11.5.2017 Edelweissspitze, Itävalta

Mikä päivä - eikä ole vielä edes ilta. Heräsin kello 5:20 johonkin - katselin auringonnousua, ruusunpunaisia vuoria ja sumua laaksossa pienen maagisen hetken. Kissanpennut tulivat parvekkeelle tappelemaan, nukahdin pian uudelleen.

Päivemmällä ajelimme Zell am See:hen, sitä seetä katsomaan. Parkkipaikka löytyi kuin taikaiskusta juuri parhaan näkymän luota. Porukka grillasi rantanurmella itseään, joillakin oli viinipullo purossa viileämmässä. Huonoa elämää.

Pikaiset syömingit ja kohti Grossglockner high alpine roadia. Kävimme täällä jo viime vuonna, mutta sankan sumun vuoksi näkymät jäivät himmeiksi. Nyt taivas oli pilvetön. Pysähtelisimme vähän turhankin usein - kaikilla hyvillä näkymillä, vesiputoksilla, sulamisvesien muodostamilla järvillä, lehmien luona ja mitä näitä nyt on. Tänä vuonna lunta oli enemmän, paikoitellen jopa parimetrisiä kinoksia. Kävin puolihuolimattomasti myös yhdessä näyttelyssä, joita on pitkin matkaa. Tämä kertoi hilpeää tarinaa sotavangeista, jotka tämänkin tien rakensivat, orjatyönä (vapaaehtoisena työkokeiluna) tietenkin.

Maisemat huikaisivat, kuten aina. Ei niihin silti paatuneinkaan matkailija totu. Jyrkkää seinämää, kilometrin pudotuksia metrin päässä, jyliseviä putouksia, vaihtelevia pensastoja, pieniä mutta erittäin värikköitä kukkia, rapautuvaa ja pysyvämpää kiveä, osa kimaltavaa, osa tumma, osa vaaleampaa.

Saavutimme lopulta Pasterzen jäätikön. Se oli vetäytynyt hieman misää viime vuodesta, mutta sen yläpuolisilla huipuilla oli selvästi enemmän lunta. Murmeleita ei näkynyt, eikä vuorikauriita.

Kävin tarkastamassa tunnelin, joka jäi viime vuonna väliin. Aluksi oli näyttely tunneloimisesta, joka kuitenkin vaihtui pian sodanaikaiseen pakkotyöhön ja heti perään saduksi, jossa paha muija taikoi kirkonmeiningit laistaneet isännät ympäröiviksi vuoriksi. Hilpeää, kaikenkaikkiaan. Oli jopa interaktiivista valoa ja ääntä. Ihanaa.

Hetken kulkemisen jälkeen tunnelin seinä avautui, kuten näkymäkin; aivan uusi kohta katsoa jäätikköä. Kyltti seinässä lupasi, että seuraava tunneli oli vain 200 metriä pitkä ja uusi näkymä koittaa sitten. Tietenkin menin; nyt ei ollut satuja tai muutakaan viihdettä, vain kylmänä katosta tipahteleva vesi ja vilkkuvat loisteputket. Näkymä kuitenkin palkitsi, ja kyltti lupasi taas pian uutta.

Viidennen tunnelin suuaukolla Krista soitti ja halusi tietää missä ehkä olin. Hmm. Näkymät olivat kerta kerralta parempia, ei siinä, mutta takaisin oli lähdettävä. Alaovella luin kyltistä, että kuudes tunneli oli suljettu ja näiden jälkeiselle majatalolle ei päässyt. Ihan hyvä niin.

Siispä takaisinpäin, kohti Edelweisshütteä - meillä on täällä huone yöksi. Aivan huipulla, 2571 metrin korkeudessa, sijaitseva majatalo on tiettävästi lähitienoon korkein - ainakaan ylemmäs ei mene tietä. Nautimme terassilla käristelautasen ja muutaman oluen. Aurinko laski vuorten taa ja värjäsi kaiken kultaiseksi ennen menoaan. Hippi oli hetken aikaa tyytyväinen ihan kaikkeen, kunnes baarin radiosta tuli Kuusamo - tosin alkuperäinen, ranskankielinen versio.

Vessasta näkyy Zell am Seen järvi ja autojen valoletkat ja auringonlasku, ei ihan huonosti sekään. Aiemmin yritin käydä näköalapaikalla pyöräyttämässä panoraaman, mutta siellä oli lauma tätejä aivan viinissä - joka kuvaa osui vähintään yksi. Tralalaa, ne lauloivat ja kilistivät - että kuules Brunhilde, sun pitää vielä ajaa kotiin. -Ajaa kotiin, autolla vai? No pienet sille!

Aamulla heräämme, ainakin niin oli puhe, hetkeksi katsomaan auringonnousua. Täällä ei kukko kieu, mutta onhan noita kelloja. Saapa nähdä. Iltapuhteeksi sain vielä korjata huoneen reistailevan ikkunan, istuihan sekin lopulta paikoilleen.