10.6.2017 Uttendorf, Itävalta

Kukonlaulun jälkeen oli aika pakata ranskis ja jättää Slovenia taa. Ajoimme vielä pari kylää ylöspäin, kivan laaksonäkymän perässä. Aurinko paahtoi ihan tosissaan, kun kiipesin jalkaisin vielä vähän pidemmälle - löytyihän se lopulta, näkymä Bledin linnalle. Oli heinäntekoaika, koko tienoo tuoksui aromaattiselle kuolleelle kasville ja jostain syystä myös kamomillalle. Kesäistä.

Kävimme katsastamassa Bohinj:in järven, kuulemma Slovenian kauneimman. Olihan se toki hieno; kirkasta ja lähes tyyntä vettä, vuoret ympärillä, holvikaarisilta ja valkoinen kirkko, urpoja turisteja kanooteissa, kaloja aivan rannassa pullaa kärkkymässä - ja järvestä lähtevällä joella surffaileva sorsa, joka ui hirmu tarmolla ylävirtaan, että sai lasketella takaisin alas. Joo, onhan näitä nähty...

Paikallisesta kaupasta, joka oli täynnä kälättäviä savolaisia, hieman evästä ja takaisin moottoritielle - sille samalle. Ei raportoitavaa Itävallan rajalle asti. Vähän ennen sitä täkäläinen moottoritie- ja tunneliyhtiö (hyvä idea sinne Suomeenkin, maksullinen yksityinen tie, vaikka ostin jo vinjetin) oli järjestänyt kivan pikku jonotusperformanssin. Jumitimme kahden kilometrin matkaa ainakin tunnin, paahtavassa helteessä. Ilmastointi oli laitettava kiinni puolen tunnin jälkeen, kun ranskis oli tikahtua. Good times. Maksuporttien lähestyessä selvisi syy koko kurjuudelle: ahneus. Koppeja oli kymmenen rivissä, ja lisää aidan takana, pysyvästi poissa käytöstä - mutta vain kahdessa palveltiin. 7,50e per henkilöauto, rekoista enemmän; en tiedä täkäläistä tuntipalkkaa, parissa minuutissa olisi koppityyppi sen itselleen tienannut. No, halvemmallakin pääsee...

Bischofshofenissa piti tankata ja vaihtaa sitten pienemmälle tielle. Majapaikka löytyi hankalan tien päästä, mutta helposti. Olimme kuitenkin myöhässä jonotuksesta johtuen - ei ollut ketään kotona. Ihmettelimme perinteistä alppimaatilaa ja vuoristoidylliä hetken, ankat sekoilivat pihalla keskenään. Ovikelloon ei reagoitu. Jostain ilmestyi kissa, joka vaati päästä ensin syliin ja sitten sisälle. Ovi oli auki, joten päästimme. Krista kävi sisällä huutelemassa, ei ketään. Ovikelloon ei edelleenkään reagoitu. Annettu numero ei vastannut. Kissa tuli takaisin syliin ja alppinaakat söivät hanhien ruoat.

Himputti, mitäs nyt? Näin myöhään on huono etsiä uuttakaan paikkaa, ja sitäpaitsi on lauantai... LAUANTAI! Silloin se iski. Eipä käyty kaupassa ei, ja nyt ne ovat kiinni maanantaihin asti. Hienoa, oikein hienoa. Kiitos, kristilliset konservatiivit. Onneksi juuri silloin joku reagoi vieraaseen autoon pihalla ja tuli hätiin. Heivasimme laukut ylös huoneeseen ja häivyimme melkein lähimmälle huoltikselle, sieltähän saa nakkia tai jotain. Kuten saikin.

Palatessamme meitä odotti seuraava yllätys; neiti sanoi, että meillä ei olekaan varausta ja joku toinen on tulossa samaan huoneeseen. Mukavaa. Kyse oli kuitenkin lopulta sekaannuksesta hankalien sukunimien kesken. Ei, emme varanneet neljän hengen huonetta. Nakit lämpesivät pannullakin, kun mikro vain hurisi eikä lämmittänyt - eivätkä olisi tarttuneet yhtään niin tiukkaan, jos olisin muistanut että meillä on voitakin. Kissakin tunki parvekkeelle tervehtimään.

Kissahommissa meni sitten tämä ilta. Pikku rouvalla oli kaksi pentua, jotka ahtautuivat mahdottomasta raosta parvekkeelle sukkia tappamaan, hyttysverkko-ovessa kiipeilemään ja allergikkoa sulostuttamaan.

Istuskelen parvekkeella, jolta on hulppea näkymä laaksoon ja vuorille. Ilta tummuu, sirkat sirittävät, naapurit hölöttävät ja teinibemarin basso jauhaa. Avaan toisenkin oluen ja katselen kapearaiteisen kiskobussin matkaa laakson läpi. Siitä lähtee kokoonsa nähden kohtuuttoman kova meteli.

Huominen on vielä hieman auki: joko Kaprunin padolle päiväseltään tai Edelweiss-hütteen, korkealle Grossglockner high alpine roadille yöksi. Molemmat toimivat kyllä. Ja nyt niitä kissavideoita.