5.6.2017 Bad Reichenhall, Saksa

Kävelimme maanalaista käytävää pitkin toiseen rakennukseen aamiaiselle kuin agentit ikään. Keskellä tunnelia portaat nousivat viisi askelmaa ylös ja sitten heti alas. Ehkä salaisen tukikohdan piirtäjäle kävi pikku moka.

Parin tunnin ajo Bad Reichenhall:iin, Berchtesgadenin naapuriin, vuorten noustessa koko ajan korkeammiksi. Meillä on kämppä kahdeksi päiväksi, kerrostalon viidennessä, vuorten keskellä. Tuskin ehti ranskis pysähtyä pihalle, kun kyttäysmummo jo ojensi parvekkeelta, että siihen ei todellakaan saa pysäköidä - vaan paikalle 31, olkaa niin hyvät kiitos, ja hymy päälle. Melkoinen ero ilmapiirissä.

Laukut heitettiin ja avain lunastettiin - ja sitten pesille, nimittäin kotkanpesille. Ranskis vikisi jyrkällä serpenttiinitiellä, joka vei silti vain puoliväliin; loppumatka oli mentävä bussilla - kävelläkin sai, mutta juuri nyt ei ollut kuutta ylimääräistä tuntia takataskussa. Olimme ensimmäisinä jonossa, mutta kiinalaiset etuilivat - kaikki viisitoista, samaan rahaan. Samaan bussiin mentiin, kuitenkin.

Huimaavan ja korviapaukuttavan nousun, jota unkarilaisryhmän huonot vitsit ja vastahakoinen tekonauru sulostuttivat, jälkeen, oltiin uuden edessä. Viimeisen sadan metrin aikana maailma nimittäin peittyi valkoiseen utuun, jota myös pilveksi kutsutaan. Sen keskeltä suuntasimme vuoren sisään louhittuun kosteannihkeään tunneliin, jossa on kai aina märkää. Se johti pyöreään huoneeseen, jossa oli puolipallonmuotoinen holvikatto ja hissin ovi. Etuilimme kiinalaisia, niillä meni ryhmä poikki. Häh-häh.

Hissillä pääsi suoraan pimeyden ytimeen - tai, tässä tapauksessa, valoon. Kaikenkattava valkoinen pilvivaippa toimi kuin suuri softbox, sirottaen auringonsäteet tasaiseksi läpitunkevaksi massaksi. Valoa oli kainaloissakin, ja nenässä, varpaiden välissä on ehkä vieläkin.

Itse talossa oli kovin vähän nähtävää, ei kaapin kaappia, joten nautimme terassilla oluen. Kyytipojaksi piti tietenkin saada makkaraa ja leberkäseä, tuota lihamurekkeen ja lauantaimakkaran risteytystä. Krista jäi syöttämään puolikesyille alppinaakoille juustokakkua, kun ei niille paprika kelvannut - itse kiipesin vuoren huipulle, ehkä 50 metriä ylöspäin, vankkaa polkua.

Pilvipeite rakoili pätkittäin, näin laaksoon ja Königsseelle, jossa viime kesänä veneiltiin. Jotkut Darwin-palkintoehdokkaat kävivät reunalla, aivan liian lähellä - sumussa sitä ei niin tajuakaan. Keskeltä haljenneen kiven ja vuorimäntyjen välistä johti lankkupolku näköalapaikalle, tai ehkä Japaniin. Jostain kuului arigatoo. Kävin toteamassa, että seuraavalle huipulle näkyy tässäkin kelissä toisinaan - ja että siellä pyörii jenkkiperhe täysin hukassa, poika huutaa väsymystään, mutsi on jo täysin sulkeutunut ja faija se vaan johtaa, vieläkin.

Laskeuduimme korkeuksista hyvässä järjestyksessä, ilman unkarilaisia ja kiinalaisia. Hukkunut jenkkiperhe oli jotenkin taikonut itsensä samaan bussiin. Ajelimme vielä kuvaamaan Ramsau bei Berchtesgadenin kuvauksellisen kirkon, joka on kaikissa matkaoppaissa, ja Hinterseen pienet yhden puun saaret. Ilma väreili kuumana, eikä tunnelma ollut yhtään hullumpi.

Täällä on tänään pyhäpäivä; katolinen superhelluntai jatkuu vielä, tai jotain. Eihän siinä mitään, mutta kun yksikään kauppa ei ole auki - emmekä tienneet tästä etukäteen. No, bensikseltä sai sentään Ötkeriä ja olutta, bongasin heti neljä maistamatonta. Kämpillä olikin sitten mukava katsella ukkosen riehuntaa vuorella ja mustien pilvien marssia, parvekkeelta käsin, pizzaa jäytäen. Joskus elämä vaan on.

Huomenna Salzburgiin, Mozartia etsimään. Itävaltalaisilla on muuten pr-hommat kiitettävästi hallussa; Hitler oli itävaltalainen, Mozart saksalainen - saivat maailman vakuutettua, että toisinpäin.