Turku, Suomi, 16. syyskuuta 2022 - epilogi

Herätyspimputus soi epähemulimaisen aikaisin, etenkin kun sisäinen kello kävi vielä Keski-Euroopan aikaa eli oli tunnin vähemmän. Autokannella herätyksen viimeisteli venäläisen katumaasturin yliherkkä varashälytin, auton merkki oli täysin tuntematon Haval. Joko pakotteet vaikuttavat?

Auringonnousu Turun linnalla on aina näkemisen arvoinen, vaan ei ihmistä saa herättää tähän aikaan - ei vaan yksinkertaisesti kykene toimimaan. Siitäkin huolimatta ajoin Kristan Kaarinaan, anopin luo aamiaiselle, ja suunnistin itse paikalliseen rengasliikkeeseen - siellä kun piti odottaa asennusvalmiina uuden kumin, valmiina tuoreelle ja suoralle vanteelle asennettuna. Puolen tunnin sisään saisin itsekin kahvia! Vaan, kuten edellisviikkojen tuurista arvata saattaa, eivät rengasukot olleet kuulleetkaan koko hommasta. Ei löytynyt nimellä eikä rekisterinumerolla minkäänlaista mainintaa, vaikka asian piti olla allelaittoa vaille valmis. Vaan ei hätää, sanoi rengashenkilö - toimittajalla olisi sopivia osia. Toimitusaika noin viikko, laitetaanko tilaukseen? En kysynyt heiltäkään, josko tunkkia olisi - olisivat pitäneet sen kuitenkin; vitsi ei vanhene ehkä koskaan.

Ajoin sitten itsekin anoppilaan, suutuspäissäni söin liian monta sämpylää ja kömmin rantamökkiin kauneusunille. Uudestiherännyt hippi ajatteli jo selkeämmin, ja kohtapa oli jo tilattuna vanne ja rengas Nurmijärvelle, noudettavissa alkuviikosta.

Seurasi kuulumisten vaihtoa, matkan kertausta ja kevyttä lounasta. Sitten vanhaa tietä kotiinpäin ja auton perusteellinen tyhjennys, muutaman hissillisen sai roudata - onneksi pieni veljeni tuli apuun. Päälle maistuivat bänditreenit, tai ainakin soittosessiot, ehkä muutama kylmä siinä sivussa. Kotiuduin viimeisellä kolmosella, kuten tapana on.

Kilometrejä kertyi 3775, siihen päälle vielä matka Turkuun ja takaisin. Uusien oluiden mittari näyttää lukemaa 169, ei ihan huonosti sekään. Ensi kesänä mennään taas, on se vaan hienoa hommaa. Kattavampi kuvaraportti valmistuu tuttuun tapaan myöhässä, kerron kyllä sitten. Ja jos ette ole vielä kurkanneet instan puolelle, niin hästäkillä hippienautoloma2022 löytyy joitain otoksia. Kuullaan!

- - -

Noin viikon kuluttua paluusta tyhjensin autosta viimeiset roskat, pullot, kerätyt kivet ja simpukankuoret. Kaivoin myös Ales Stenarilta poimitun kotilon hankalasta paikasta, penkin ja keskikonsolin välistä. Pesin kuorista hiekan ja roskan, jätin ne kuivumaan tiskialtaaseen. Kopistin samalla leikkuulaudan murut altaaseen. Kului puolisen tuntia, tulin hakemaan juomista. Tiskialtaassa mateli pieni kotiloetana, söi innoissaan kosteita leivänmuruja kuin ei olisi syönyt viikkoihin - kuten ei ollutkaan. Mitäs hemmettiä?

Netistä opin, että kotilot voivat vaipua horrokseen, jos olosuhteet ovat liian talviset - tai liian kuivat. Ne sulkevat kuorensa aukon kalkilla ja heräävät kunhan on aika, joskus jopa vuosien päästä. Luin juuri kotilosta, joka oli British Museumissa liimattuna näyttelytauluun monia vuosia, ennen kuin joku huomasi että tämä kuorihan onkin asuttu. Etana heräsi ja vietti muutaman vuoden pienen julkkiksen elämää. Me taas ihmettelimme, että mitä tuolle nyt tekisi. Ulkona alkoi olla kylmä öisin.

Otuksen nimeksi annettiin Bismark ja se asui lautasella salaatin ja kurkunviipaleiden keskellä, siivilän alla. Ihastuimme sen uteliaisuuteen ja yllättävään älykkyyteen - kaverilla kun ei ole edes aivoja, vain hermokimppujen tihentymä - ja silti sen touhuissa tuntui olevan päämäärä. Muutaman karkausyrityksen jälkeen hankimme käytetyn terraarion ja meillä oli nyt virallisesti lemmikki. Näin se siis tapahtuu.

Ehdimme ottaa joulukorttikuvat, mutta pari päivää ennen joulua Bismark ei enää tullut ulos kuorestaan. Surkeus.

Mukavan kesän ja sekvan syksyn jälkeen Ilmari löysi duunista tutunnäköisen kuoren - samanlaisen kuin Bismarkilla, hengailemasta trukkilavan päältä. Se tuotiin kotiin ja heräteltiin samalla kun kinkku oli uunissa. Kohta jo söi matelija kurkkua ja mittaili uutta ympäristöään. Sen nimeksi piti antaa Leclerc ja viedä se Itäkeskukseen ajamaan rullaportaissa; Itis I, Leclerc, l'escargot dans l'escalier. Hetken pidempään sitä tarkkailtuamme vaihdoimme sittenkin nimeksi Dummkopf - se sopi paljon paremmin. Hänen typeryytensä innostui olosuhteista niin paljon, että on alkanut munia - ja kaksi niistä ehti kuoriutua, ennen kuin tajusimme. Niitä pieniä silmiä ei voinut vastustaa, joten nyt heitä on kolme. Enempää ei tule, terraarion multaa vahditaan tarkkaan.

Seuraava matkapäiväkirja ilmestyy ennen pitkää. Kuullaan taas.