaspäin.
Alastulo on hankalampaa; ei voi laskea kuin hiekkakuopan reunaa, sillä tyylillä saisi vain nilkkansa poikki.
Monessako mustassa kolossa on bunkkerin sisäänkäynti?
Alhaalla taas, ehjin jaloin.
Täältä katsottuna matka ei näytä miltään.
Kivistä voi muodostaa kirjaimia, kirjaimista sanoja. Ja tämän sait sitten aikaan.
Mittakaavaihminen maisemassa.
Näitähän riittää jonoksi asti.
Ranskis maisemassa.
Valo siivilöityy. Tuolla taitaa sataa.
Ihmiset ja autot - pieniä kuin kivet.