13.6.2017 Mittenwald, Saksa

Aamulla oli hyvä idea syödä itsensä palloksi, ettei menisi ruokaa haaskuun - se kun on täällä niin kovin kallista... Seuraavassa paikassa ei nimittäin ole jääkaappia. Äitikissa jätti pennut parvekkeelle tappelemaan ja tuli voipuneen näköisenä sisälle, sillekin alkaa jo riittää. Ranskis lastattiin ja lasku maksettiin, heti kun vastaanottaja löytyi. Se puhui niin paksua murretta, että kieli jäi epäselväksi. Kissa oli sillävälin tullut autolle odottelemaan, että ottakaa mukaan.

Kaprunin padolle ei ollut pitkä matka - ehdimme kuitenkin törmätä taas yhteen kokoontumisajoon; tällä kertaa lauma lapsia alpakoiden kera. Ranskis sai jäädä viileään parkkihallin, jonka läpi virtasi joki. Hämmentävä paikka. Hipit taas työnnettiin eläkeläisillä lastattuun kuumaan bussiin, joka sukelsi melkein heti pitkään tunneliin. Ilma viileni sopivasti.

Tunnelin jälkeen odotti rinnehissi, samanlainen kuin monilla metroasemilla, mutta kymmenen kertaa isompi - mahtui 185 ihmistä. Viidessä minuutissa olimme 400 metriä korkeammalla - ja hetikohta uudessa bussissa ja toisessa tunnelissa. Pianpa jo tulikin näkyviin Wasserfallbodenin tekojärvi, alempi kahdesta - ja sen jälkeen massiivisena nouseva Moosersperren pato.

Bussi heitti ulos viileään vuori-ilmaan ja paahtavaan aurinkoon. Lumihuiput kohosivat, purot kohisivat, Mooserbodenin tekojärvi seisoi tyynenä ja likaisen turkoosina. Läheisellä jäätiköllä, huippujen toisella puolella, lasketeltiin tälläkin hetkellä.

Kävelin patoa pitkin, se ei tuntunut yhtään niin korkealta kuin oli - yli satametrinen. Inhimillinen kaarevuus kai sai tämän aikaan, pudotus ei ollut täysin suora. Kuvista tuli silti huikaisevia, kännykällä tosin jokseenkin vähemmän.

Krista hyytyi aurinkoon ja korkeuteen, joutui palaamaan varjoon. Itse jatkoin vielä toisenkin padon päähän ja kiipeilin hieman vuorellakin, kunnes korkeus ja aurinko alkoivat käydä päähän ja hiki silmään. Oltiin kuitenkin yli 2000 metrissä. Esitteestä luin, että ensi lauantaina padolla järjestetään maailmanennätys-yritys; maailman pisin rivitanssi. Kaikenlaisia hulluja.

Ylemmmän altaan pato koostuu kahdesta kaarevasta osasta, jotka ovat ylhäältäkin niin leveitä, että päällä voi ajaa. Patojen välissä on pieni mäennyppylä, jonka läpi kulkee tunneli autoille - jalankulkijat saavat mennä ulkokautta. Kurkistin kuitenkin sisään, siellä ne hullut jo tanssasivat.

Bussimatka alaspäin meni hyvin noin puoliväliin asti, kunnes tie täyttyi lehmistä. Kävin ulos ihmettelemään - tässä kohdassa oli jonkinlainen maatilan ja ravintolan yhdistelmä. Värikäs muovilehmä, luonnollista kokoa, seisoi turisteja pyydystämässä, mutta saikin paljon huomiota ihan oikeilta lajitovereilta. Vastahakoinen mutta velvollisuudentuntoinen paimenkoira kävi hätistämässä rouvia takaisin kotiin, laihoin tuloksin. Menninkäisen oloinen paimen nahkahousuissaan ja sulka hatussaan huokaisi ja kaasutti trial-pyörällään hommiin. Pian oli tie tyhjä ja hipitkin takaisin laaksossa.

Kylteissä vilisi tuttuja nimiä: Bischofshofen, Zell am See, Innsbruck, Kitzbühel, lopulta Garmisch-Partenkirchen. Hippien mäkiviikot. Kohti Saksaa kävi tie, kunnes katkesi - moottoritie oli jostain syystä suljettu, tylsistynyt ukko röhnötti lepotuolissa ja viittoi, että ei tänne. Seurasin keltaisia kiertotie-kylttejä, kunnes nekin loppuivat äkkiarvaamatta. "Jos muuta ei mainita niin suoraan" ei kai pitänytkään paikkaansa. Puhelimen navigaatiosetä ei uskonut että tie on poikki, ehdotteli loputtomasti u-käännöksiä mitä jännemmissä paikoissa. Varsinainen navi taas ei toiminut Itävallan puolella, eikä karttakirjaan ollut merkitty näin pieniä kyliä ollenkaan. Tien numerolla olisi löytynyt, mutta niitä nyt ei viitsi jokapaikkaan merkitä. Kerrassaan hieno tilanne.

Ajoin tuurilla eteenpäin, kyltit tulivat takaisin - joskin opastivat nyt toisesta suunnasta. Jouduimme kimurantille alppitielle, josta oli kuitenkin mainiot näkymät. Jossain laskettelukeskittymässä bongasin viitan Garmischiin ja navigaatiosetäkin sai taas ajohousut jalkaan. Mittenwald löytyi, eikä majoitustakaan tarvinnut kauaa etsiä. Pihalla makaava vanha koira jaksoi nostaa päätään vain vähän, että kas, joku tuli. Talo näytti överiltä, mutta oli sisältä tyylikäs - ei puolipanelia eikä kummallista takorautaa missään.

Vanha keskusta oli viiden minuutin kävelyn päässä ja todella söpö. Talot täynnä maalauksia, katujen keskellä kapeassa rännissä juokseva vuoripuro. Metsästimme kaupan, joka oli vielä hetken auki ja siirryimme sitten wieninleikkeiden pariin - ravintolaksi valikoitui se mauttomin, perinneasuisin ja nahkahousuisin. Terassin halki virtasi puro, tarjoilijoilla oli pölyhuiska hatussa tai tissinkorostusmekko, kirkko moikasi kaikilla kelloillaan vain metrien päässä. Ilta tummui, ruoka maistui - ja hyttysillekin kelpasi. Olen itsekin syöty. Juuri kun olimme lähdössä, terassille kurvasi torvi- ja haitaripartio ja turautti käyntiin kunnon humpat. Pöydissä laulettiin mukana - meno kävi niin tiheäksi, että oli hyvä poistua.

Mittenwald on kaikesta päätellen vanhaa viuluutus- ja soitinrakennusseutua. Kirkon edustalla pönötysukon patsas esittää viulunrakentajaa, verstaita näkyi olevan useita ja olipa jousisoitinmuseokin - sen ikkunasta tuijotti maanisen oloinen mallinukke viulunpalojen ja -muottien kanssa. Millään katolla ei silti näkynyt yhtään viulunsoittajaa. Lampaanviulu... äh, keksi omat vitsisi. Itsehän tunnen kaupungin lähinnä panimosta, Mittenwalder on sangen hyvää perusolutta. Panimokierroksellekin olisi päässyt, tänään kymmeneltä aamulla, seuraava ensi viikolla. Että näin.

Huominen on auki, ehkä jotain tai sitten jotain muuta. Täältä tähän.