9.6.2017 Bled, Slovenia

Kukonlaulun aikaan (no vähän myöhemmin, naapurin perkele aloittaa kuudelta) käänsin ranskiksen kohti moottoritietä, sitä samaa kuin tähänkin asti. Pienissä maissa on se ikävä puoli, että tulee ajaneeksi samat tiet monesti - Slovenia on noin Uudenmaan kokoinen.

Kävimme ensin tarkastamassa Predjaman linnan, joka työntyy vain vähän ulos isosta luolasta. Kerrassaan hämmentävä paikka. Tiekin oli kapea ja kiemurainen, se kulki läpi paahteisen mäntymetsän, sirkkojen ja kaskaiden sirittäessä, ja kukkuloita ylös ja alas. Oikein sopiva turistibussille, totesin - ja ilmestyihän sellainen paluumatkalla eteen jumittamaan.

Seuraavana Postojnan tippukiviluolat. Paahtavalta parkkipaikalta hikiseen joenvarteen, ohi vesimyllyn, liput haltuun Hotel Jaman alakerrasta, turistien väistelyä ravintolamaailmassa, kiinalaisten järjestämä tungos - ja sitten pienellä junalla maan uumeniin, vihdoinkin viileään.

Luolasto oli aivan överi; ensin junailtiin vähintään kilometri, sitten käveltiin ainakin toinen. Koko matka pelkkää tippukivien ja geologisten muodostelmien ilotulitusta. Voisin helposti viettää viikon pelkästään kuvaamalla kaikkia noita muotoja ja asetelmia.

Vaan olihan paratiisissa toki varjojakin. Kierroksen piti olla kaikille sopiva, jopa pyörätuolille - vaan eipä ollut ei. Pelkkä portaiden puute ei nimittäin vielä riitä - korkeuseroja kun oli vähintään tarpeeksi; jos joku kelaa itsensä läpi tuon vuoristoradan, etenkin juoksevien oppaiden tahdissa, niin siinä jää Leo-Pekka Tähti lehdelle soittelemaan. Toivottavasti ei soita seiskaan. Joka tapauksessa jäimme niin kauas pääjoukosta, että nauratti. No, meneehän niitä junia...

Kiipesimme lopulta viimeiseen luolaan, se oli niin valtava, että sisään mahtui matkamuistomyymälä - ja vielä jäi tilaa kymmenelle samanlaiselle. Jossain täällä kuulemma elää olmeja, näin niitä akvaariossa - ehkä niistä voisi jalostaa vampyyrille palvelijan, valon puute ja mitä näitä nyt on... Hienoja ötököitä, joka tapauksessa.

Luolien jälkeen pieni täydennys ruokakaupassa ja kohti vuoria - ensin Socan jokilaaksoa ja sitten Triglavin luonnonpuistoa. Soca virtaili hammastahnanturkoosina uomassaan, tie kulki välillä yhtä rantaa ja sitten toista, vuoret kohosivat molemmin puolin. Muutaman padon jälkeen ylävirtaan joki villiintyi ja vastaantulevien autojen katoille ilmestyi kanootteja. Lähestyimme adrenaliininhuuruisia seutuja; taivaalla liiteli ties mitä tuuletinlentopyöriä ja joka paikassa mainostettiin Red Bullia. Kuskeillakin tuntui pärisevän; koko ajan joku puskurissa kiinni, rajoitus hillittömät 90 kapealla vuoristotiellä - eikä riitä.

Onneksi pääsimme pian vielä kapeammalle tielle, luonnonpuiston ytimeen. Kiipeäminen alkoi ihan tosissaan, neulansilmiä oli ylöspäin mennessä nelisenkymmentä - pahimmillaan piti vaihtaa ykköselle, ettei ranskis tukehtuisi. Siellä täällä vilahteli jäänteitä 1. maailmansodasta, bunkkereita ei näkynyt, mutta huoltolinjana käytetyn köysiradan jäänteitä kyllä.

Tien korkein kohta, Vršic:n sola (1611m) takana ja lasku edessä. Tällä puolella vuorta neulansilmät oli päällystetty mukulakivillä. Melkoista tärinää, vaikka eipä niissä kovin lujaa voinut muutenkaan päästellä. Tästäkin huolimatta hienoja maisemia; pystysuoraa kallioseinää, tiheitä metsiä ja vihreää hämärää, ryöpsähteleviä vuoripuroja, vähitellen laskeva aurinko, joka vuorten takaa tullessaan valaisi tämän mutkan vaan ei tuota.

Pysähdys ravintolan pihassa, näkymien toivossa. Kuului kummaa ääntelyä, lähteeksi paljastui eksynyt karitsa, valkoinen ja pörheä. Siinä se pyöri, bikers welcome -kyltin luona, ja huusi välillä äitiä. Kukaan ei vastannut. Ikävä sitä oli sinne jättää, vaan eipä voinut oikein muutakaan.

Laskeuduimme vuorelta juuri sopivasti, kun vastaan alkoi tulla isoja prätkiä, joissa oli kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin valot. Vilkkua, väriävaihtavaa lediä, sireeniä, tööttiä, jänisräikkää. Niitä tuli kymmeniä, ehkä satoja, idyllisen kylän pimenevässä illassa. Kuka sanoikaan bikers welcome?

Moottoritie toi kotiin. On se vaan hienoa painaltaa vuoren seinään kaiverrettua tietä, tummuvassa illassa, kun alhaalla laaksossa kylien valot tuikkivat - ja stereoista tulvii musiikkia, jossa on pitkiä kaaria. Päivän kuumuus häipyy vähitellen, helteen tuoksu vielä jää. Huomenna takaisin Itävaltaan, Kaprunin lähelle. Tarkempi paikka selvinnee.