6.6.2017 Bad Reichenhall, Saksa

Aamiaisen jälkeen hipit autoon ja kohti Salzburgia. Navigaatiosetä ei sitten osannutkaan Itävallan maantietoa - vaan kyllähän sinne nyt löytää, matkaa 17 kilometriä ja onhan kylttejä. No, Salzburgissa näin tasan yhden opastekyltin, joka EI ohjannut jollekin hotellille. Täysin summassa löysin altstadt-nimisen parkkiluolan, johon hylkäsimme Ranskis-paran. Kohtuuttoman pitkän tunnelimarssin jälkeen kävi ilmi, että luola oli louhittu Salzburgin linnan alaiseen kallioon. Aika hyvin eksytty.

Säätila ei osannut päättää koko päivänä; vettä tihuutti kymmenisen minuuttia, sitten paistoi noin vartin. Kiertelimme katedraalia kuin hipit kylmää olutta, kuvattavaa riitti. Yhdelläkin aukiolla suihkulähteen keskipylväänpäällinen enkeli heitti ylös pyrkivää pirua salamalla että zut vaan - toisella taas oli taide; monimetrinen kultainen pallo, ehkä Mozartin kuula, jonka päällä seisoi eksyneen näköinen liikemies. Torilla lapset pelasivat torishakkia, pallon alla sateensuojassa vanhat ukot ihan oikeaa. Voittavalla osapuolella oli sama virne.

Katedraalin kulmalla odotteli kymmenittäin parivaljakoita, tällä kertaa ihan hevosista koostuvia, kärryt perässä ja turistien rahat mielessä. Jotain pientä lenkkiä ne kiersivät, milloin nyt ajurit somettamiseltaan ehtivät. Ehkäpä paras homma oli ukolla, jonka tehtävänä oli polkea tavarapyörällä kärryjen perässä ja lapioida mahdolliset luonnontuotteet parempiin ämpäreihin.

Katedraali oli sisältä juuri niin huikea kuin sellaiset aina ovat - ja juuri niin samanlainen kuin kaikki muutkin, että sanottavaa ei keksi. Ei jeebuksen varvasta laatikossa eikä riittävän kummallisia patsaita.

Katsoimme Mozartin pönötyspatsaan, sen takana oli trukki ja talon katolla reiska. Hevonkakkapyörämiehellä näytti olevan kädet täynnä töitä. Tuijotimme hetken myös yliviivaustussin keltaiseksi maalattua Mozartin syntymätaloa - sen alakerrassa on Spar, jossa myydään muutakin kuin niitä helevetin kuulia. Tässä kaupungissa ei kai muuta olekaan. Tai on: kilpailu siitä, kenen kuulat ovat aidoimmat ja alkuperäisimmät. Ja ainakin kaksi kauppaa, joissa on joulu ainainen - hieman häiritsevää kamaa näin kesäkuussa.

Getreidegasse tunnetaan kiemuraisista kylteistään - sellainen on asennettava, jos mielii jotain myydä. Edes mäkkäri ei ole päässyt tästä luistamaan. Ja tietenkin juuri tässä kohdassa nälkä yltyi, kuten sadekin. Kaikki seudun syöttölät olivat kuitenkin joko fine diningiä, tai järkyttäviä turistirysiä. Kultaiset kaaret siis pelastivat, kuten joskus käy. Purilaisenpuremishuoneessa oli seinät vuorattu kauriiden, peurojen ja muiden porojen kalloilla, sopivasti.

Vanhempi rouvashenkilö oli aiheuttaa välikohtauksen; istui syömässä omia eväitä (kokonaisia avokadoja ei taida olla listalla) ja vaati kovaan ääneen henkilökunnalta kunnon välineitä, kun ei tällä teidän muovilusikalla pysty. Henkilökunta lajitteli roskia, eikä sanonut diplomaattisesti mitään, ettei olisi puhunut totuuksia. Rouva pelleili viereisen pöydän kiinalaisten vauvalle ja hymyili kuin Naantali, kunnes seuraavassa hetkessä tivasi hyytävään sävyyn, etteikö poika osaa saksaa, kun lusikka se vaan viipyy. Hiljaisuutta ei olisi voinut leikata muovisella veitsellä.

Roskat setvittyään poika taikoi jostain metallisen aterimen ja totesi, ettei täällä oikeastaan saisi syödä omia tuomisia, mutta olkaa hyvä nyt sitten. Tästä ilahtuneena rouva kävi tilaamassa isoimman mäk-aterian kaikilla pallolaajennuksilla, kun täällä on niin kiva palvelu. Kiinalaiset tuijottivat seiniä hämmentyneinä.

Salzach-joen ylittävä silta oli lukittu aivan täyteen rakkauslukkoja. Tihku kuitenkin yltyi ihan oikeaksi sateeksi. Laahustimme trolleybusseja (mikä tuulahdus idästä) väistellen kohti ranskista - se olisi helppo löytää, piti vain seurata kallioseinää, jonka päältä kasvoi linna. Osa taloista oli aivan kiinni kalliossa, en ihmettelisi jos muutama huone olisi kaivettu sisäänkin asti.

Kutsuva kahvila kutsui, istuimme wi-fi:n lämpöön joksikin ajaksi. Juustokakku oli hyvää, vaikkei ollutkaan alppinaakkoja, joille sitä syöttää. Parkkihalliin ehdittyämme ihmettelimme hippien erilaisia märkyyden asteita; itse olin kastunut pahasti lähinnä hihoista, vähemmän sitten edestä ja takaa - Krista taas oli aivan totaalisen uitettu. Sama sade molemmilla; ei tätä pelkkä hattu selitä, eikä kävelynopeus. Mikä sitten?

Kylttejä ei näkynyt taaskaan, osuin kuitenkin tuurilla oikealle kadulle. Muutaman kilometrin matkaan meni melkein tunti, oli nimittäin hienoinen ruuhka - eikä kyltitönnä tiennyt, jonottaako turhaan, väärällä kaistalla, eikä olekaan kääntymässä sinne. Monesti ei ollut! Bensa oli sentään halpaa ja penkinlämmitin kuivasi housut.

Kämpillä katsoimme telkkarista noin kymmenen minuuttia parhaita kesähittejä. Melko sakeaa kamaa. Saksaksi dubattu Doctor Who oli parempi vaihtoehto, ei kovin hyvä toki sekään.

Huomenna Sloveniaan, Bledin kylään. Onkohan siellä vampuureita?