30.6.2016

Gränna, Ruotsi.

Heti aamusta tutkailemaan Stevnsfortetin bunkkereita ja kylmän sodan aikaista valvonta-asemaa - matkaa on kokonaista kaksi kilometriä. Krista jää datailemaan maan päälle, kun painun itse maan alle, opastetulle kierrokselle. Opas puhuu leveää tanskaa, audio guide -laitteeni selittää jotain ihan muita juttuja englanniksi - sen verran pysyn perässä, vaikka vaikeaa se on. Laite puhuu oikein hyvää englantia, mutta lausuu sanan nuclear kuin George Bush tyhmempi: nucular. Hyvä käännös tälle voisi olla ytinaseet. Hihittelen itsekseni.

Ensin meille esitellään moderneja tutkia ja ohjuspattereita, sitten valokranaatteja ampuva tykki, joka kuulemma valaisee koko Juutinrauman - lopulta kiipeämme rannikkotykin sisään. Laite on peräisin saksalaisesta taistelulaivasta, sotasaaliina tänne jäänyt; sen valmistaja, Krupps, tekee nykyään lähinnä kahvinkeittimiä. Kahdella kaksipiippuisella tykillä ja sopivilla miinakentillä pystyttiin sulkemaan käytännössä koko salmi.

Sitten itse asiaan ja pitkiä portaita maan sisään. Kalkkikivikallioon louhittu bunkkerihässäkkä on järkälemäisen massiivinen, kosteannihkeä ja miellyttävän viileä. Seinät hikoilevat. Käytäviä on yhteensä monta kilometriä, ne yhdistävät kaksi erillistä tykkipatteria toisiinsa. Itse hermokeskuksessa on hieman vanhentunutta, mutta silti toimivaa ilmavalvontateknologiaa: pyöreitä tutkaruutuja, jotka hohtavat vihreinä ja sanovat blip; reikänauhaa suoltavia kaukokirjoittimia; jääkaapin kokoisia tietokoneita; kohisevia radiopuhelimia.

Tykkihommat jäivät vanhanaikaisiksi, ne korvattiin kylmän sodan alkaessa ohjuksilla - tiedustelun ja tutkantuijottamisen merkitys kasvoi samalla. Täällä oli pahimpina aikoina jatkuva miehitys, Tanskan salmissa ei liikkunut kukaan huomaamatta. Huoneisiin ja pöydille on lavastettu senaikaisia lehtiä ja limupulloja, aika näyttää pysähtyneen. Tarpeen vaatiessa miehistö olisi voinut elää luolassa kolmekin kuukautta tulematta välillä ulos, varastoa riitti.

Käymme vielä muutamassakin huoneessa, joissa on lisää vanhentunutta teknologiaa. Käytttarkoitukset jäävät hämäriin, audio-oppaani kertoilee jostain fossiileista ja dinosaurusten joukkotuhosta, varsinaisen oppaan puheesta ei taas ota tolkkua. Hienoilta ne näyttävät, mitä sitten olivatkaan - on relettä, sähkömekaniikkaa, isoa säätöpyörää ja kumikahvaista vipua.

Maan pinnalla kuumuus iskee kuin lentokoneen ovella - lämpöä on jopa 20 astetta. Huh huh. Hommaan vielä museokaupasta ikonisen pussaavat poliitikot- rintamerkin. Ajelemme pikkuteitä Kööpenhaminaan päin, muutamasta ruokakaupasta hankintoja tehden. Vähän ennen siltaa alkaa sataa.

Sade jatkuu Ruotsin puolella taukoamatta, välillä yltyen - on ajettava hiljempaa, kun tie melkein häviää näkyvistä. Matkalla ei tapahdu oikeastaan mitään mainittavaa; käymme syömässä purilaiset Maxissa, sieltä kun saa useampaakin melko pätevää vegevaihtoehtoa - kokeiltava on.

Grännassa sade taukoaa, asetumme kartanomaiseen hotelliin - tai oikeastaan sen aittaa muistuttavaan piharakennukseen. Sisäpuoli on kuitenkin remontoitu täysin hengettömäksi joskus 80-luvulla, se on pettymys toki.

Kiertelemme keskustassa, tai siis kävelemme pääkatua eestaas. Paikka on kaunis, mutta turistien pilaama: valehtelematta joka toisessa talossa on polka gris -kauppa. Sivukaduilla näyttää olevan oikeaakin elämää, remontoinnin ja puutarhanhoidon tasosta päätellen ns. helvetin rikkaita Gyllenbergejä. Joka paikka on täynnä ruusuja täydessä kukassa, ne tuoksuvat huumaavilta. Brahe Husin linnanrauniot tuijottavat kadun päässä, korkealla kukkulalla.

Krista menee edeltä kauppaan, kierrän itse torin kautta. Pietari Brahe pönöttää patsaana kiven päällä. Ihmettelen hetken keskellä toria olevaa kummallista, pyöreää kivilaattaa - luen sitten muistolaatan. Tässä oli ennen torin kaivo, joka on nyt Pietari Brahen hauta. Että sellainen järjestely. (Korjaus: kielipuolisuus iski. Kaivo onkin siis lahjoitus, eikä hauta. Oma versioni on toki parempi tarina.)

Kaupan parkkipaikalla on valkoinen Rolls Royce, kissa menee sen alle piiloon alkavaa tihkusadetta. Puskee vielä etukulmaa, että minun auto. Otan kuvia, omistaja tietenkin luulee että autoa siinä ihaillaan. Krista häipyy hotellille, kävelen itse vielä satamaan katsomaan auringonlaskua. Se onkin hieno näky; melkein tyyni Vättern, korkeita kallioita Husqvarnassa päin, pohjoisessa rannaton ulappa, lautta juuri lähdössä Visingön saarelle, Brahe Hus kalliollaan ja sen takana tuulimyllyjen vilkkuvat valot. Laiturilta ongitaan, kalaakin näyttää tulevan.

Kävelen takaisin pitkää puukujaa, naakat ovat juuri käymässä yöpuulle - eivät osaa kuitenkaan päättää, mihin puuhun. Tuhatpäinen parvi asettuu ehkä minuutiksi aloilleen, mutta lehahtaa ilmaan pienestäkin tuulenpuuskasta tai rasahduksesta. Melkoinen esitys, varsinkin ihan pään yläpuolella.

Huomenna Tukholmaan, laivaan ja kotiin. Loma loppuu. Ääh.