Nynäshamn, Ruotsi, 28. elokuuta 2022

Matkapäiväkirja tulee taas. Ja lähtee.

Pitkästä aikaa ajoimme auton laivaan, eilen, tällä kertaa Turussa. Ilma oli koko matkan painostavan kuuma, ukkosta täynnä. Turkuun ei kuuleman mukaan mene enää junia perille asti, mutta niinpä vaan jouduimme odottelemaan tasoristeyksessä linnan paikkeilla. Mukana oli vain kaikkein tärkein; vaatteiden lisäksi omat eväät sähköisesti kylmenevässä kylmälaukussa, muutama kamera-asia ja noin tuhat filmiä. Tai no, parikymmentä. Analogiavillitys leviää.

Viking Grace ei ole enää ihan nuori, mutta kuitenkin selvästi moderni purkki. Se kulkee muihin laivoihin nähden huomattavan tasaisesti, eikä haise sisäistä liiallisesti ihmiseltä. Hyttikin oli oikein toimiva ja sängyn jouset vielä terhakat. Painuin ulos todistamaan lähtöä, Krista jäi vielä hyttiin hetkeksi. Kannelta löysin kioskista oluen ja reelingiltä hyvän katsomopaikan. Potkurit jo kuohuttivat vettä.

Samaan aikaan hytissä telkkari oli mennyt päälle itsekseen, toivottanut nimeltä tervetulleeksi ja kertoillut illan ohjelmasta. Tästä hieman pöllämystynyt vaimo ilmestyi kannelle, hain sille tyynnyttävän lonkeron. Katselimme himmenevää saaristoa lempeässä tuulessa, oli venetsialaisten ilta ja joka puolella loimotti kokkoja - savukiemurat kiertelivät saarien välissä ja kaukaisuudessa ammuttiin ilotulituksia.

Illan kääntyessä yöksi tuuli kävi lähes väkivaltaiseksi, oli viedä hatun päästä ja juoman pöydästä. Ilma oli kuitenkin edelleen lämmintä, tuuli kuin hiustenkuivaajasta. Asetelman kruunasi joku idiootti vesiskootterillaan, ajoi peräaaltoihin kaasu pohjassa että hyppimään pääsisi. Ah sitä luonnon rauhaa! Pakenimme sisälle, siellä soitti joku trubaduurinjämä. Tai itse asiassa, tarkemmin katsottuna, tuohan on vanha kaverimme Ilja. Long time no see, long time no BBC. Kuuntelimme pari settiä, mies oli hyvässä vedossa vaikka oli pitkän kiinnityksen lähes viimeinen ilta. Settien välissä unohduimme jutulle, tauko venyi liikaakin. Sori siitä.

Hytissä ihmettelimme taas kerran herätyksen asettamista: jos käskee puhelimen soida klo 6, mistä tietää soiko se klo 6 suomen vai ruotsin aikaa? Ei kai mistään. Onneksi vanhoista kunnon hyttipuhelimista ei ole vielä luovuttu, niissähän on herätys myös.

Jatkuu seuraavalla sivulla

Nynäshamn, Ruotsi, 28. elokuuta 2022

Jatkoa ed. sivulta

Klo 5:30 ruotsin aikaa - eli tuntia myöhemmin kuin luulin - seisoin kannella tuijottamassa punaisena nousevaa aurinkoa, siinä ruosteisten öljysäiliöiden saaren kohdalla. Yritin turhaan päästä ylemmälle kannelle, kaikissa ovissa luki ettei sinne pääse - mutta ihmisiä kuitenkin näytti olevan.

Tukholman keskustatunnelit ja kymmenet sillat takanapäin, kohti Uppsalaa. Tämä matka tuli niin lyhyellä varoitusajalla ja suunniteltiin niin nopeasti, ettei ehtinyt tajuta olevansa lähdössä - ja nyt vielä mentiin eri suuntaan kuin yleensä. En ymmärtänyt edes laittaa musiikkia, niin hämmentynyt sitä voi olla. Alkoi tihuuttaa, sitten sataa ihan tosissaan. Ruotsalainen maaseutu näytti samalta kuin aina.

Uppsalassa lähinnä ajelimme ympyrää. Toki viivähdimme hetken tuomiokirkolla, linnalla ja muutamalla torilla, mutta sade vei elämyksestä terän ja vaatteista lämmön. Linnén puutarhaan yritimme, mutta matka parkkikselta tuntui liian pitkältä. Onneksi lähes autiossa kaupungissa sai pysähdellä kuvailemaan lähes minne tahansa - sunnuntaiaamuna ennen yhdeksää ei ole monia muita kulkijoita. Paikka oli muuten kaunis kuin karamelli pienenä - tänne on palattava vielä. Seuraavaksi Gamla Uppsala, muutaman kilometrin päässä. Samanhenkinen kuin Helsingin vanhakaupunki, mutta toki paljon vanhempi ja hienompi.

Kaupunkien ero johtuu, jos tulkitsin oikein, valtapelistä ja nokittelusta. Vanhassa Uppsalassa oli joskus muinoin, kahden hautakummun vieressä, tärkeä palatsi, jonka joku kirkonmies puratti liian maallisena ja rakennutti tilalle kirkon - eikä mitä tahansa kirkkoa, vaan ruotsin suurimman katedraalin. Tästä suivaantuneena vastapuoli solutti omia miehiään kirkon johtopaikoille, teki palatsivallankumoksen, puratti kirkosta yli puolet ja lopulta siirrätti koko kaupungin eri paikkaan. Siellä seisoo outo tynkäkirkko, hautakumpujen ja muutamien ikiaikaisten puutalojen keskellä, sateisessa maalaismaisemassa, jälkiajatuksena syntyneen kylä vieressä.

Skippasimme Västeråsin, edellisessä oli jo riittävästi sitä lajia.

Seuraavaksi katsomaan Gripsholmenin linnaa ja ehkä maailman huonoiten täytettyä leijonaa. Sen löytää hakusanoilla gripsholm lejon ja se ei ole pelkästään miedosti huvittava, vaan pelkkää koomista kultaa. Juuri ennen kaupunkia bongasinne kapeataiteisen höyryjunan puuskuttamassa puukujaa pitkin. Jopas. Onkohan täällä asemakin?

Asema löytyi melkein heti, otin muutamat pikakuvat sateessa. Seuraava juna lähti kolmen minuutin päästä, tämä yksilö tosin dieselvetoisena. Jäin odottamaan, kun asemapäällikkö heilautti lippua ja nahkatakkinen Herr Flick vihelsi pilliin. Juna lähti, eikä siinä ollut yhtään matkustajaa. Vähän kävi surku näitä harrastajia, mutta ilmoille nyt ei voi mitään.

Kolmen minuutin varoitusaika oli liian lyhyt, muuten olisi voinutkin mennä kyytiin - netistä selvisi, että matka kesti yhteensä 40 minuuttia sinne ja takaisin. Entä seuraava juna? Melkein kahden tunnin päästä. Äh.

Linnalle siis. Sade vain yltyi ja parkkipaikka oli kovin kaukana - ei huvittanut kilometrin kävely märällä hiekalla juuri nyt ja vettäkin tuli koko ajan lisää. Ja, matkaseura on vielä toistaiseksi hieman porrasrajoitteinen, eikä siellä ole hissejä. No, ehkä palaamme paluumatkalla, kierros ei olisi pitkä ja kaupunki näytti muuten kivalta.

Oli tarkoitus ajaa kapearaiteisen junan toiselle asemalle, se kun ei olisi kaukana. Seurasin navigaattorin ohjeita ja jouduin moottoritielle kohti Stukholmia. No, jääköön sekin sitten. Sateen lisäksi yltyi nyt myös tuuli, kävi melkein myrskystä.

Auto tankattiin Milesillä ja ihmiset Maxilla. Bensa on täällä aavistuksen halvempaa, noin 19 kruunua per litra - ja Maxista saa asiallista pikaruokaa. Kuskia ravittiin myös paikallisilla Monster-energuajuomilla - perjantainen firman virkistyspäivä ja lauantain liian lyhyet unet alkoivat tuntua.

Nynäshamnissa ei juuri mainittavaa, paitsi että kaupassa käydessä kastuimme pahasti. Majoitus on leirintäalueen pikkumökissä, meren rannalla ja rautatien vieressä. Kevyet parin tunnin päiväunet nautittuani kävelin hetken rannassa, sade oli tauonnut vihdoin. Rannalla kohtasin kolme vesiliukumäkeä, joista viimeisen nimikyltti sattui silmään ensimmäisenä: lilla banan, stora banan ja fart banan. En ehkä aikuistu koskaan.

Huomenna lautta vie meidät Gotlantiin, seuraavat kolme yötä olemme Visbyssä.

Laitan tähän vähän kuvia kommentteihin, lisää voi katsoa instasta västäräkillä hippienautoloma2022. Kuullaan taas.

Lautta Nynäshamn - Visby. Tuulee navakasti ja meri on täynnä vaahtopäitä. Keikuttaa. Ulkokannet suljettiin.

Eikö siinä kaikki: kapteeni kuulutti juuri, että muutamme kurssia ja lähdemme avustamaan merihätään joutunutta rahtialusta Gotska Sandönin edustalle. Kaikkeen sitä joutuu.

Visby, Gotlanti, Ruotsi, 30. elokuuta 2022

Eilisen lauttasekoilun jälkeen olimme satamassa puolenyön aikaan. Kaupat olivat menneet jo kiinni, navigaatiosetä löysi sentään yhden yöhuoltamon joka palveli vielä vartin ajan. Ajan sinne siis. Valitsin umpimähkään jotain syötävän oloista ja ehdin melkein kassalle, kun eteen kiilasi kaksi tätiä. Ne tahtoivat tietenkin tilata lämmintä ruokaa, jotain erikoishodareita. Myyjä pyöritteli silmiään samaan tahtiin kuin makkarat rullasivat parilassa. Heitä ennen tiskillä oli joku pojankloppi, autoa vuokraamassa, ja nyt sukunimi oli paperissa väärin ja pysäyttääkö nyt poliisi ja vie avaimet ja anteeksi mistä saisin hodariini ketsuppia ja miten päin tämä syödään? Jono takanani ylsi jo ovelle, kaikki muutkin olivat samalta laivalta. Onnea myyjälle ja hyvää yötä.

Kämppä löytyi kapeiden kujanjuoksujen takaa Visbystä, parkkipaikkaa ei. Tyhjensimme auton, vein sen yöksi muurien ulkopuolelle. Melkein kilometrin sai ajaa, kävellen takaisin pääsi alle sadan metrin. Meri kohisi viileässä illassa, tuulessa oli jo syksyn tuoksu.

Aamulla tuijotimme majoitusta viiltävänkirkkaassa valossa. Tässäkö tosiaan olimme? Näin pienessä ja söpössä talossa, täällä kadulla? Voiko olla tottakaan? Köyhän mutta jännän tähdeaamiaisen jälkeen hain auton lähemmäs, nyt oli tilaa. Kävelymatka vaan tahtoi venyä ajallisesti, niin paljon kuvattavaa ja ihmeteltävää oli - Visby on tosiaankin jokaisen ylisanansa arvoinen. On pittoreskia pikkumökkiä, kapeaa kujaa, muureja ja torneja, liehuvia lippuja, epäsuhtaisen suuria kirkkoja, raunioita ja kukkia joka paikassa. Kaupunki muistuttaa enemmän Tanskaa kuin Ruotsia, muurit ja tornit taas ovat samaa kiveä ja muutenkin hyvin samanlaisia kuin Virossa.

Tämän päivän ajelimme pitkin pohjoista Gotlantia. Saari on iso, päästä päähän ajaa kaksi ja puoli tuntia. Rannikolla kasvaa kituliasta käppyrämäntyä, sisämaahan mennessä se muuttuu ensin kanervaiseksi katajikoksi, sitten meheväksi, jalojen lehtipuuden metsäksi. Multakerros ei ole paksu, kivinen maaperä tuottaa kuulemma erityisen maukkaita kasvannaisia - ja ruohonsyöjiä. Maatiloja onkin tiheään, samoin kyliä - ja jokaisessa suhteettoman suuri kirkko. Niiden arkkitehtuuri on jotain omanlaistaan, mutta silti keskenään samankaltaista - ja niitä tosiaan riittää, yli 90 kappaletta. Ja kappalaista.

Ensialkuun kävimme tarkistamassa paikallisen erikoisuuden, nimittäin raukit - pehmeän kalkkikiven rapauduttua jäljelle jääneet kovemman kiven muodostelmat. Näitä peikkomaisia paasia seisoo pitkin rannikkoa, melkeinpä sen koko matkalla. Olivat ne huikeita, parhaimmillaan. Lämpötila oli varsin sopiva, 19 astetta ja aurinkoista.

Parin harha-ajon jälkeen osuimme hieman vahingossa Bläse kalkbrukmuseumille. Vanhat kalkkiuunit kohosivat suippoina kuin velhonhatut, meri kimmelsi sinisenä ja muoriso parveili kapearaiteisen junan vaiheilla. Sen savupiipun suojaksi oli nostettu ämpäri. Joitain kilometrejä aiemmin ohittamamme Nordkalkin moderni versio samasta aiheesta ei ollut läheskään niin kuvauksellinen.

Seuraavana Blå Lagunen, kivilouhokseen syntynyt sinivetinen uimakuoppa. Vesi oli kyllä melko turkoosia, mutta muuten tämä paikka listataan pettymykseksi - etenkin, kun käytännössä tien toisella puolella aukeava Bästeträsk on paljon kivemman näköinen ja sen vesikin on värikkäämpää.

Kohti Fårösundia ja supermarkettia, nälkä haittasi jo keskittymistä. Pikaisen ihmistankkauksen jälkeen päätimme olla menemättä lossilla Fårön puolelle, vaikka siellä olisi ollut erityisen hieno raukkirannikko - matka sinne olisi ottanut tunnin, ja tietenkin toisen takaisin. Eilisen myöhästelyn takia on jostain karsittava, harmi kyllä. Taas yksi paikka lisää "tänne on palattava" -listalle.

Takaisinpäin, sisämaan kautta. Pysähtelimme katsomaan etenkin kirkkoja, niitä ylikokoisia ja liian rotevasti rakennettuja - siihen aikaan kun oli rahaa mitä laittaa. Bunge, Rute, Lärbro ja Slite - paikanninet eivät kuulosta ruotsilta, eivätkä toisaalta tanskaltakaan. Saarella on asunut heidän lisäkseen ainakin saksalaisia, virolaisia ja Novgorodin venäläisiä. Kaikki vaikuttanee kaikkeen. Slitestä kuitenkin löytyi matkan ensimmäinen olutkohde, vanha kunnon systembolaget. Siellä myydään, tiedäthän, systeemejä. Paikallista, sahdinsukuista perinnejuomaa gotlandsdrickaa ei löytynyt, mutta muuta paikallista kyllä.

Systemin lisäksi Slitessä sijaitsee iso sementtitehdas, jonka nimi on mielikuvituksellisesti Cementa. Pääkatu kulki jättimäisen kalkkikivikaivannon vierestä, sen reunalle oli laitettu näköalapaikka. Toisella puolen tietä kurotti kohti taivasta itse tehdas, korkeiden uunien, nauhakuljettimien, putkien, pöllyävän höyryn ja aineen toiseksi muuttumisen mahtavan näytelmän pompöösi kulissi. Sementin tekeminen nimittäin edellyttää kalkkikiven kuumentamista reilusti yli 1000-asteiseksi. Ei mikään helppo homma, eikä järin energiatehokas.

Sukkatehtaan ja viikinkiaikaisen venehaudan ohi, kohti Gothemia ja sen kirkkoa, jossa piti oleman hienoja maalauksia keskiajalta - eli parasta huumoria. Piti olla auki, oli kiinni. No, Västerbjärsin, Hörsnen, Vidungen ja Dalhemin kautta kohti Romaa, jonne vievät kaikki tiet - ja näköjään myös rautatiet. Raiteet olivat kapeat kuin ratikalla, silti leveämmät kuin Gripsholmissa toissapäivänä. Junia ei näkynyt.

Syy Romaan tulolle, nimen lisäksi, oli paikallinen luostarinraunio. Se näytti kuvissa vähintään yhtä isolta ja hienolta kuin Piritan vastaava, vaan oli oikeassa maailmassa kolme kertaa pienempi ja täynnä kesäteatterilavan purkamisesta jäänyttä roinaa. Hipit eivät suosittele, vaikka saivatkin aika hyvää materiaalia harkitulla rajauksella ja tarkoinvalituilla kuvakulmilla.

Pieniä ruokatäydennyksiä Visbyn Ica Maximarketista. Tullessamme takaisin ulos taivas oli tummunut uhkaavaksi ja enteili sadetta. Näinköhän jää iltainen kaupunkikierros välistä? Ajoin kohti majapaikkaa, vaan vanhankaupungin porteilla seisoi kaksi huomioliivistä vahtia - ihan siinä autoilun kieltävän, joskin omatekoisen ja lain edessä tehottoman kyltin vieressä. Hitto kuitenkin, ei siitä pääsisi. Toisellakin portilla oli vahteja, mutta heitä ei niin kiinnostanut; kyse kun olikin jonkinlaisesta juoksukilpailusta, eikä se juuri nyt ollut juuri täällä. Samalla selvisi syy pitkin kujia, outohinkin paikkoihin kuten pitkien kukkien varsiin, sidotuille muovilippusille: ne olivatkin reittimerkkejä. Nettihaku ei löytänyt mitään tapahtumaa, mutta sellaista se on.

Pysähdyin näköalapaikalle, katedraalin kohdalle. Taivas myrskysi, jossain pilvien takana laski aurinko keltaisena ja punaisena - tavattoman dramaattista, raunioiden seinien silhuetit siihen eteen vielä ja voi veljet. Astuin ulos autosta, shortsieni lahje jäi johonkin kiinni ja repesi lähes koko matkalta. Samalla alkoi sataa.

Kämpille ja syömään, ihmetellään sitten lisää. Varahousut olivat kyllä pakkauslistassa, vaan eivät matkalaukussa, samoin kuin neula ja lanka. Vaatekaupat menivät jo kiinni, Biltemasta saisi varmaankin jeesusteippiä ja ompelutarvikkeita, mutta nyt jos tuosta läheisimmästä parkista lähtee, paikka viedään heti - ja entä ne juoksunvartijat, päästävätkö nyt menemään? Ehkä jatkamme huomenna, kuten myös pyörimistä Visbyssä - täällä on vielä paljon nähtävää. Ihan ensimmäiseksi on kuitenkin hoidettava jostain uudet pöksings..

Visby, Gotlanti, Ruotsi, 31. elokuuta 2022

Unohdin vetää pimennysverhon eteen, siispä heräsin liian aikaisin. Tästä hermostuneena nautin kuivahtanutta pullaa ja ylimakeaa maitokahvijuomaa aamiaiseksi ja lahje (vain toinen) lepattaen painuin kaupoille. Maximarketista löytyi ompelusetti ja kolleke-pöksings kauden väreissä eli mustana, hintaan 12 euroa. Housuja sai sovittaa vasta kämpillä, ne ovat yhtä aikaa löysät ja kireät, eli keskimäärin oikein hyvät.

Krista jäi ompeluhommiin kuin kodin hengetär ikään, 50-lukua larppaamaan, itse kiertelin hetken aikaa lähikortteleissa. Kiipesin jopa muurille, sieltä näki melkein koko kaupungin. Oli taas niin perusteellisen söpöä ja kuvauksellista, etten tiedä mitä sanoa - ja lämpötilakin juuri sopiva 19 astetta. Paikallisväestö vetää jo takkia päälle, itseäni kokomittaiset pöksyt hiostivat. Kohtasin taas saman kissan, josta piti eilen jo mainita - tai sitten kaikki kissat ovat täällä keltaisenruskeita ja seurallisia.

Housuremontin valmistuttua laitoin autoon virallista parkkiaikaa, koko päivä maksoi 8 euroa. Tavallaan kallista, mutta eipä tällaisilla mestoilla joka päivä parkita. Kävelimme alas kaupungille, alamäkeen se meni oikeinkin näppärästi.

Joidenkin hankalien portaiden jälkeen Krista päätti istua penkille huilaamaan, jonkun tavallisen oloisen random papan viereen. Alle minuutissa kävi ilmi, että hän oli siinä aamupäivä-snapsilla, tyhjensi jo ties kuinka monetta svenska nubbar -miniatyyripulloa. Keskustelu oli sen verran nykivää, että sulauduin pensasaitaan kuin Homer. Lepohetki jäi lyhyeksi.

Pölähdimme suurtorille kuin turistit. Se vaikutti kovin samanhenkiseltä kuin Tallinnan vastaava, korkea torni vain puuttui - toria reunustava Sankta Karinin katedraali kun on raunioina. Turistisyöttölää, myyntikojua ja porrastettua päätykolmiota sentään riitti kotitarpeiksi.

Katedraalin raunioihin sai vaeltaa vapaasti. Seinät ja osa pylväistä seisoivat vielä paikoillaan, vain katto puuttui ja osa lattiasta.

Heti oviaukosta astuttuaan oli kuin toisessa maailmassa; äänimaisema muuttui kuin leikaten, torin hälinä vaihtui matalaksi huminaksi - ja tunnelma hitaammaksi. Tähän aikaan vuodesta aurinko tulee alempaa, se tekee varjoista pitkiä ja dramaattisia - etenkin, kun valo on täällä muutenkin jotenkin kireämpi ja kirkkaampi. Pylväistöt ja korkeankapeat ikkuna-aukot loivat oikein mainion valo- ja varjoleikin. Olin vaikuttunut. Kamerakin piti näkemästään.

Muutaman ylisöpön korttelin päässä odotti seuraava raunio, Drottenin kirkko. Se ei ollut läheskään yhtä iso tai hieno, mutta näkemisen arvoinen kuitenkin. Jotkut kivistä on kuulemma ladottu eri tavalla kuin missään täälläpäin, itse en erottanut. Drotten on muuten vanhaa murretta ja tarkoittaa hallitsijaa.

Kirjaimellisesti tien toisella puolella seisoo vielä kolmeaskin raunio, S:t Lars. Se edustaa kuulemma bysanttilaista eksotiikkaa ja oli aikoinaan hyvin koristeellinen. Erikoisuutena seinien sisälle muuratut portaat, joita pitkin pääsi toiseen ja kolmanteenkin kerrokseen - ja lopulta torniin, joka ei tosin enää mene ylös asti. Mikä parasta, portaat ovat yhä olemassa ja suuren yleisön vapaassa käytössä. Voi jehna, pimeitä klaustrofobiatunneleita ja nilkantapporappuja koko rahalla! Kiipesin niin ylös kuin pääsin, mutta tornin luukku oli kiinni. Kivaa oli silti.

Korjasin vaimon mukaan ruotsalaisen mekaniikan isän patsaalta, herrassa oli kovasti hämähäkinseittiä. Rauniot saivat toistaiseksi riittää, niitä on ainakin 13 erilaista - suurinpiirtein kaikki hylätty reformaation aikaan. Ateisti-hipistä moinen tuntuu tuhlaukselta, mutta enpä ymmärrä paljoa muutakaan heikäläisten aivoituksista. Suuntasimme kuvauksellista Fiskargrändiä ja krouvimpaa Strandgatania pitkin kohti rantaa, aina vain alaspäin. Meren ääni kuului jo.

Fiskarportenista muurin läpi rannalle; horisontissa näkyi laiva, sama, jolla tulimme. Näytti olevan aikataulussa tällä kertaa. Huomasin muutamia puiden väliin solmittuja riippumattoja aivan rannassa, oikaisin sellaisessa ruotoani hetken. Oikein mainiota.

Seuraa ana Almedalenin puisto, politiikkapäivistään kuulu. Meikäläinen Porin Suomi-Areena on täältä kopioitu, tai ainakin vahvasti inspiroitunut. Puisto oli kyllä viimeisen päälle hieno, vesiaiheita ja kaikkea. Rantaan ei ollut pitkä matka, promenadin varrelle oli ripotultu palmuja, ruukuissa tosin - ja jotkut hullut pyrkivät vielä laiturilta uimaan. Palmuista huolimatta vesi oli, kiljahduksista päätellen, yhä samaa vanhaa Itämerta.

Puiston jälkeen oli tarkoitus aloittaa hidas nousu takaisin kämpille, vaan vaimosta loppui virta. Vein sen kirjaston kahvilaan jäätelölle, pieni tankkaus teki hyvää itse kullekin.

Kiipesimme vähin äänin takaisin mäelle - tai no, melkoisen puhinan ja spontaanin kiroilun säestämänä; tämä kun oli Kristallen pisin kävely moneen aikaan, sattuneiden syiden takia. Pidimme tietenkin taukoja kuvauksellisissa paikoissa, joita tuntuikin olevan enemmän tähän suuntaan mennessä. Visby menee heittämällä näteimpien paikkojen top vitoseen, Piranin ja Rothenburgin seuraksi.

Viimeisimpänä nähtävyytenä ihmettelimme kämpän viereiselle torille pystytettyä häpeäpaalun replikaa; tämä kun oli sen alkuperäinen sijainti. Terminologia hämmästytti: schavott on tuomion täytäntöönpanopaikka ja mestauslava, pyöveli bödeln ja sen avustaja rackare. Hmm. Kulttuurista virkistyneinä nautimme jääkaapin antimia, kuten purjoista perunasalaattia, skagenrøraa, mangolimsaa ja punssirullan makuista suklaata. Pieni lepo oli paikallaan.

Krista vaati, että hänet pitää pakottaa iltalenkille. Niin tapahtui, vaikka meno olikin alkuun kankeata. Palautusharjoite tuntui toimivan, eikä maisemissakaan ollut valittamista; pikku kujat näyttävät illankähmyssä ihan erilaisilta, ikkunoiden valo piirtää ruutuja katuun ja pilvet laukkaavat auringonlaskun edessä. Itse tein hieman pidemmän kierroksen, valaistut rauniot alakaupungilla ja auringon viime säteet meren yllä olivat voittamaton yhdistelmä. Mennessäni kummastelin meluavia, miedon humalaisia teinilaumoja ja jostain kantautuvaa huutoa ja hurraamista - eivätkä aikuiset jääneet toiseksi, ilmassa oli epäselvästi juhlan makua. Nyt pitäisi kuitenkin olla ihan tavallinen keskiviikko, wednesday my dudes. Tiedä näistä.

Iltasen ääressä tuijotimme keittiön lampusta laskeutuvaa hämähäkkiä. Se meni ylös ja alas seitillään, vaan ei tuntunut saavan mitään aikaan. Heidän ajattelunsa on toki minulle tuntematonta. Tästä tuli mieleen, että kämpän vaatimulistalla on lähtiessä suoritettava imurointi ja lattioiden moppaus. Niin vissiin, sanon - etenkin, kun täällä ei ole mitenkään supersiistiä; ja koska takan betonivalun ja lattialautojen saumakohdassa kasvaa jotain. Luulen, että rikkaruohoja, jos ei sitten tomaattia tms. Mopattu on ennenkin, joo.

Huomenna epäinhimillisen aikainen herätys, lautta lähtee 07:30. Tästä johtuen laitan kuvakommentteja vasta huomenna. Seuraavaksi mennään Öölantiin, en tiedä siitä oikein mitään. Luvassa on varmaankin merellistä menoa.

Glömminge, Öölanti, Ruotsi, 1. syyskuuta 2022

Nousin yhtä aikaa auringon kanssa, eli aivan liian aikaisin. Kamat kasaan autopilotilla, auto laivaan, pari kuvaa kannelta, lentokonepenkkiin istumaan, hattu silmille ja taju pois. Saatoin ehkä syödä eväsleivän jossain välissä. Perillä Oskarshamnissa riitti jo pieni kierros todistamaan, että melko turha paikka. Kuin ruotsalainen Hämeenlinna, ilman Aulankoa. Tielle siis.

Påskallavikin ja Mönsteråsin ohi, kohti Kalmaria. Lämpötila edelleen varsin sopiva 19⁰C ja aurinkoista, matkalta ei juuri muuta raportoitavaa.

Kalmarissa, juuri ennen Öölannin-siltaa, toivioretki bensa-asemalle. Vaan ei, hinta tuntuu olevan joka paikassa sama 19,8kr. Löytyi kuitenkin iso kirpputorihalli, josta bongasin diakuvaleikkurin hurjaan 30 kruunun hintaan eli vähän alta 2e. Ehdin jo luulla, että ne ovat maailmasta loppu.

Sillan jälkeen Öölannissa. Bensa oli heti halvempaa, 19.0kr - ja tankatessa sai katsella mäen päältä merelle ja haistaa suolaisen tuulen. Ei ihan huono diili. Kohti pohjoista ja Borgholmin linnanrauniota. Jos Gotlanti oli kuin kutistettu Skåne tanskalaisilla vaikutteilla, muistuttaa Öölanti enemmän Viron saaria; todella tasaista maata, kituliasta männikköä, laajoja alvareita (palaamme niihin.) Ja jos Gotlannissa oli ihan liikaa kirkkoja, Öölannissa riittää tuulimyllyjä vaikka hollantilaisille jakaa. Joka talolla näyttää olleen omansa, ja vielä pari varalle. On pieni ihme, jos sattuu löytämään myllyn, jolta ei näe vähintään yhtä muuta myllyä.

Borgholm oli varsinainen kokemus. Kivikautisten linnoitteiden jälkeen paikalla on seissyt ainakin kolme eri iteraatiota: korkea ja ohutseinäinen sotalinna, matala ja paksuseinäinen puolustuslinna tähdenmuotoisilla vallituksilla ja lopulta kermakakkuisen koristeltu barokkipalatsi. Viimeisin paloi pahasti 1809, jäljelle jäivät pelkät kiviseinät ja muutamia lattioita - välipohjathan olivat yleensä enimmäkseen puuta. Kokonaisuus on edelleen vaikuttava, etenkin kokonsa puolesta - ja näyttelykin on hyvin rakennettu.

Viimeiseksi asukkaaksi jäänyt kuningas Kaarle kymmenes Kustaa (toivottavasti suomensin oikein, näissä on heittelyä) oli kunnon elostelija. Hän nautti syömingeistä, juomingeista, naisista ja metsästämisestä - ja veti hommat ns. tappiin asti. Juhlapidot saattoivat jatkua kolmekin päivää putkeen, illallisella ruokalajeja piti olla vähintään 15, jokaiselle osallistujalle varattiin neljä litraa olutta ja kaksi litraa viiniä per päivä, piirakkakuoriin leivottiin eläviä lintuja, jotka lennähtivät esiin leikattaessa, jne. jne. Lisäksi hän rakennutti muurin poikki koko saaren, että peurat ja kauriit pysyisivät oikealla puolella ja helposti metsästettävinä.

Kuollessaan vanhuuteen reippaassa 37 vuoden iässä kuninkaamme vyötärönympärys oli kevyet kaksi metriä. Näyttelyssä sai astua kirjaimellisesti kunkun housuihin, melkoiset pöksyt olivat ne. Elostelusta huolimatta hallinnointi sujui; aarrekammiot pursusivat ja valtakunnan alue oli suurempi kuin koskaan.

Linnan jälkeen ostin Borgholmin kylästä ruskistetulla voilla maustetun vaniljajäätelön. Outo yhdistelmä, toimi kuin tauti. Päätimme skipata Öölannin pohjoiskärjen noitametsän, koska sinne oli tunnin ajo ja se menisi kohta kiinni. Miten metsä voi mennä kiinni? Emme lähteneet selvittämään, vaan suuntasimme etelään. Eteläisen Öölannin maalaismaisema on Unescon maailmanperintölistalla. Maasto on alvaria, eli tasaista kovaa kiveä, jonka päällä on vain muutamia senttejä maata. Ripoteltuna sinne tänne heijastelee taivasta matalia lätäköitä ja lampareita - maasto on melkein kuin suota, mutta alle kymmenen senttiä syvää. Multamäärä riittää elättämään kallionhalkeamiin juurtuneita käkkärämäntyjä ja ikiaikaisia katajia - ja niistä taas riittää ruokaa lehmille, jos laidun vaan on riittävän laaja. Asutusta ei juuri ole.

Katselimme tätä outoa ja kiehtovaa maisemaa joitain kymmeniä kilometrejä, kunnes saari loppui ja oltiin taas rannassa. Öölanti on tosiaan pitkä mutta kapea. Alvarista tuli mieleen alvarligt ja på alvar - että kumpi käsite oli ensin, karu kivimaa vai kireä totisuus?

Tuhansien tuulimyllyjen ohi, rantaa pitkin alaspäin. Öölannin mantereesta erottava Kalmarsund on niin kapea, että se näyttää melkeinpä pitkältä järveltä - tulee mieleen Vättern jossain Grännan kohdalla. Maatalot ovat korostetun pieniä, tilan muut rakennukset taas ihan erilaisia kuin missään - kivisiä, ikivanhoja ja todella pitkiä. Meilläpäin erottaa ladon ja navetan toisistaan, täällä kaikki on laitettu yhteen pötköön, saman katon alle. Kai se toimii niinkin.

Etenimme kohti etelää ja Långe Janin majakkaa. Vastaan tuli edellämainittu kuninkaan muuri, yhä paikoillaan. Oli myös kurpitsojen, hunajan ja sensellaisen suoramyyntiä tienvarressa, käteistä purkkiin ja itsepalvelu. Hunajaa teki mieli, vaan kolikoita ei ollut. Harmillista.

Vähän ennen majakkaa ja eteläkärkeä maasto muuttui luonnonsuojelualueeksi. Lampaat, lehmät ja kauriit saivat juoksennella vapaina, eikä niiden päälle ollut suotavaa ajaa. Lehmiä ei näkynyt, kauriit karkasivat säikkyinä ja lampaita ei tosiaan kiinnostanut. Ne pöntivät hitaasti, muina lampaina, juuri siitä mistä huvitti. Yksi innostui nuolemaan hyönteisiä auton keulasta, eikä tahtonut väistää millään.

Majakkakärjen molemmin puolin aukeni matala meri, aivan täynnä lintuja. Aurinko oli laskemassa, tuuli tyyni ja maailma maagisen värinen. Kuvasin majakkaa aina vaan laajemmalla linssillä, siirryin sitten vesirajaan linnustamaan. Ääni vaan oli jotenkin outo. Vaan kas! Nuo pienet kallioluodot ovat tarkemmin katsottuna hylkeitä, jotka huutelevat toisilleen, makaavat banaanina ja heiluttelevat räpylöitään. Yritin nauhoittaa mökellystä kännykkävideolle, mutta sen zoomi loppui alkuunsa ja ääniraidan pilasi kaksi lintubongaria, jotka jauhoivat kovaäänisesti paskaa eivätkä katsoneet edes sinne päin, vaikka linnut kirjaimellisesti pyörivät jaloissa. En minä teitä tullut kuuntelemaan!

Vaihdoin pidemmän putken, sitten pisimmän ja siihen vielä tuplaimen. Alkoi hylje erottua, mutta nyt loppui valo - aurinko tosiaan painui mailleen ja merilleen. Sain silti pari kuvaa, kunnes kamera teki tenän - muistikortti hyytyi. Virran katkaisu ei auttanut, piti ottaa akku irti - ja silti kamera sanoi vain ERR kunnes laitoin vanhan kortin takaisin. Olin vaihtanut uuteen korttiin vasta pari tuntia sitten, eli menetys ei ollut suuri - mutta sitäkin parempia otoksia siinä meni. Muutaman hutilaukauksen poistettuani sain vanhalle kortille tilaa jopa 15:lle otokselle - ja valo oli parhaimmillaan. Kaikenlaista harmia aina. Meinasin jo heittää rikkinäisellä kortilla vesilintua, osuma olisi ollut varma, mutta laitoin sen kuitenkin laukkuun. Autolla sitä ei enää löytynyt.

Ajoimme takaisin pimenevässä illassa, ylängön reunaa pitkin, valojen tuikkiessa alhaalla rannassa, niiden takana auringonlaskun viime rippeet meren yllä. Kliseistä, mutta toimivaa. Kämpillä perkasin kameralaukun, viallinen kortti löytyi sittenkin. Työnsin sen kameraan ihan huvikseni - ja sehän toimi. On tämä yhtä vuoristorataa.

Huomenna Ystadiin, kolmen tunnin ajo. Matkalla pitää hommata uusi muistikortti, tähän en enää luota. Kuvapäivityksiä tippunee pitkin päivää, nyt ei enää jaksa. Hyv'yöt.

Ystad, Ruotsi, 2. syyskuuta 2022

Herätys ennen kukonlaulua, sen aikana ja etenkin jälkeen. Heikäläinen ei tuntenut kelloa eikä antanut armoa. No, auto täyteen ja eteenpäin.

Lupasin itselleni tulomatkalla käydä liikkeessä "antikt och kuriosa" kun kyltin ohitin - vaan eipä se ikinä tullut uudestaan vastaan, vaikka tie oli sama. Hieman harmittaa nyt, mutta iskua pehmensi käynti Kalmarin systembolagetissa. Se sijaitsi kauppakeskuksessa, jonka nimi oli jostain selittämättömästä syystä kirahvi - talo oli nimittäin matala ja leveä, täsmällinen vastakohta. Kävelin sisään ja jatkoin käytävää noin kolme kilometriä, kirahvivertaus alkoi tuntua järkevämmältä. Systeemi löytyi viimeisen kulman takaa piilosta. Gotlannissa huomasin, että täälläkin on vihdoin alettu suosia lähituotantoa - valikoima ei enää ole sama Tukholmasta Kalixiin. Kori täyttyi uhkaavaa tahtia Öölantilaispienpanimoiden pullotteista ja vielä piti kävellä takaisinkin. Valitsin oikoreitin ulkokautta, se oli tietenkin pidempi kuin sisäkäytävä.

Kalmariin on joskus palattava, viime kerta vuonna 2014 jäi hieman pintapuoliseksi ja niin kävi nytkin. Paikassa on potentiaalia - ja etenkin historiaa. Ja se unioni, ja ne loputtomat Frank-hokemat.

Isolle tielle, kilometrejä nielemään. Ruotsalainen maantie on tarkoituksella tylsä, kuskin mieli ei pääse kuohumaan liiasta innostuksesta ja vasen silmä jaksaa tuijottaa ohivilistävää katkoviivaa. Teiden linjaukset on vedetty kauas asutuksesta, ettei meteli häiritse - mikä johtaa siihen, ettei niiden varrella ole kertakaikkiaan mitään. Tämän lisäksi navigaatio-pienoisohjelma eli äpski oli asettanut itsensä "ei kun sinä haluat nyt tänne" -tilaan ja ajatti meitä pitkin pienempiä teitä. Matkan piti kestää kolme tuntia, mutta ruudussa luki itsepintaisesti viisi. Pienempi tie on muuten vielä tylsempi kuin iso, siellä kun ei ole edes bensa-asemia risteyksissä.

Kiemuroiden jälkeen ja armeijan harjoitusalueita väistellen selvisimme Alen kiville, yhdelle suurimmista veneen muotoon sommitelluista kiviasetelmista. Paikka on todella vaikuttava; aivan rannassa, korkean rantatörmän päällä. Kiviveneelle päästäkseen piti kuitenkin tehdä hieman töitä; kiivetä epätasaiset rappuset dyynin päälle ja jatkaa loputtomalta tuntuvaa loivaa nousua ohi tuijottavien lehmien, irtonaisessa hiekassa tarpoen. Matkaa on ehkä parisataa metriä, mutta se tuntuu psykologisesti paljon pidemmältä. Krista jäi jälkeen ja käski menemään edeltä, hyytyi sitten vain pari askelta ennen kohtaa mistä vene näkyi. Harmillista. Olisinpa ollut tökkimässä. Ja koska en osaa kehua suoritusta kuulostamatta kahden markan sarasvuolta, en sano mitään.

Asetelma oli vaivan arvoinen, etenkin tässä säässä; mereltä paistoi ankara aurinko joka loi pitkiä varjoja jo aikaisin päivällä, hajanaiset alhaalla roikkuvat pilvet täplittivät maisemaa valoilla ja varjoilla; kaukana horisontissa satoi, vaan ei koko matkalla - pimeä verho jakoi taivaan kahtia. Laivoja näkyi kymmeniä, ne matelivat kuin toukat.

Kivet olivat isoja, miehen kokoisia, osa kahdenkin. Ne oli aseteltu täsmälleen luode-kaakko -suuntaan siten, että keskeltä laivaa katsottaessa aurinko laski esim. kesä- ja talvipäiväntasauksen aikaan juuri keskimmäisen kiven kohdalla. Tietoa löytynee netistä mikäli kiinnostaa, opastaulu oli vain ruotsiksi ja jäi hieman hämäräksi - lukion kielten oppimäärä kun ei sukella taivaanmekaniikkaan kovinkaan syvällisesti. Hienosti kivetty, joka tapauksessa. Oikeasta kulmasta katsottuna näkee kuulemma myös viikinkiloton voittonumerot, mutta vain ensimmäisen tuhannen vuoden ajalta.

Krista poimi keskeltä polkua talteen yhden hienonnäköisen kotilon, ettei kukaan astuisi päälle. Hajuttomuudesta päättelimme että se on tyhjä. Vielä emme sitä tienneet, mutta tällä pienellä tapauksella oli yllättävän kauaskantoiset vaikutukset - kuten jo otsikosta näemme.

Kohti Ystadia, tuota Ruotsin Hankoa: sijaitsee etelärannikolla, pitkä hiekkaranta, täynnä helvetinrikkaiden Gyllenbbergien pitsihuviloita vuosisadan vaihteesta. Maisema oli paikkaan nähden outoa, kuin Tanskan länsirannikolla; kumpuilevaa ja ruohikkoista. Löysimme navigaattorista huolimatta kaupan, sen nimi on Willy's. Heh. Ajattelepa meneväsi englantiin ja siellä halpamyymälään nimeltä kikkel's.

Majoituskin löytyi, tällä kertaa camping-alueen mökistä. Oikein söpöä ja kovin 50-lukuista, remontissa on säästynyt alkuperäinen henki, vaikka kahvinkeitin ei mahdukaan kaapin alle ja samasta syystä kaappi ei pääse aukeamaan. No. Avaimen sai noutaa respan vierestä telineestä, nimikoidussa kirjekuoressa, jonka päälle oli painettu alueen kartta. Hieno systeemi, mutta kartta tunsi alueen neljästä tiestä vain kolme - tämä aiheutti hieman ylimääräistä kiroilua. Rantaan kävelee mökiltä noin kolme minuuttia, vaikka uimakausi taitaa olla jo ohi.

Pizzaneliön nielaistuani kävin vielä rannalla, tuuli oli jo viileä ja aurinko jo laskenut, taivalla kuitenkin vielä hieman keltaista kajoa. Hiekka oli lähes valkoista, rantaheinikko sinertävää kuten kuuluukin - pienten rantakoppien kanssa oli lähtenyt käsistä, niitä oli satoja. Ja miksipä ei olisi, pysyvätpä hinnat järkevinä. Vähän mustapippuri-tryffelimakkaraa iltaiseksi ja muutama finsk pinna -keksi siihen kylkeen. Jännä, että näin 42 vuotta Suomessa oleskeltuani kuulen näistä kekseistä ensi kertaa. Ovat kuulemma meillä perinne. Hmm. Joka tapauksessa huomenna vaihtuu maa Tanskaan ja manner Bornholmin saareen. Lautan näinkin jo pitkällä putkella Alen kiviltä, näytti kovasti samalta kuin vanha kunnon SuperSeacat. Tämä jää nähtäväksi.

Tejn, Bornholm, Tanska, 3. syyskuuta 2022

Pikapakkaus ja satamaa kohti, laiva lähti 08:30 ja jonossa oli syytä olla aiemmin. Ystadissa olisi saattanut olla enemmänkin nähtävää - mutta hei, mehän palaamme vielä. Laiva ei ollut SuperSeacat vaan Express 1, maailman toistaiseksi suurin dieselkäyttöinen katamaraani - jonka huippunopeus on vaatimattomat 40 solmua. Ja kun satama-altaasta pääsimme ja kapteeni käänsi hanasta, se todellakin kulki. Ylityksestä ei muuta raportoitavaa, söimme patongintäytteellä päällystettyjä leipiä, jotka voitelimme paikan päällä, Kristan pöllimällä veitsellä.

Bornholm on pieni saari, päästä päähän noin 40 kilometriä. Kiertelimme hetken isoimmassa kaupungissa, Rønnessä, ennen kuin majoitukseen pääsi sisään - ajomatkaa kun oli alle puoli tuntia. Tanskan tunnistaa heti tanskaksi, etenkin siitä että vanhemmissa tiilikattoisissa taloissa ei ole räystäitä - katto alkaa heti reunasta ja sillä hyvä. Olkikatot, tai itse asiassa kaislakatot, sitten erikseen.

Rønne on pieni ja söpö ja hetkessä ohi - ja se tosiaankin loppui kyltin kohdalla, kuin leikaten. Ei enää yhtään taloa, pelkkää peltoa ja puskaa tästä eteenpäin. No, tekemistä oli keksittävä vielä hetkeksi. Navigoimme itsemme muutamallekin paikalliselle erikoisuudelle, nimittäin pyöreänmuotoiselle kirkolle - yksi niistä oli jopa liikenneympyrän keskellä. Ne näyttivät kummallisilta ilmestyksiltä seisoessaan sateessa, joka vain yltyi. Lasit huurtuivat. Tiet kävivät yhä pienemmiksi, yhden auton mentäviksi. Ei saatana, takaisin kaupunkiin ja kauppaan.

Rønnen laitamilta löytyi Netto, se on yleensä ollut varsin kelpo. Osin mm. salaatteja, kuten ikisuosikkiani makrillisalaattia (makrillihakkelusta paksussa tomaattikastikkeessa, päällä ilmavaa majoneesia) ja paikallista kinkkusalaattia (hienonnettua kinkkua, majoneesia, mausteita.) Olutosasto ei juuri loistanut, mutta Tanskassa valmistettu Tuborg korvaa paljon - siinä on joku taika. Bensa maksaa muuten 14,59kr per litra, eli 1,89. Mantereella se saattaa olla halvempaa.

Larsseissa ja Marieissa pyörimisen jälkeen (Nylars ja Østerlars, Vestermarie ja Østermarie) saavuimme vihdoin Sandkaas-Tejniin. Talo on vierasvenesataman kohdalla, aivan rannassa ja melkoisessa kunnossa. Seinässä on ylioptimistinen kyltti Østersjøns Perle, Itämeren helmi. Huoneistoja on muutama, joitakin niistä remontoidaan, tai sitten yläkerran asukas tykkää säilyttää vessanpönttöä parvekkeella. Piha puskee villinä rikkaruohoa, rappaus rapisee, ikkunat lahoavat, grilli on ollut tuossa talven yli jos ei toisenkin ja pihapuussa roikkuu hehkulamppuketju. Sopivaa. Sisällä on sentään siistiä, joskaan ei tyylikästä - huoneiden järjestystä on joskus muutettu ja seiniä siirrelty, miettimättä ihan loppuun asti; tuloksena on kummallisia huoneita, kuten tämä eteinen-keittiö, ja outoja hukkatiloja. Olohuoneen merinäköala kuitenkin pelastaa paljon.

Pienen välikuoleman jälkeen olin taas valmiina matkailemaan. Krista jäi pyörittämään pesukonetta ja lataamaan kokemuskirjastoa eli sulattelemaan, itse suunnistin vaikeakulkuisempiin paikkoihin. Ihan ensimmäisenä pysähdyin kuitenkin satamaan, kyltissä luki nimittäin bryggeri. Paikka näytti Berliiniltä 10 vuotta sitten, tai Tallinnan Telliskiveltä vähän ennen läpimurtoa; jouluvaloja siellä täällä, matalatehoisia hehkulamppuja, trukkilavoista ja kaapelikeloista tehtyjä huonekaluja - kaikki tämä tietenkin reiskan reiskailuhallin naapurissa, teollisuusalueella. Omaa olutta ei ollut pulloissa, tyydyin Beer Here -panimon maistelusettiin. Tien toisella puolella näytti olevan Smedjan, ei kuitenkaan paja, vaan katuruokaa ja baarihommaa rujommassa ympäristössä. Enpä olisi uskonut ensinäkemältä. Tarkistin vielä laiturissa makaavan perinnepurjealuksen, joko hyvin ison veneen tai melko pienen laivan. Kaksimastoisen prikin (ehkä?) nimi oli Tres Hombres ja sieltä kömpi rastatukkaisia hippejä.

Mutta se matkailu, tosiaan. Aurinko paistaa ja lämpöä on edelleen sopivat 19, mennään siis. Vesiputous nimeltä Pissebækken, ihan siinä Vangin Finnedalenissa, kiinnostaa kyllä. Tie oli kovin pieni, vastaantulijaa sai väistää milloin mihinkin puskaan. Maasto kumpuili, puut olivat vuosisataisia tammia ja muita jaloja lehtipuita, niiden alla se kuuluisa vihreä hämy. Putoukselle piti trekkailla ja haikkailla puolisen kilometriä, haastavassa maastossa. Valloilleen päästetty metsä oli näkemisen arvoinen, siitäkin huolimatta, että putouksesta puuttui vesi. Paluumatkalla vastustin kiusausta enkä syönyt outoja punaisia marjoja, näyttivät myrkyllisiltä. Myöhemmin opin, että niistä olisi saanut hitaasti etenevän ja peruuttamattoman halvauksen, jolle ei ole vastalääkettä - ja juurista oivaa tärkkelystä liperin jäykisteeksi.

Ajoin Hammershusin keskiaikaisten linnanraunioiden ohi, ne näyttivät jyhkeiltä ja seisoivat komealla paikalla, mutta kiintiö alkaa olla täysi. Ihmeen paljon niistäkin on jäljellä, paikalliset asukkaat kun saivat käyttää kiviä ilmaiseksi muihin rakennuksiin aina vuoteen 1822 asti.

Bornholm on paljon kumpuilevampaa tasaisten Gotlannin ja Öölannin jälkeen - jopa suorastaan mäkistä. No, kiivetään sitten kukkulalle. Hammeren Fyr on majakka kallion laella, tie sinne kiemurtelee kuin alpeilla konsanaan, läpi lehmien kansoittamien tammilehtojen. Itse majakka on matala nysä, mutta sen valo on silti 82 metriä merenpinnan yläpuolella - vähän liiankin korkealla matalien pilvien tai sumun iskiessä - eli yllättävän usein. Itse majakkatalossa asutaan, mutta torniin saa kiivetä ilmaiseksi auringonlaskuun asti - ja minähän kiipesin. Näkymät yli kimmeltävän meren ja pohjoisen Bornholmin olivat tietenkin huikeat. Vuorten seuraksi järviä. Hammersø on Bornholmin suurin ja tanskan ainoa kalliojärvi. Sen rannalla on jopa rantahotelli, vaikka merelle on matkaa jopa 500 metriä. Meikäläisittäin mokoma ploti olisi lampi eikä järvi, eikä hotellia harkitsisi edes sunny car center -mies. No, tulipa nähtyä.

Aivan vieressä, noin 50 metrin päässä, odottaa seuraava järvi: Opalsøen. Tämä vanhaan graniittilouhokseen syntynyt järvi on tietyssä valossa turkoosi - tänään ei ollut yksi niistä päivistä. Rannat ovat yhtä lukuunottamatta pystysuoraa kalliota, vedellä syvyyttä kymmeniä metrejä. Onkin suurta huvia hyppiä veteen, kesäisin myös tarkoitusta varten rakennetusta köysiradasta. Tätä ei tietenkään ole kielletty, infotaulussa toki kehotetaan kokeilemaan matalasta kohdasta ensin ettei käy nolosti. Suomalainen ihmettelee moista, meille se on uppotukki ja halvaus kertalaakista.

Alkoi olla nälkä, ajoin takaisin kotipesään. Tuijotin ikkunasta merelle, auringonlasku ei näy tähän mutta pilvet se silti värjää. Opin samalla, miksi lounassalaattini oli halvennuksessa; mausteisia kananpaloja oli vain kolme, pasta lähes raakaa, hummusta vain lusikallinen - ja näitä aineksia oikein hehkutettiin. Olisi saattanut harmittaa, toimistotyöläistä.

Huomenna ajellaan vähän ja katsellaan paljon, kunhan on ensin nukuttu pitkään. Täältä tähän.

Tejn, Bornholm, Tanska, 4. syyskuuta 2022

Aamulla oli tarkoitus nukkua myöhään, kun on kerran loma - yhdeksän ei ole kovin myöhä, mutta siihen aikaan unet loppuivat. Aamiaiseksi oli epämääräisiä tähteitä, kuten jokaisella aterialla tästä eteenpäin. Vielä ei ole sorruttu ns. vihapastaan, joka sekin koetaan vääjäämättä joka matkalla. Tähän herkkujen herkkuun, joka valmistetaan kyllästyneenä eineksiin ja roskaruokaan mutta jota kukaan ei oikeasti haluaisi, vaan mielummin söisi vaikka extrapunaisia pølsejä, tulee halvimpia ravioleja, kehnohkoa pastakastiketta purkista, mahdollisesti jauhelihaa suolattomana ja huonosti maustettuna ja jotain kasvista, joka jää raa'aksi vaikka kaikki muu on ylikypsää. Bonuspisteitä saa, jos löytää hostellin yhteiskeittiöstä sen yhden levyn, jolla veden kiehuminen ottaa puoli tuntia, niin että illan hienoin valo menee ohi ja kävelyn saa unohtaa, tai mene sinä vaan. Normaalista kahden hengen annoksesta riittää helposti neljälle aterialle, joskus jopa neljälle päivälle. Ostin kyllä ravioleja tänään, perinteitä on ylläpidettävä.

Aamiaisen jälkeen tuijottelin olohuoneesta merelle, Tres Hombresia ei näkynyt laiturissa mutta näkyi merellä. Ruuvasin 1000mm linssin kiinni ja nautin näytelmästä; miehistö ei ollut saanut halssia vaihdettua sujuvasti, laiva seisoi keula tuuleen päin ja keikkui kuin huvipuistossa, vain muutama purje oli alhaalla (vai ylhäällä?) ja nekin lepattivat miten sattuu. Onnea matkaan ja kyllä se siitä.

Eilisen iltapäivän soolomatkailu oli virkistävä poikkeus, mutta kyllä siitä jotain puuttui - jakamisen kokemus, yhteisöllisyys, jokin selittämätön. Vein siis Kristan Hammerenin majakalle, sinne korkean kallion päälle. Paikka oli edelleen hieno ja etenkin vanhojen tammien ohi mutkitteleva tie mitä mainioin. Tunsin löytämisen riemua, vaikka googlestahan tämä katsottiin jo kotona.

Sandvigin kylä alhaalla laaksossa ja meren rannassa oli sekin oikein kuvauksellinen - ja kuvattiinhan siellä, näkyi muutamakin filmaus-auto fiinimmän väen badehotellien sivukujilla. Ihmettelin myös Jernbanegadea eli rautatienkatua - kiskoja ei koko saarella ole, mutta tuo tuossa on ihan varmasti vanha asema. Ja olikin.

Sandvigistä Allingen, Tejn ja Døndalenin kautta Gudhjemiin, upeaa rantatietä joka nousi välillä korkealle rantatörmälle, pudotakseen kohta taas melkein merenpinnan tasolle. Aallot tyrskyivät, suola tuoksui ja lokit huusivat kilpaa mustavaristen kanssa. Oli kalastajakylää, mietoa turistirysää, kunnianarvoisaa satavuotiasta rantahotellia ja vähän yllättäen lomaosake-slummin kaltaisia esiintymiä.

Katselimme Gudhjemiä ylhäältä kirkonmäeltä, näkymä oli kuin Ghiblin animaatiosta ja kirkko yllättäen täyttä graniittia - tai no, vastahan katselimme kivilouhokseen syntynyttä lampea, että sikäli. Itse kylä oli aito ja sievä, mutta yllättävän täynnä turisteja vielä tähän aikaan syksystä - olemmehan viime päivinä kohdanneet lähinnä eläkeläisiä. Sekin on sanottava, että suurin osa keskustojen putiikeista ja ruokkimoista ei pysyisi pystyssä ilman suurkaupunkien ihmisiä - paikallisten keskuudessa kysyntää ei juuri ole. No, kauppa käy ja raha kiertää. Melkoiseen rinteeseen syntynyt kylä tarjosi loputtomia näköaloja ja sommitelmia, mutta kovin vähän paikkoja pysähtyä. Korkeusero paistoi myös patikoivien turistien naamoista, toisilla positiivisemmin kuin toisilla.

Gudhjemistä Bølshavnin ja Listedin (höhö, listed) kautta Svanekeen - välissä pieni harharetki Ypnastediin, jossa piti hakutulosten perusteella avautua ylimaallisen kauniin maiseman. Löysimme ihan mukavan rannan, kapean ja hankalan tien päästä. Algoritmin harhaa, sanon minä - että pitikin siihen langeta ja näinollen sitä muille vahvistaa.

Svaneke oli taas kerran nätti, söpö ja aito - mutta kovin täynnä turisteja. Katselimme satamassa hetken aikaa purjelaiva Svanenin jäänteitä, jäljellä oli muutama keulakaaren lisäksi lähinnä kölipuu. Kuulemma hyvä laiva ja miehistöllä aina hauskaa; joutsen on kuitenkin vähän liian yleinen nimi tällä alalla, en löytänyt netistä kuin turhautumista vaihtoehtoihin.

Svaneke Bryghus on meilläkin tuttu pienpanimo, kävin katsastamassa sen ravintolaa uusien oluiden toivossa. Paikka oli oikein viihtyisä ja tunnelma hyvä, siihen asti kun amerikkalainen eläkeläistäti kävi tiskiltä pyytämässä, että anteeksi saisinko jotain miedompaa kun tämä maistuu liikaa oluelta. En jäänyt katsomaan mitä tapahtuu tai pyytämään pulloja tiskin takaa, saisihan niitä kaupastakin. Ruoka-annokset olivat netistä katsottuina kalliin puoleisia, mutta paikan päällä nähtyinä isoja, maukkaan näköisiä ja hyväntuoksuisia. Voinen suositella.

Pieni kierros keskustassa ja satamassa, opin samalla vihdoin mitä ovat nämä tiiliset, alhaalta leveät ja ylöspäin hitaasti kapenevat savupiiput, jotka näyttävät samoilta kuin sepän ahjoon sopivat, mutta ovat tarpeettoman massiivisia - ja niitä on kymmeniä joka kylässä, etenkin satamissa. Savustimia, ne ovat kalansavustimia. Ei ole mitään Bornholmin seppäarmeijaa. Höh.

Grisbyn ja Aarsdalen läpi kohti Nexøä, saaren toiseksisuurinta kaupunkia, josta pääsee myös lautalla Puolaan. Paikan henki oli enemmän teollinen kuin boheemi tai turistinen, jopa vakava. Silti löysimme kaikenlaista kulttuuria, kuten kokonaan pinkiksi maalatun talon, kolmimetrisillä hiekkaveistoksilla täytetyn telakkahallin - ja niin pienen rautatiemuseon, ettei sinne mahdu edes yhtä veturia sisälle. Kiskojahan koko saarella ei ole - putoamme tähän madonreikään myöhemmin.

Sataman teolliset härvelit ja kova valo innoittivat mustavalkokuvaajaa, taide tuli kuitenkin äkkiä valmiiksi kun alkoi nälättää. Haimme hieman juomatäydennystä, paketin pitkulaisia perunakroketteja ja kaksi maailman mitättömintä kolmio(ei, vaan neliö!)leipää (mutta sitä emme tienneet vielä) kaupasta, joka ei ollut Spar, Rema1000 eikö DagliBrugsen ja ajoimme Snøgebækin satamaan niitä syömään. Onneksi mukaan sattui myös pari kanelsnegelin (kanelietana) pormestariversiota, eli kanelilla ja voilla täytettyä voitakinakierrettä, joka lepää hieman raa'an murotaikinakeksin päällä, suklaalla kuorrutettuna ja sisältää oletettavasti kahden päivän kalorit ja on hyvää kuin saatana. Vaimo katsoi hieman pitkään, kun naksautin petty-leivän kylkeen tölkin Tuborgia - jaffaa, toki.

Viimeiselle etapille, ohi kylmän sodan kuunteluaseman Bornholmertånetin, kohti Dueodden majakkaa ja saaren eteläisintä kärkeä. Majakka oli miedosti lattea, ei mitenkään ihmeellinen - dyynit sen sijaan mahtavat. Oli tuulessa taipunutta käkkärämäntyä, sinisenvihreää rantaheinää ja melkein valkoista hiekkaa - horisontissa tummansininen meri. En lähtenyt tarpomaan; matkaa oli puolisen kilometriä, hiekka upottavaa ja aurinko armoton. Lämpöä on enää 20⁰C, mutta riittää sekin polttamaan - ja kengissä on yhä hiekkaa.

Hiekasta puheenollen, infotaulusta opin, että Dueodden dyynit olivat alunperin kruunun laidunmaita. Eipä siellä laiduntanut kuin muutama harvinaisen sitkeä lammas, ja tuulen mukana siirtylevä hiekka toi kaikenlaista harmia - peitti bøndejen pellot yhdessä yössä ja pakotti hylkäämään hyviäkin tiluksia. Kuningas suostui myymään laidunmaat paikallisille sillä ehdolla, että paikalle istutetaan läjäpäin puita, kunnes hiekan vaeltelu loppuu. Suunnitelma toimi liiankin hyvin, dyyniluonto oli kadota kokonaan - 2. maailmansodan jälkeen lisääntynyt rantalomailu ja mökkeily kuitenkin palauttivat tasapainon.

Oli jo iltapäivä, aika palata takaisin siis; jäisi vielä muillekin päiville koettavaa. Bornholmiin olisi riittänyt yksi päivä vähemmän, mutta sitä ei voinut ennakkoon tietää - ja tänne palaaminen on hankalampaa kuin vaikka Gotlantiin, joten paras pelata varman päälle. Huomisen koko maanantain lisäksi on vielä tiistai, lautta lähtee vasta viideltä. No, saapahan lomailla, vaikka fear of missing out nostaakin päätään toisinaan.

Takaisinpäin, tällä kertaa saaren läpi. Huono valinta. Bornholmissa on kolme isoa tietä; kaksi Rønnestä lähtevää länsi-itä -suuntaista ja kolmas, rannikkoa pitkin koko saaren kiertävä. Jos haluaa suoraan etelästä pohjoiseen, joutuu matopelimäiseen ruudukkoon, joka noudattaa peltojen rajoja; sata metriä oikealle, kaksi kilometriä eteenpäin, 50 metriä vasemmalle, kilometri eteenpäin, jne. Tiet ovat kapeita, nopeudet yllättävän kovia ja vastaantulijaa ei väistetä ennen viime hetkeä. Syy teiden kummallisuuteen ja kuin haulikolla ammuttujen pikkukylien määrään - luulisi että keskittäminen kannattaa - on rautatie. Saarella toimi vuosina 1900-1968 jopa kolme eri rautatieyhtiötä. Melkein mistä vain pääsi minne tahansa suhteellisen nopeasti ja melko halvalla, kapeaa, metrin levyistä rataa pitkin, enimmäkseen höyryn voimalla. Enää ei ole jäljellä mitään, paitsi hajanainen asutus.

Kämpillä laitoin perunapötkylät uuniin ruotsalaisten lihapullien kanssa, kyytipojaksi olut tai muutama - tuntui menevän tekstiin eikä päähän, jännä ilmiö. Hyvin upposivat perunat ja pullat, kuin myös ruskistetun voin ja chilin makuiset sipsit ja tuunatut aleksanterinleivokset, joiden nimi on ylioppilaan leipä. Huomenna jotain muuta, nähdään siellä.

Tejn, Bornholm, Tanska, 5. syyskuuta 2022

Hidas ja laiska aamu, ikkunat olivat herätessä huurussa. Yöt viilenevät jo, vaikka päivisin onkin edelleen kesä. Aamiaisella maistoin vihdoin makrillisalaattia, se on hyvää aina vaan. Krista jäi tulkitsemaan pesukoneen hieroglyfejä googlen avulla, pikaohjelman toivossa - itse en ymmärtänyt mitään, graafisen alan koulutus jäi toki kesken, mutta silti.

Suuntasin rannikkoa pitkin pari kilometriä etelään, Stammershallen rantahotellin kohdalla kun muinaisia hautoja hienossa kalliomaisemassa - niin vaikeakulkuisessa, että sain mennä yksin. Ajoin ohi, mutta pysähdyin heti seuraavalle parkkipaikalle. Pienenpieni nähtävyyskyltti osoitti suoraan metsään, infotaulu lupaili kivivenettä. Karttasovelluksesta näin että paikan nimi on Troldskoven, peikkometsä, ja että alle sadan metrin päässä pönöttää asia nimeltä Jættestuen. Sinne siis. Jätintupa osoittautui rekka-auton kokoiseksi siirtolohkareeksi, joka oli jotenkin päätynyt pienempien kivien päälle. Alle jäi ryömittävä kolo, ei ihan luola mutta kuitenkin. Villiintynyt pusikko teki metsästä kieltämättä peikkomaisen.

Muutaman kymmentä askelta polkua pitkin, ja vastaan tuli pronssikautinen hauta - sen merkiksi oli nostettu pystyyn iso kivi, ilman kaiverruksia kuten oli tapana. Laivan muotoon asetellut kivet löytyivät seuraavana, ylitsekaartuvien puiden alta. Lähistöllä näkyi myös hieman uudempaa kiviaitaa ja betonibunkkerin palasia, oletettavasti toisesta maailmansodasta. En kuitenkaan lähtenyt shortseissa nokkospuskaan, olkoot siellä. Lähistöllä kohisi meri, vai oliko se maantie?

Kävelin hotellille ja ylitin tien toiselle hautapaikalle. Rujo ja rosoinen kallionkieleke, alhaalla armotta jauhavat aallot, korkeimmalla kohdalla kolme kiveä pystyssä, kuin vanhemmat ja lapsi. Katselin juuri pitkällä putkella horisonttiin, Christiansøn:in saarelle, kun pohjoisesta lähestyi repivä ääni. F-16 Falcon lähestyi matalalentoa, jatkoi rantaviivaa pitkin etelään. Varikset ja naakat saivat kohtauksen; mikä oli tuo iso lintu ja miten siitä irtosi tuollainen raakunta? Opettaisi meillekin. Kuvaa en edes yrittänyt, linssi oli siihen toivoton.

Hain Kristan, lähdimme metsästämään pyöreitä kirkkoja. Olskerista löytyi ensimmäinen, Sankt Ols Kirke, noin vuodelta 1150. Rakenne on jykevä ja tymäkän massiivinen, kirkollinen osuus tuntuu jotenkin ylimääräiseltä - päätarkoitus on ollut toimia puolustuslinnana ja turvapaikkana. Kirkkosalin yläpuolella on nimittäin kaksi kerrosta jotain ihan muuta, johon kuuluu mm. ampuma-aukkoja ja rautaristikoita. Ei sentään tykistöä, mutta keihäitä ja jousipyssyjä. Kiipesin ylös asti, vaikka oviaukko oli kameralaukun kanssa hyvin ahdas ja portaat vähintään epätasaiset. Tunnelma tornissa muistutti Olavinlinnaa, hieman pienempänä tietty. Rakennelmasta lähes mykistyneenä ja keskiaikaisesta kirkkotaiteesta kovin huvittuneena piti tietenkin saada lisää. Siispä Klemenskerin ja Årsballen kautta kohti Østerlarsia, jonka pyörökirkko on suurin ja vanhin - sekin tosin noin vuodelta 1150. Kirkkosalin seinämaalauksia 1350-luvulta ei pysty katsomaan vakavalla naamalla ja koko pytinki aiheuttaa enemmän kysymyksiä kuin mihin vastaa.

Kiipesin taas yläkerroksiin, ne olivat vielä isompia ja jykevämpiä kuin Sankt Ols Kirkessä; toisessa kerroksessa pyöreitä huoneita oli sisäkkäin kaksi, kolmannessa kolme - melkoinen työ päästä ns. loppuviholliseen käsiksi. Suippo kattohärveli on puuta ja alunperin vuodelta 1744 - sitä ennen katto oli kai tasainen ja torni muistutti shakkinappulaa.

Laskeutuessani ullakolta kolisemasta oli kirkkosaliin saapunut opas; pitkä ja luiseva, harmaa pitkä kaapu ja naruvyö, munkin tukka, kädessä sauva jonka päässä pieni risti. Se kertoi hurmaantuneelle muorisolle juttuja tanskaksi, en ymmärtänyt puoliakaan mutta yleisöön kyllä upposi - ja karisman kyllä tunnistaa, kielestä huolimatta. Poistuimme vähin äänin.

Kirkot alkoivat jo riittää - mutta ehkä kuitenkin vielä yksi? Jos ei enää isompi, niin ainakin tyylikkäämpi? Siispä kohti Nyskerin kylää ja Ny Kirkeä, tälläkin kertaa Årsbollenin läpi. Kirkko oli kuitenkin mennyt lukket jo neljältä, tunti sitten. Netissähän tällaisista ei kannata tietenkään ilmoittaa.

Pientä täydennystä Klemenskerissä, sitten kohti Rø:tä ja Gudhjemiä - jos siellä olisi vaikka vähän vähemmän turisteja. Itsehän olemme tietenkin parempia ja ylevämpiä matkailijoita, keksin ihan kohta miten ja miksi. Gudhjem oli kuitenkin edelleen yhtä nätti ja yhtä tukossa - eikä parkkipaikkaa missään, paitsi kilometrin päässä hienoista osista. Toisaalta on pieni ihme, että noin kapeita kujia saa ajaa ylipäätään ollenkaan - itse kieltäisin heti. Bisnes ei siitä kärsisi; autot kun eivät pääse pysähtymään nytkään, eikä läpiajaja mitään osta.

Kämpille ja vihapastan keittoon, toki paikallisen DagliBrugsenin kautta. Näin olutharrastajana ihmettelen kauppojen valikoimia; joka paikasta löytyy samat perus-tuborgit sun muut carlsbergit, ja suurin osa pientuottajien valikoimistakin on samaa Willemoesista Svanekeen - mutta sitten on se yksi laatu, jota ei saa kuin vain tästä kaupasta. Ja jos sitä ei poimi mukaan nyt, ei sitä näe enää ikinä. Siksi siis poistun liikkeestä yleensä mukanani pullo tai viisi.

Vihapastaan tuli tällä kertaa ilmakuivatulla kinkulla täytettyjä ravioleja, joiden täyte näytti ja maistui lauantaimakkaralta, sekä säästäen keitettyä pastakastiketta. Tomaatin kirpeä vihavuus nimittäin vaihtuu riittävän keittämisen jälkeen mehukkaaksi täyteläisyydeksi - tämä kastike ei ollut ylittänyt rajaa ihan täysin. Pieneksi lisämausteeksi vesi ei ottanut kiehuakseen, vaikka levy oli kutosella; induktiotaso on vanhan ajan kuukkailijalle outo - se nimittäin meni lähes yhdelletoista. HipIailukytkimet eivät vaan tahtoneet ottaa käskyjä vastaan.

Vihapasta onnistui lopulta, eli määritelmän mukaisesti se epäonnistui - tuli aivan syötävää kamaa, eikä jäänyt tähteitä. Rakkaudella sitä ei kuitenkaan valmistettu, se on selvää.

Huomenna jää Bornholm taa, siirrymme Manner-Tanskaan. Lautta tosin lähtee vasta viideltä, eli aika paljon ehtii vielä. Ehkä joku pyöreä kirkko? Tai Bornholmstårnet, jossa kuunneltiin tankkien keskinäistä radioliikennettä, kun panssarit vyöryivät Prahaan 1968. Miten? Kiinnostaisi tietää, ehkä museossa kertoisivat.

Rønne - Køge, Tanska, 6. syyskuuta 2022

Yöllä oli satanut, maa yhä märkä - ja merellä näköjään satoi yhä. Lämpötila noin 21⁰C eli hieman enemmän kuin eilen. Kamat kasaan, auto täyteen, nopea imurointi ja pikatiskaus. Tiskikone kyllä kuului varustukseen, konetiskiaine taas ei - autuaan tietämättöminä olimme eläneet kuin ihmiset, joiden ei tarvitse käsiään kastella. Normaalia fairyä ja muita johdannaisia löytyi kyllä viisi putelia, vaan ei muruakaan koneeseen sopivaa. Hmm. Tarkemmin kaappeja ratsatessa kävi selväksi, että mitään ei olisi tarvinnut ostaa; oli kolmea eri pikakahvia, pesuainetta lattioille, uuniin, hellalle, seinille ja vessaan, hyönteismyrkkyä, muurahaisansoja, kymmeniä eri mausteita, etikkaa, pulla- ja sämpyläjauhoja - ja neljäsosapullo punaista Johnnie Walkeria.

Ensimmäinen pysähdys sadan metrin päässä DagliBrugsenissa, palautin kassillisen tyhjiä ja sain niistä 150 kruunua, alle kaksi euroa. Ei ihme, ettei kierrätys tunnu kiinnostavan; en saanut edes pikkupulloa Fanta Exoticia ilman välirahaa.

Kuusi tuntia lautan lähtöön eikä oikein mitään tekemistä. Harhailimme sinne tänne, navigaatiotädin lausumista ihmetellen. Onneksi katujen ja teiden nimet sai myös tekstinä, muuten olisi ollut vaikea pysyä perässä - hän nimittäin lausui sanoista ruotsin ääntämyksen mukaan, osan kuin jenkki, osan rallienglanniksi ja osan yllättäen saksaksi. Aksentti saattoi vaihtua kesken sanan - tai sitten logiikka ei tuottanut samaa lopputulosta kahdesti peräkkäin. Kylä eli by oli välillä lyhyt by, toisinaan jenkkiläisen venytetty bai - Johannesgade saattoi kääntyä muotoon Zouhanisgeid, paitsi toisinaan ei. Kumma vehje, kai senkin on joku ohjelmoinut ja joku toinen hyväksi todennut.

Ihmettelimme kirpputorin tarjontaa Aakirkebyssä (niin paljon rumia lautasia!), katselimme merta Dueoddessa, söimme jäätelöä Svanekessa, tutkailimme kiljuvien kakaroiden kansoittamaa skandinavian mannerlaatan reunaa Strøbyssä vain hetken ja tarkistimme vielä yhden ympyräkirkon, sen joka oli eilen kiinni, Nykerissä. Se oli pienempi kuin muut, eikä yläkertaan päässyt, mutta seinämaalaukset lunastivat outoudellaan.

Aikaa oli vieläkin liikaa, muttei kuitenkaan tarpeeksi. Ajoin Rønneen, pyörimme hetken turuilla ja toreilla. Paljon pientä ja söpöä asuinkatua, keskustassa tylsempää 80-luvun ostaria. Puolustusmuseon pihalla näin vielä neljännen ympyrätornin, tämä tosin ei ollut kirkko vaan aito linnoite, ristikin puuttui. Paikka oli kuitenkin kiinni.

Satamaan tylsistymään, ei kai siinä muutakaan voi. Lauttaan pääsikin yllättävän nopeasti, reiskat eivät säätäneet liikaa kuten Nynäshamnissa. M/S Hammershus on valmistunut 2018 Raumalla ja vaikutti oikein mukavalta, jopa modernilta. Edelliskerrasta viisastuneena mukana oli kuitenkin kunnon eväät ja kännyköihin laturit. Ja taisipa sittenkin tulla toisinto: lähdön piti olla viideltä, mutta tässä sitä kökötetään vielä puoli seitsemältä. Kuulutukset ovat tietenkin vain tanskaksi; sen verran ymmärsin, että moottoreissa on vikaa ja korjaus kestää - lähetää sit ku lähetää. Tai sit ei, mut hei, kahvila on auki ja alennusta ette saa. Matkan piti kestää normaalioloissa viisi tuntia, saapa nähdä.

Ja juuri kun kirjoitin tuon, irtosimme laiturista. Kai tämä tästä, perillä joskus puoli kaksitoista ehkä.

Laiva matelee, ehkä sillä ei ole kiire. Itse saattaisin hämmentää isompaa pykälää silmään tässä vaiheessa, mutten olekaan kapteeni. Ja joo, ei laivassa useinkaan ole vaihdelaatikkoa, tiedän. Matkustajia ei ole kuin kourallinen, mutta autokansi täynnä rekan perävaunuja. Bornholmslinjenin katamaraani Ystadista Rønneen tuli vastaan, ei ongelmia eikä meripelastustehtäviä tällä kertaa. Aurinko laskee ehkä tunnin päästä, horisontissa siintää etelässä loputtomasti tuulivoimaloita ja pohjoisessa Ruotsi - eikä todella pitkä saattue rahtilaivoja, kuten ensin olin näkevinäni. Lisää tuulivoimaa kootaan Rønnen satamassa ja rahdataan sitten proomulla merta sulostuttamaan.

Horisontissa kellertää ja punertaa. Nautimme juuri kana-pekoni-sieni-majoneesi -töhnällä päällystetyt eväsleivät, pohdin silti josko tilaisin kuppilasta purilaisen. Nälkä ei varsinaisesti ole ja rahaa saa menemään muutenkin, mutta kai joskus pitää vähän elostella - vihapastojen välissä. Melkeinpä kaikki muut matkustajat torkkuvat viltin alla lentokonetuoleissa, tai kummallisissa makuukopeissa. Hyttejäkin olisi, vaan kukapa sellaisesta käy maksamaan. Kyyti on edelleen hiljaista, tasaista ja varmaa, hidastakin.

Aurinko laski, kuu nousi. Testasin nopeaa lasia (f1.4) ja suurta ISO:a (10000) - ja niin vaan palautuivat auringonlaskun värit taivaalle, vaikkei silmä enää niitä nähnyt. Pohjoisessa Trelleborgin valot, etelässä kuu ja tuhansien tuulivoimaloiden punaiset varoitusvalot, jotka syttyivät ja sammuivat samassa tahdissa. Jo vain. Valitettavasti kamera osaa siirtää kännykkään pelkkiä kuvia, ei videoita - ja puhelimen oma kamera näki lähinnä mustaa. Ruotsin eteläisimmän kärjen ohitettuamme luulisi kohta kajastavan Malmön ja Kööpenhaminan valojen. Ja näkyiväthän ne, erotin jopa The Sillan.

Saavutimme vihdoin majoituksen, oikein nätti pikku paikka sataman ja radan lähellä. Kello on melkein puolenyön, eli unille tästä. Pahoittelen lyhyttä merkintää, aina ei tapahdu.

Skovsgårde, Tanska, 7. syyskuuta 2022

Aamulla reppu autoon ja se oli oikeastaan siinä - ei tarvinnut liikoja pakkailla. Kämppä itsessään osoittautui paljon kivemmaksi ja sievemmäksi näin päivänvalossa, ikkunasta näkyvä puutarhakin kukoisti kuivasta kesästä huolimatta - siellä kasvoi jopa humalaa.

Pieni kiertoajelu Køgessä, nättiä oli mutta samalla jotenkin ronskimpaa ja krouvimpaa - ei niin pikkusievää kuin pienemmissä paikoissa. Oltiin selkeästi mantereen puolella, vaikkakin isolla saarella - ja Kööpenhaminan vaikutuspiirissä. Øresundståg, tuo sillan ylittävä ja rumista mustista kumihuulista tunnettu juna, ajaa näköjään tänne asti.

Keskustalabyrintin päästä löytyi parkkipaikka, kaupungin vanhimman talon edestä. Katedraali bongattiin, samoin monia hyvin vanhoja ja hyvin vinoja rakennuksia. Seinät pullistelivat sisään ja ulos, ikkunoiden joskus suora rivi lenkotti suuntaan ja toiseen, joskus kolmanteenkin. Ei tuollaisen rakenteen ole tarkoitus kestää satoja vuosia, mutta ehkä sille ei ole kerrottu. Paikka vastasi hyvin muistoihin ensimmäiseltä pitkältä autolomalta, vuodelta 2013.

Pienempiä teitä kohti Iso-Beltin siltaa, se moottoritie on jo riittävän monta kertaa nähty. Skippasimme trelleborgin eli viikinkiaikaisen ympyrälinnoituksen Slagelsessa, tuskinpa sielläkään olisi muuta kuin maavalleja ja opastaulu. Maailmanmatkaajan elkeet alkavat tulla esiin, enää ei ihnetellä jokaista erimerkkistä katuvaloa. Pilvet roikkuivat alhaalla ja harmaina, vaan eivät sataneet, lämpöä noin 20°C ja jotenkin hiostava tunnelma. Maistelin lauttaevääksi ostettuja hunajapaahdettuja suolapähkinöitä, ai että ne olivatkin addiktiivisen hyviä.

Silta oli ja meni, sen kokoa ei osaa hahmottaa vaikka on itse paikalla - tarvitaan vähintään mittakaava-auto, joka sekin näyttää heti lelulta. Eikä ihme: tie nousee parhaimmillaan 65:n metrin korkeuteen, pilarit taas ovat 254m korkeat. Noin 200 metriä betonia ihan läheltä nähtynä saattaa tosiaan tuntua hieman korkealta. Odensen ohi, kohti Bogensea - aikaa oli, suunnitelmia ei. Kävimme mittailemassa katseella Manneken pissin kopiota, sen ympärille oli ryhmitelty paikallisen ruusunkasvatuskilpailun parhaimmisto. Kuuminta hottia näytti olevan liukuväri, reunoilla eri kuin keskellä. Suosikkini oli keltaisesta punaiseen feidaituva, se näytti räjähdykseltä sarjakuvassa ja jäi enemmän mieleen kuin pikku patsas, vaikka pissiväkin.

Satamassa, ylikokoisten ja alikäytettyjen huvijahtien seassa, kohtasimme oudon näyn: merilokin syömässä mäkkäriroskien sijasta meren antimia. Se seisoi korkealla katolla, pudotti nokastaan sinisimpukan - ja kun kuori räsähti asfalttiin, leijui lintumme alas nokkimaan maukkaat ja takuulla tuoreet proteiinipalat. Lokkimaisten huutojen jälkeen se suuntasi takaisin merelle, me taas jouduimme väistämään kalatrukkia ajavaa satamareiskaa.

Pitkästä aikaa musiikkia, kylläpä kuulostaa rokkenroll hyvältä maalaismaisemassa, etenkin isommalla pensselillä maalattu. Bogense - Skovby - Holse - Brenderup - Højerup - Båring - Blanke - Kustrup - Middelfart. Vähitellen oudompinimisten paikkojen läpi kohti saaren reunaa ja seuraavaa siltaa - vaan ei kuitenkaan sen yli - ja kaikista maailman paikoista Burger Kingiin. No, jostain on säästettävä ja ulkona syöminen on Tanskassa melko tyyristä. Ikkunasta olisi näkynyt sillalle, mutta joku on rakentanut väliin tylsän huoltoaseman. Saimme kuitenkin seurata, miten toimii autokaista ravintolassa, jossa ei ole myyntiluukkua - täti kipittää sivuovesta ruskean paperikassin kanssa, säässä kuin säässä.

Middelfartin keskusta ei ollut kovinkaan kiintoisa, uudistetulta satama-alueelta löysimme sentään hyvän näkymän sillalle ja kerrankin puhuttelevaa julkista taidetta, joka ei ollut kädenlämpöistä ja kaikkia miellyttävää. Kuvakommenteissa lisää, mutta mainittakoon pystyynnostettu sika poplarissa ja kaasuputken lävistämä, ilmassa killuva jääkarhu, luonnollista kokoa - pronssiin valettuina, tietenkin.

Alkoi sataa, kuten oli koko päivän uhannut. Middelfartin vanha osa oli autoilta kielletty, ja hyvä niin, mutta jäi nyt näkemättä - varmasti kokemisen arvoinen ja kuvauksellinen, mutta tuskinpa kuitenkaan top kympissä millään listalla.

Indslevin, Fjellstedin, Fjellerupin ja mahdollisesti Billesbøllen kautta kohti Berliniä, perähikiää ja majoitusta. Paikan nimi on Rosenlund B&B ja se sijaitsee keskellä peltoa, vanhassa maatalossa, jonka rakennukset sulkevat pihan kolmelta sivulta. Perinteistä, tyylikästä ja sievää, ristikkorakennetta ja matalia räystäitä, sisällä hieman modernimpaa muttei liian - isosta remontista on niin kauan, että uusitutkin osat alkavat mennä retron puolelle. Kännykkä kuuluu hädin tuskin, kukko ei laula ja isäntä kehotti pitämään ovia kiinni, etteivät kissat tunge sisälle. Vielä ei ole näkynyt.

Maasto on kumpuilevaa, enimmäkseen peltoa, pieniä lehtimetsän palasia siellä täällä - kuten koko Fynin saari tähän mennessä. Satoi enemmän ja vähemmän, horisontti lupaili kirkkaampaa muttei lunastanut kuin hetkeksi kerrallaan. Ajoimme Harndruppiin kaupoille.

Takaisin tullessa parkkipaikka oli melkein täynnä, yhteisissä tiloissa pyöri puolalaisia reiskoja huomiovaatteissa. Ne kokkasivat jotain outoa ja jättivät jälkeensä sotkun - jääkaappi suorastaan pursui, sai olla melkoinen tetrismestari että sai omansa kylmään. Isäntä kävi puhumassa meille tanskaa, ymmärsimme muttemme osanneet vastata. Ainakaan heti en myöntänyt olevani Frank-fani eli Bonderøvenin harras katsoja.

Huomenna on tarkoitus ajella Fynin etelärannikkoa, ehkä jopa Langelandiin asti. Matkalle mahtunee ainakin jokunen panimokauppa, ja saapa nähdä mitä muuta. Kuullaan taas.

Skovsgårde, Tanska, 8. syyskuuta 2022

Nautimme aamiaista samassa tilassa maksullisen buffetin kanssa, omin eväin. Tästä olisi saattanut tulla likainen olo, mutta olimme myöhään liikkeellä eikä muita syöjiä näkynyt - ja omat tarjoamuksemme olivat parempia. Yöllinen sade oli lakannut ja aamupäiväksi luvattu ei alkanutkaan - pilvet roikkuivat edelleen alhaalla, siniharmaina kuin lakana, mutta väliäkö hällä; lämpöä riitti edelleen sopivat 20 astetta.

Pieniä teitä pitkin kohti etelää, Assensin kaupunkia ja Bryggeriet Vestfyenin panimoa. Lähempänä sijaitseva ja kiinnostavampi Indslev Bryggeri nimittäin aukesi vasta puolen päivän aikaan, eikä kiireisellä lomalaisella kestä hermo tyhjää odottelua. Vaan ah ja voi, panimoiden henget eivät olleet tänään puolellamme: netin tiedoista poiketen paikalla ei ollutkaan olutpuotia eikä maisteluterassia - enkä viitsinyt mennä vastaanoton kravattikaulaisen tyypin kanssa väittelemään, saihan olutta kaupastakin. Poistuimme paikalta keskikohtalaisin äänin - navigaatiotäti ei aina tiedä miten päin olisi, ja saattaa toisinaan vaatia kaksikin u-käännöstä päästäkseen kartalle. Lähtiessä huikattu kehoitus "lähde länteen" ei myöskään auta yhtään. Go west, young man ja lähde Lappeenrantaan, humppa siellä soi. Siispä tien päälle ja kohti Faaborgia, tai Fåborgia, miten nyt vain - täkäläiset kylät ja kaupungit vaihtavat kilvan nimiään, å:sta tulee aa. Maasto on edelleen kumpuilevaa peltoa, jota lehtimetsäläntit täplittävät - ja toisinaan sukelletaan syvänvihreään lehtitunneliin. Siihen ei ole vielä tottunut. Puut ovat vaihtuneet osittain tammista ja lehmuksista koivuihin, vaan ei tässä sentään Karjalassa vielä olla.

On kylvöaika, maajussit nostattavat pelloilta mahtavia pölypilviä, ilmanotto on suljettava ja ikkunat myös sellaisen osuessa kohdalle - paitsi tietenkin tänään, kun kaivattua sadetta on vihdoin saatu. Pääskyset kisailevat vielä pientareilla, ravintoa ja lämpöä tuntuu riittävän. Kaipa ne itse tietävät, itsestäni ajankohta vaan tuntuu kovin myöhäiseltä.

Faaborg oli kuten mikä tahansa pienehkö tanskalaiskaupunki; tylsähköä uutta puolta, rautatienkatu mutta ei kiskoja, toimeton asemarakennus, nätti mutta pieni vanha osa, kuihtuva torin ympäristö, räikeän värinen kirkko. Vanhan osan yksisuuntaisten katujen ja ajokieltojen labyrintissä, joka oli ehkä kuusi korttelia per sivu, juutuimme roska-auton taakse. Kuskilla ei ollut mikään kiire, ja kuten heikäläisillä yleensä, jäi auto aina pysähtyessään "vahingossa" ratkaisevan metrin liikaa johonkin suuntaan, että ohi olisi mahtunut. Tilasta ei siis ollut pula, vaan käytön järkevyydestä. No, ehdimme katsella paikkoja, kuten poliisimuseota, joka lupasi vangita mielenkiintomme. Oli alkanut tuulla navakasti, rannalla sen huomasi.

Kohti Svendborgia ja siltaa Langelandin saarelle, rantatietä pitkin. Tai no, onhan siinä Tåsingen saari vielä välissä, ja senkin jälkeen pieni Siø, joka on käytännössä yhtä maatilaa.

Svendborgissa tapahtui jonkinlainen arkkitehtooninen murros: asuintalot vaihtuivat Pohjois-Saksalaisiin, julkiset rakennukset eivät. Trendi kuitenkin katkesi sillan toisella puolella, Tåsinge ja Langeland olivat hyvin tanskalaisen näköisiä. Nautimme hieman eväitä mainitun sillan alla, kovassa tuulessa. Siltaa ylittävät pyöräilijät eivät ehkä nauttineet.

Langelandin puolella maailma asettui eri asentoon - oltiin selvästi takamailla. Ennen Iso-Beltin siltaa nopein reitti Kööpenhaminasta Saksaan kulki Falsterin ja Lollandin saarien kautta, lautalla Rødbystä Puttgardeniin; halvin ja fiksuin taas lautalla Lollandista Langelandiin ja siitä Fynin saaren läpi toiselle lautalle Bøjden - Fynshavn - ja Flensburg olikin jo ihan kulman takana. Matkalle myytiin halpoja yhteislippuja ja menekki oli kova - Iso-Beltin reittiä käyttivät lähinnä yöjunat ja typerät turistit, kuten eräätkin Toivaset 90-luvulla - Langelandin reittiä kokeiltiin toki myös. Mainitut lautat kulkevat yhä, joskin harvennetuin vuoroin ja kovemmilla hinnoilla - liikenne on siirtynyt enimmäkseen sillalle ja moottoritielle, eikä niiden kanssa voi kilpailla mikään. Kehityksen näkee Langelandissa selvästi, kauttakulun vähentyminen tyhjentää liiketiloja ja satunnaiset matkailijat eivät enää harhaudu katselemaan paikkoja "kun nyt kerran täällä ollaan."

Heti sillalta päästyä bongasin pienpanimon, täkäläiseen tyyliin ilman mitään ennakovaroitusta tai kylttiä - paha se on jarrutaa kohdalla, äkkiarvaamatta ja kahdeksankympin vauhdista. En kääntynyt takaisin, olivat auki vielä neljä tuntia ja se saisi riittää - voinette arvata, riittikö.

Trendejä vastavirtaan uivat matkailijat ajoivat tälläkin kertaa pohjoiseen; Simmerbøllen, Tullebøllen, Tullebøllehallenin ja Tullebøllemøllenin ohi, kohti Snødeä ja Lohalsia. Jostain oudosta kommunikaatiovajeesta johtuen kuvittelin Lohalsissa, että olimme jo pohjoiskärjessä, vaikka matkaa vielä olikin - näinhän Iso-Beltin sillan rannalta käsin, eväsleipää jäytäessäni, navakassa tuulessa. Pyöriäisiä! huusi Krista, suu täynnä bøndeviipaletta. Mitä? Missä? innostuin. No tuolla vedessä, vastasi kapteeni tilannetaju. Että jos vähän tarkempia koordinaatteja vaikka mitenkään, keskeytin itseni kun näin ne. Tumma hahmo vilahti aaltojen keskellä, sitten kiertyi pyöreä selkä ja kohta jo vilahti jäljittelemätön selkäevä. Niitä oli ainakin kolme, ehkä enemmänkin.

Muistan, kuinka EU:n määräämille Itämeren pyöriäistarkkailijoille naurettiin jokunen vuosi takaperin - että unelmaduuni, ei koskaan mitään tekemistä. No, näin siinä sitten kävi. Räpsin sarjakuvauksella muutaman rykäyksen, vaan eipä tarttunut eväkäs muistikortille.

Lohals oli hyvin kalastajavetoinen, joskin joutunut taipumaan turismille. Satamakojujen kalaruoat houkuttelivat, mutta autenttisuudesta ei voinut olla ihan varma - ei huvittaisi maksaa tuoreesta frittilajitelmasta ja saada espanjalaisia pakasteita. Tuotteessa ei olisi sinäänsä mitään vikaa, mutta maistaisihan sen.

Ohi taas yhden kiskottoman aseman, lähikauppaan uusien oluiden toivossa. Ei löytynyt mitään, paistopistekin tyhjäksi nuoltu - jäivät päivän kanelsnigelit eli lehtitaikinaiset korvapuustit saamatta. Parkkipaikalla alamäkeen pysäköity auto vaati lisää öljyä, mutta asettui sitten. Alkoi sataa. Tämäkin vielä.

Etenimme takaisin etelään, vanhoja muuntamotorneja etsien. De Langelandske Kunsttårne on pitkään jatkunut ja laajalle levinnyt näyttely, jossa taiteilijalle annetaan vapaat kädet täyttää pieni 1,5m x 1,5m entinen muuntamo - korkeutta tosin on riittävät 8m. Työt uusitaan käsittääkseni vuosittain. Torneja on 12, kävimme katsomassa kuusi. Reitti johdattaa paikkoihin, joihin ei tulisi muuten menneeksi - ajelimme mm. epävirallista peltotietä, kartanonherran kauriita ja fasaaneja säikytellen. Taidekin oli enimmäkseen todella hyvää, siksi näitä jaksoi kiertää tuulessa ja tuiskussa.

Rudkøpingistä löysin vihdoin oikean bensa-aseman ja sieltä öljyä. Reitti pihaan tosin löytyi vasta kolmen turhan yrityksen jälkeen. Kuka näitä suunnittelee? Satoi ankarasti, enkä halunnut kastua - en siis jäänyt katoksen alle lisäämään öljyä ja tankkaamaan, bensakin kun oli vähissä, vaan ajoin fiksuna moottoritielle. Ilma näytti selkenevän mantereen puolella.

Sillan toisella rannalla tankki tyhjeni hyvää tahtia - kova tuuli, kova sade ja 130 rajoitus eivät ole taloudellisin yhdistelmä - ja täällähän ajetaan, kun kerrankin saa, vaikkei eteen näkisi. Saksassa ovat varmaan käyneet kaikki, vapaata nopeutta kokeilemassa - että tuskin täällä enää tarvitsisi. Vaikka toisaalta, on se kyllä kiva kun matka joutuu.

Odensen kehäteiden jälkeen piti kuitenkin löytää ensin bensa-asema - ja sitten sellainen, jonka nettiyhteys toimi ja korteilla voi maksaa. Lisäsin ensimmäisellä asemalla öljyä ihan kostoksi, jono oli jo pitkä eikä kukaan muukaan saanut bensaa. Seuraavana häivähti mieleen iltaruoka, tarjolla oli pelkkiä juustomakkaroita. Kauppaan, siis. Löytyikin harvinaisuus heti kärkeen; putiikki, josta ei saanut perunasalaattia tai mitään muutakaan senkaltaista. Paistopistekin oli tyhjä. Seuraavassa paikassa onnisti, vaan olihan taas show.

Kämpille, nakit tulille, kirahvikalja auki. Huomenna Saksaan, saapa nähdä mikä siellä odottaa.

Kiel, Saksa, 9. syyskuuta 2022

Trooppinen aamu, aurinko paistoi täydeltä terältä ja maasto höyrysi - oikein hyvä tuoksu ja hienon näköistä, mutta todella hiostavaa. Syksy on mantereen puolella jo ihan ovella, saarilla oli selkeämmin loppukesä.

Kävin tuijottamassa Indslevin panimoa ulkoapäin, ei ollut vielä auki. Tästäkin alkaa muodostua teema. Taikauskoisesta manaamisesta välittämättä auto isolle tielle ja osoitteeksi Saksa - Middelfartin, Koldingin ja Aabenraan kautta. Matkalla ihmettelin, onko tännekin tullut moottoriteille tullit; kaukaisuudessa vilahteli samanlaisia koppirivistöjä kuin maksuasemilla. Vihdoin ohitimme yhden lähempää, se olikin sähköautojen latausta varten. Toinen nyt muistaessani mainittava asia on maissipellot, niitä on Tanskassa enenevässä määrin. Ajankohtakin tietty vaikuttaa, reissumme osuvat useinmiten kevääseen ja silloin heikäläiset ovat vielä kovin lyhyttä porukkaa, hankalia tunnistaa.

Saksa alkoi vaivihkaa, vain kyltti merkitsi rajaa - ja huomasi sen oikeastaan vähän kaikesta, taloista ja katuvaloista ja kylteistä. Pärähdimme Flensburgissa rajakaupan pihaan, ihan mielenkiinnosta lajiin - Wattimeren-matkalla kun jäi moinen käymättä, sunnuntain takia. Valikoima oli kuin tavallisessa marketissa, tuoretuotteita hieman vähemmän. Hinnatkin tuntuivat kohtuullisilta, mutta vain isommissa erin; kahvi oli halpaa, jos sitä otti kymmenen pakettia - ja sama jatkui kautta linjan. Nyt ei ollut autossa tilaa säästää, kassaa melkein huvitti surkean pienet ostoksemme.

Kiertelimme hetken Flensburgissa, tietyöt sekoittivat pakkaa ja navigaattori sekoili omiaan. Löytyi Flensburger Brauerein Border Plop Shop, joka oli kuitenkin vielä kiinni. Käskin neuvomaan vanhaan kaupunkiin, tekoäly ohjasi yksisuuntaiselle kadulle, väärään suuntaan. Sain pelastettua viime hetkellä, ja kohta oltiin taas Plopshopilla. Nyt se olisi auki, vaan ei yhtään parkkipaikkaa kilometrin säteellä. Hienosti suunniteltu. Hetkeä myöhemmin osasin itse kääntyä vanhaan osaan, löytyi ihan mukava näköalapolku - vähän kuin Tukholman Monteliusvägen, mutta huonommin hoidettu ja puskittunut. Flensburg vaikutti oikein kivalta paikalta asua, näkyi sopivaa rähjäisyyttä ja alakulttuurin läsnäoloa - vaan eipä siellä satunnaiselle matkailijalle paljoa näkemistä ollut.

Moottoritiellä, tai autobahnilla, nopeus oli hetkittäin periaatteessa vapaa. Käytännössä kuitenkin 140 oli aika lailla maksimi; siihen ehti juuri kiihdyttää, ennen kuin sadan metrin päässä edessä rekka lähti ohittamaan toista rekkaa tai mummon kauppakassi tormasi rampilta joukkoon tummaan, sivuille katselematta. Hauskaa hommaa, joo. Etenkin pidin isojen lähiötraktoreiden tavasta roikkua takapuskurissa kiinni, vaikka hyvin näkivät että edessä on kummallakin kaistalla rekka ja että tästä ei nyt pääse. Kuuliaisesti annoin heille tietä, iloisina ne rynnistivät kaasu pohjassa parikymmentä metriä eteenpäin kunnes jarruttivat taas - rekat kun olivat edelleen siellä, toisella nopeutta 87 ja toisella 89, tiukka taisto käynnissä. Oppi ei tuntunut menevän perille.

Schleswigin ohi, kohti Rendsburgia. Rautatie ylittää siellä Kielin kanavan korkeaa siltaa pitkin, ja sillasta itsestään roikkuu kiinnostuksemme kohde: leijuva vaijerilossi. Ihminen tahtoisi kanavan toiselle puolelle, ja tässähän on silta - vaan sen kannelle päästäkseen olisi kiivettävä 50 metriä ylöspäin. Lossia ei voi harkita, kanavassa kulkee isoja laivoja jatkuvasti. Roikutetaan siis sillasta isoa lavettia vaijereiden varassa, vaijerit kiinni vaunussa joka rullaa sillan alatukirakenteiden varassa. Ja ajetaan sillä yli. Tehdään lavetista vielä lautan näköinen ja vaijereista sopivan lyhyet, ettei härveli osu veteen - hämmennys on taattu. Ja hei, jos tämä ei ole vielä riittävän outoa, heitetään rannalle iso kaiutin, josta matala miesääni kertoo ohiajavan laivan nimen ja muutamia nippelitietoja - ja soittaa sitten pitkähkön fanfaarin. Ja tämä kaikki viihteeksi viereiselle terassille. Siinä kyllä saattaisi iltapäivä vierähtää rattoisasti, kuten vanhojen kähmyjen läsnäolosta voi päätellä.

Sillalle pääsemisen vaikeudesta puheenollen, ei se ollut helppoa junillakaan. Silta on niin korkea, että nousurampista olisi tullut kohtuuttoman pitkä - ja paikallinen asema oli jo maan tasalla, kaikkine rahtitoimintoineen. Lainattiin idea alpeilta; laitetaan juna ajamaan itsensä ympäri ympyrää, näin nousu mahtuu pienempään tilaan ja asemakin saa jäädä paikoilleen. Ja niin kävi, että Rendsburgin ympäri kiertää vielä tänäänkin alati nouseva junanrata. Sitä emme käyneet katsomassa; toisinaan on tehtävä kompromisseja ja myönnettävä, etteivät isot ja vanhat teknilliset asiat kiinnosta kaikkia samalla tavalla - niin oudolta kuin se kuulostaakin. Kiel-Holtenaussa katselin sulun toimintaa viralliselta näköalapaikalta. Jykevän massiivinen rakennelma, muttei lopulta kovin kiinnostava - laivoja kun ei tullut eikä mennyt. Suurimman huomion veivät kanavan poikki kiirehtivä pikku lossi ja horisontissa kehittyvä ukkosrintama. Hotellia etsimään siis. Navi ohjasi meidät ensin sillan yli kanavan toiselle puolelle, käskytti sitten uukkarin ja ylitytti sillan uudestaan. Alkoi sataa isoja pisaroita.

Vesiryöppyä kesti ehkä kolme minuuttia, vaan jo tarvittiin sinivilkkuja paikalle - onneksi vastaantulijoiden kaistalle. Hotelli löytyi, se näyttää Alvar Aallon suunnitelmalta mutta tuskin on. Huonekin on samaa laatua, kapea ja korkea ja parvella varustettu. Jyrkkien tikkaiden yläpäässä ei kuitenkaan ole kolmatta sänkyä, vaan pöytä ja kaksi tuolia. Niillähän paljon tekee. Kirjautuessamme sisään sade alkoi uudelleen, tällä kertaa navakan tuulen ja ukkosen tähdittämänä. Myrskyä kesti aikansa, vesi valui ikkunaa pitkin kuin puro. Ilman asetuttua teimme pikapyrähdyksen läheiseen Reween, joitakin saksalaisia elintarvikkeita olikin jo ikävä - kuten Bifejä, Erdnussflipsejä ja Schwipp Schwappia. Ja Jeveriä.

Huominen on pyhitetty shoppailulle, pitää käydä ainakin DM, Rossmann, Primark, Mediamarkt ja joku getränkemarkt - mahdollisesti myös filmikauppa, jos sattuu eteen. Ruokaakin on huomenna hankittava, sunnuntaina moni kauppa on täällä kiinni. Raportti saattaa siis jäädä lyhyeksi - sen näemme sitten.

Wismar, Saksa, 10. syyskuuta 2022

Matkan ensimmäinen ja ainoa hotelliaamiainen, siitä on otettava kaikki irti - söin siis sekä pohjoismaisen että mannermaisen version, englantilaista kun ei ollut tarjolla. Erikoisleikkeet miellyttivät, kuten kipakasti viherpippuroitu gouter-makkara - mutta kaiken kruunasi vitivalkoinen pullasämpylä oikealla voilla ja mansikkahillolla, kylkeen vähän vahvaa kahvia. On se hyvää, ja ravitsevaa, ou jee, sillä kyllä pärjäilee. Tai siis, jos muistaa syödä ensin.

80-luvun hotelli jäi taa, eikä ihan heti tule vastaavaa vastaan. Infiltroiduimme keskustaan huomaamatta kuin vakoojat, muun liikenteen seassa piilossa. Naviäly johdatti meidät suljettuun parkkihalliin, sinne sai ajaa sisään asti ja painaa nappia, portti vaan ei auennut eikä lippu tulostunut. Sai myös peruuttaa ahtaasta välistä pois, kunnolla näkemättä - trukkikuskin vaistoista oli kerrankin jotain hyötyä.

Kielin keskusta levittäytyy kanavan, joen ja sataman molemmille puolille. Samaan solmukohtaan on ahdettu iso ratapiha, vilkas asema, satama, matkustajasatama (lauttoja Osloon, Göteborgiin ja Klaipedaan,) bussiasema, viisi kauppakeskusta ja moottoriteiden risteys. Kerrassaan viihtyisä kokonaisuus, etenkin huonosti opastetuilla tietöillä ylevöitettynä. Tässä labyrintissä seikkailimme hetken, kunnes löytyi aukioleva parkkitalo - edellisen vierestä, tietenkin, mutta vasta pitkän lenkin jälkeen.

Tallustimme kävelykatua kohti Primarkkia, tuota Saksan Seppälää - hinnat ovat toki halvemmat, laatu huonompi ja suosio edelleen suunnaton. Kehno katusoittaja piinasi koko matkan; jos kerran herrasmies on hän, joka osaa soittaa haitaria, vaan ei soita, kuka sitten vetää julkisella paikalla ja lujaa, vaikkei osaa? Perkele? Liian tyylitöntä helvettiin, sanoisin. Joka tapauksessa tämä ihmisperse vongutti tulemaan jotain Tequilan, Bella Ciaon ja When the Saints Go Marching Homen epäpyhää kolmiyhteyttä, miten sattuu yhteen nivoutuen ja avantgardesti vaihdellen, höystettynä biisien lopuista tutuilla vaudeville-lurituksilla. (Shave and a haircut - two bits!) Aina samassa kohdassa When the Saintsia se yritti tunkea neljän nuotin tilaan viisi, sekosi rytmissä ja päästi muutaman jazikkaan äänen - ja jatkoi taas, jostain. M.A. Numminen olisi ollut innoissaan, luulen.

Primarkista löysin melkein kaiken etsimäni, eli kalsareita ja sukkia vuodeksi. Oudompia tuotteita, kuten mustaa hupparia ilman painatusta tai tavallisia mustia T-paitoja ei ollut ollenkaan - tiedän, että pyydän paljon, vaan jos joskus edes saisin. Tyydyin räikeänkeltaiseen Kodak-paitaan, vaikka olenkin enemmän Fujin ja Agfan leirissä. No. Mennessämme liikkeeseen se oli melkein tyhjä - maksun aikaan kassajono kiemurteli hyllyjen välissä miten sattuu. Hyvin se kyllä veti, sama jono vei kymmenelle eri kassalle, jotka kaikki olivat vieläpä auki. Ja juuri maksettuani kuuluttivat, että yläkertaan aukeaa lisää.

Kadulle päästyämme haitaristi oli vetänyt johtopäätökset ja tehnyt tilaa fonistille - soitto kävi paremmin, mutta biisit olivat samat. Teki mieli mennä kaatamaan edellisillasta sähkökaapin päällä odotellut tuopillinen jotain sen torveen. Oslon-laivasta purkautuneet pöllämystyneet turistit hurrasivat, olisivat varmaan hurranneet minullekin. Heitä katsellessani pidin konseptia aivan keskustaan rantautuvasta laivasta jotenkin outona, kunnes muistin mm. Helsingin, Tallinnan ja Tukholman. Rahtitoimintaa ei tietenkään ole, paitsi että vielä kymmenisen vuotta sitten oli, ainakin meillä.

Krista jäi keräilemään itseään penkille, itse kiersin korttelin että näkisin raatihuoneentorin. Tori oli kuitenkin täynnä tapahtumatekniikkaa, lavaa rakennettiin tai purettiin. Samalla oli alkamassa ilmeisesti paikallisten kadettien valmistujaisjuhla tai jotain sellaista, kadulla parveili nuoria naisia hienoissa juhlapuvuissa ja miehiä laivastovormuissa - kiväärien tilalla niillä oli valkoiset, kiiltävät airot.

Kävelin vielä yhden korttelin ympäri, raatihuone ja katedraali olivat jotenkin sulautuneet yhdeksi. Näkyi kaikenlaisia gargoileja ja muita outoja kaiverruksia. Alkoi sataa hiljalleen, vaikka aurinko paistoi kirkkaasti.

Krista oli sillä aikaa kohdannut lauman uuden sadon opaskoiria, nuoria ja innokkaita, arvatenkin ensikertaa ulkona kaupungilla. Käskyjen noudattaminen ja hillitty käytös ei ihan vielä onnistunut, mukana seurannut kokeneempi yksilö tuijotti laumaa halveksuen ja paheksuen. Kävelimme takaisin autolle päin, haitaristi aloitti taas. En viiltänyt pirunpalkeita auki, vaikka mielessä ehkä saattoi käydäkin.

Auto jäi ostoshelvetin kattoparkkiin. Krista meni ostamaan kauneustuotteita drogeriemarktiin, joka on jonkinlainen apteekin, kosmetiikkaosaston, luontaistuotekaupan ja paperikaupan yhdistelmä - reseptilääkkeitä sieltä ei toki saa. Itse taas nousin hyvin pitkiä liukuportaita pitkin Saturniin, paikalliseen elektroniikkataivaaseen, muistikorttia etsimään. Takanurkassa kajasti iso teksi foto, sinne siis. Hyllyt olivat kuitenkin tyhjät kuin Itä-Saksassa alkukeväästä - ei mitään jäljellä. No, puhelinosastolta sitten. Vastassa neljä kymmenmetristä ja kaksipuolista hyllyä, joissa kaikissa luki smartphonezubehör - ei muita selityksiä. Latureita, kuoria, suojakalvoja, vyöklipsejä, kaikkiin merkkeihin, kaikki sekaisin. Melkoinen työmaa, mutta löytyi lopulta.

Kännykkä on muuten tähän asti ollut saksaksi handy, eikä mobilephone - ehkä asia on muuttumassa. Joka tapauksessa näin kerran käytettyjen puhelinten kaupan nimeltä second handy; huvittaa aina, kun häivähtää mieleen. Muistikorteista muihin juomiin: kävin hakemassa vähän täydennystä getränkemarktista, otin yhden pullon joka laatua - vain olutta, toki. Kassa ei ollut mielissään, mutta minkäs teet.

Autossa kohti Wismaria mietin, että olipa kivaa käydä taas kunnon kaupungissa. En pidä tungoksesta kaupoissa, mutta vilkkaalla kadulla kävelystä nautin. Siinä saa olla osana joukkoa, kuulua johonkin - ja samalla ketään ei kiinnosta, mitä teen ja mihin menen. Jännä ilmiö, mutta todellinen. Tie oli tänään tyhjä, kokeilin auton menohaluja - 150 se jaksoi kulkea vaivatta, eikä tällä kuormalla voi enempää vaatiakaan. Satuimme jonkin repaleisen rintamavyöhykkeen rajalle, vähän väliä satoi ja sitten taas paistoi - enimmäkseen vielä yhtä aikaa.

Majoitus löytyi Wismarin rajalta, mutta ketään ei ollut kotona ja puhelimeen ei vastattu. Aplikaatio vaati eilen ilmoittamaan saapumisajan, muttei antanut valita kuin yhden vaihtoehdon - puoli yksi aamuyöllä. Hienoa koodaamista, taas kerran. No, mennään sitten katselemaan kaupunkia.

Wismar on hansakaupunki ja Unescon listalla - eli näkemättä hyvä. On vanhaa taloa, kiemuraista kujaa, kanavaa, edelleen vilkas satama - ja outo ruotsalais-obsessio. Lisäksi kaupungin yllä leijuu vastasahatun puutavaran vastustamattoman viehko aromi. Ajelimme hitaasti pienillä kujilla ja lopulta toria ympäri kuin teinit. Päähänpinttymä jatkui; oli ravintola Alter Schwede, kahvila Schwedenwache, raatihuoneessa Schwedenfest ja An der Wasserkunstin listalla ensimmäisenä hausgemachte köttbullar. Mitä ihmettä?

No, Ruotsin valtakunta oli suurimmillaan todella suuri. Se käsitti nykyruotsin lisäksi puolet Tanskasta, paloja Norjasta, Itämeren saaret ja osia Saksan ja Puolan rannikoista aina Balttiaan asti. Hommista vastussa olleen isohousuisen kuninkaan tapasimmekin jo Öölannissa. Wismariin viehtyneet ruotsalaiset antoivat kaupungin takaisin Mecklenburgin osavaltiolle vasta 1900-luvun alussa - historiaa löytynee lisää netistä ja hakuteoksista, pitää itsekin tutustua tarkemmin. Mecklenburg- Voorpommerin vaakunassa on muuten kruunupäinen, kieltä näyttävä lehmä. Suosikkini.

Krista sai majoittajan langanpäähän, puhelu meni jotakuinkin näin: -Hi, this is Krista calling, we have a reservation. -Yes. I know. -Are you home, can we come, like, now? - I am not home but it is okay. You can drive till the end. The keys are inside the door. Welcome. Ihan kuin kotona. Mahtavaa.

Totesimme kämpän kelvolliseksi, joskin hieman oudoksi - esim. vessaan mennään heti ulko-oven vierestä, sen liukuovi on lasia ja vain raidoittain huurrettu - ääntä se ei eristä ollenkaan. Onneksi ei olla ihan ensimmäisellä matkalla. Pöntön vieressä on myös suuri ikkuna, puutarhaan, mutta kuitenkin. Siihen saa kyllä verhot, mutta silti.

Pientä välipalaa kaupasta ja syömään, ilta kaupungilla näytti kutsuvalta mutta nyt ei jaksa. Tutustumme sitten huomenna enemmän, ajomatka Stralsundiin ei ole pitkä joten hyvin ehtii. Täällä muuten sanotaan yleisesti moi, tai moo-o-i, se on merimiesten mukana kulkeutunut meillekin. Että se.

Altefähr, Rügen, Saksa, 11. syyskuuta 2022

Silta Stralsundista Rügenin saarelle kimaltaa auringonlaskussa, ikkunasta tulvii ruusun ja lämpimän asfaltin tuoksua, pääskyset kisailevat, keittiössä pöhisee illallinen, istiin sohvalle ja avasin juuri oluen. Kaikki on siis hyvin. Mutta kelataanpa taaksepäin.

Saksalaiset vuodevaatteet herättivät ihmetystä aamulla, kun heräilimme Wismarilaisessa vierasmajassa. Peitto oli puoli metriä pidempi, mutta kovin kapea - ja tyyny neljä kertaa suomalaisen kokoinen, mutta litteä. Tyynyliina ja pussilakana eivät oikein toimineet.

Tähdeaamiaisen jälkeen kohti Wismaria, piti nähdä enemmän vanhaa keskustaa ja satamaa, ja varsinkin sikasiltaa. Ninjailin auton parkkiin pieneen koloon, kapealle kujalle ja lähelle kirkkoa. Aurinko pilkahteli tummien pilvien välistä, lämpötila pysyi edelleen kahdenkymmenen tietämillä.

Kapeat, kanavasta heijastuvat talot toivat mieleen hollantilaisen pikkukaupungin, rakennustyyli taas Lyypekin ja Hampurin. Wismar taisi välttyä aika hyvin pommituksilta ja Itä-Saksan uudistusvimmalta, ei näkynyt yhtäkään elementtitaloa tai muuta keskuskomiteaan viittaavaa. Kirkko oli sentään hieman myöhempää aikakautta, siitä nimittäin puuttuivat gargoilit. Pettymys. Sikasilta kirkon kupeessa taas lunasti odotukset; jokaisen neljän pilarin päällä pieni pronsinen sika, ilmeikkäissä asennoissa. Moni turisti ei näköjään tiennyt, että tällainenkin on - spontaanit riemunkiljahdukset huvittivat hetken jos toisenkin - ihan kuin olisivat sian nähneet.

Sisemmässä satamassa vanhoja makasiineja oli muutettu kalliiksi loma-asunnoiksi, rakennettu vieläpä kalamajojen replikoita kysyntään vastaamaan. Kalastajat tulivat silti laituriin myymään saalista, osa jalosti sitä paikan päällä erilaisiksi kaloripommeiksi - yksi jopa savusti päivän saaliin laiturissa, tuoksu oli jotain hieman eritasoista kuin Kauppatorin iänikuisissa frittimuikuissa.

Wismarin puuntuoksu jäi taa, ja koska aikaa oli, valitsimme pienemmän tien kohti Rostockia. Pilvet melkeinpä hävisivät ja taivas sinisyys syveni, maasto muuttui samalla vähitellen tasaisemmaksi ja aukeammaksi. Bad Doperanissa operoi kuuleman mukaan kapearaiteinen höyryjuna joka päivä - sinne siis. Satuimme asemalle viisi minuuttia ennen seuraavaa vuoroa.

Sympaattinen pikku juna saapui, jätti vaunut asemalle, kävi hakemassa lisää vettä, kiinnittyi vaunujen toiseen päähän ja lähti takaisinpäin. Sain ihan hyvää videota, mutta kuvat epäonnistuivat täysin - joku säädin oli väärässä asennossa, tuloksena ylivalottunutta ja tärähtänyttä kuraa. Näin ei ole käynyt vuosiin. Manaillessani unohdin tyystin, että tämä junahan tosiaan ajaa kaupungin läpi katuja myöten kuin ratikka ikään ja näyttää varsin jännältä niin tehdessään. Heti jos olisi lähtenyt, olisi ehtinyt - enää ei. No, sitten "ensi kerralla." Ja näkeehän niitä netistä.

Ohitimme Rostockin tunnelissa; aikaa oli, vaan ei niin paljon - olisihan se kiinnostanut kyllä, kuten melkein kaikki paikat, toisaalta. Tunnelista joutui maksamaan, karttaa tuijotellessa huomaa että niin oli varsin kohtuullista - vaihtoehdoille kun on matkaa. Joen ylitys aivan sen suussa, pienellä lossilla, olisi toki ollut enemmän meidän tyyliä - ja varmaan halvempaakin.

Koska moottoritie ei kiinnostanut, kiersimme kohti Stralsundia rannan kautta. Rövershagenissa kohtasimme jotain todella saksalaista, nimittäin Karls Erlebnis-Dorf nimisen ...asian. Se on mansikkateemainen huvi- leikki- vesi- ja kotieläinpuisto, jossa tarjoillaan myös ruokaa ja juomaa, isoja jääveistoksia ja maailman suurin kokoelma teekannuja - koska miksipä ei. Ja niitä on ympäri Saksaa, oikein ketju. Olen ymmälläni, mutta samalla oudon kiinnostunut.

Kockenhagen, Dierhagen, Wustrow - kapenevaa hiekkaista kannasta pitkin, todella tasaista, vasemmalla meri ja oikealla puolisuolainen Saaler Bodden -allas, josta on kyllä yhteys mereen muttei enää kovin vankasti. Tuulessa vinkuroivaa liian nopeasti kasvanutta mäntyä, hiekkadyyniä, tyylikästä ja vanhaakin loma-asutusta. Tuulessa suolan tuoksu ja lokkien huuto. Ahrenshoopissa, Café Pieni:n kohdalla, keskittymiseni herpaantui hetkeksi ja mäjäytin oikean eturenkaan kanttikiveen ihan tunteella - vauhtia ei ollut kuin 30, mutta osuma oli oikein maukas. Vanne meni vitosen mutkalle ja renkaasta katkesi reunalanka. Perkeles. Nilkutin seuraavan risteykseen ja pysäköin varjoon. Mitäs nytten?

Vakuutusta ei ole, paitsi se pienin pakollinen, eikä siis siihen kuuluvaa tiepalvelua. En kuulu autoliittoon, enkä siis sitä kautta paikalliseen ADAC:iin. Krista soitti sinne kuitenkin, kun ei muutakaan keksitty. Toisella puhelulla saatiin langanpäähän joku englantia osaava, saksa kun ei meiltä oikein taitu, varsinkaan tekninen sanasto. Tyyppi lupasi apua tunnin päästä, mutta pyysi ensin tavaamaan nimen ja sukunimen - hetki siinä meni. Pian se soitti uudestaan ja kyseli renkaan kokoa. Tavasin tiedot kumin kyljestä ja painotin, että pelkkä rengas ei riitä, tarvitaan myös vanne. Kyllä kyllä, hän vastasi, kuulin heti ettei mennyt perille. Mainittakoon, että auton varustukseen ei kuulu vararengasta eikä edes tunkkia, vain pullo paikka-ainetta - sillä ei paljon tekisi, kun renkaan sisäosat näkyvät ulkopuolelle.

Ajantaju hämärtyi, söimme kylmiä minifrikadelleja eli lihapullia ensi hätään, sama innokas koira lenkkeili jo kolmatta kertaa ohi, tunnisti tuoksun ja tahtoi tuttavaksi. Kävelin katsomaan merta ja valkoista hiekkaa, matkaa oli alle sata metriä. Sinivihreää dyyniruohoa oli istutettu lisää, liian tasaisesti ja tikkusuoriin riveihin - se näytti huonolta simulaatiolta. Autolla vaihdoin frikadellit pähkinöihin, niistä osa oli suolaisia ja osa makeita.

Saapui mies ja lavettiauto, kumpikaan ei puhunut englantia. Le Köppis saatiin lavalle nopeasti, Kristan työntäminen pitkähyttisen mersun takapenkille oli hieman hankalampi operaatio - jalka lyhyt, astinlauta korkea. Kuski tykitteli menemään hyvää kyytiä, ohitti jopa pari hitaampaa kapealla tiellä, puhumatta mitään, ysäripoppi pauhaten. Olemuksesta tuli mieleen kullankaivuu-urpojen Dave Turin. Alkoi sataa.

Puolen tunnin jälkeen saavuimme Damgarteniin, Ribnitzin lähelle. Paikka vaikutti oikein hyvältä reiskailumaastolta: halkeillutta betonipihaa, rengasröykkiöitä, autonraatoja, penisiliinin värinen tuning-auto, vanhempi korjaushalli ja vuosikymmeniä sitten unohtunut toimisto-osa. Viittisen nuorehkoa ukkoa istui hallissa kaljalla, kortilla ja jutulla, yksi niistä tuli selventämään asioita hyvällä englannilla, kalja kädessä, pienessä hiivassa. Näytti kovasti Mikko Kososelta eli suomen viralliselta kitaristilta, tunnistin äänen puhelimesta aiemmin. Samalla huomasin, että kenenkään pullossa ei ollut etikettiä.

Paikalle kertyi koko ajan enemmän väkeä, lopulta myös vaimoja ja tyttöystäviä ja lapsia. Ehkä meitä ei sittenkään paloittelusurmata tänään. Niinkin eksoottinen ranskatar kuin Citroën C3 aiheutti ongelmia; renkaita kyllä oli, vaan sopivaa vannetta ei missään - niitä etsittiin hallin nurkista ja nokkospuskista, lopulta myös pihan romuautoista. Jos pulttijako sattui täsmäämään, oli keskireikä liian pieni - ja enimmäkseen ei täsmännyt. No, viimeisenä oljenkortena rehkimisen johdosta selvinnyt reiska ehdotti vanhan vanteen korjaamista. Katsoin hieman hitaasti ja utelin, että mahtaneeko onnistua - niin vino se oli.

Tästä sisuuntuneena ukko paineli pajalle ja alkoi vasaroida pienellä vasaralla, sitten takoa lekalla. Vartin kestäneen moukaroinnin tauottua hyrähti tasapainotuskone käyntiin ja kohta oli jo kiekko alla. Varsinainen seppä kyllä, täytyy myöntää, ja myönsinkin. Kävin kylältä hakemassa vähän vaivanpalkkaa, kallista oli lysti mutta ilmaista ei olisi ollut myöskään 50km taksikyyti majoitukseen ja huomenna takaisin. Kuittia ei tietenkään pyydetty, eikä annettu - oli pieni ihme saada ylipäätään ketään tekemään mitään sunnuntaina. Kiittelimme vuolaasti, ja yleisökin tykkäsi.

Matka Stralsundiin ja sillan yli Rügeniin meni vailla sattumuksia, ajokäytöksessä ei huomannut mitään poikkeavaa. Ihan viime metreillä rengas alkoi kuitenkin vuotaa, toivottavasti se ei ole aamulla tyhjä. Kämppä on satavuotisen tiilitalon yläkerrassa, kolme naurettavan isoa ja korkeaa huonetta, hyvin pieni keittiö-eteinen, lankkulattia joka puolella. Kolmanteen kerrokseen eli vintille ei saa mennä, siellä on lentohiirien eli lepakoiden suojelualue. Kurkistin täysleveältä ovelta, joka oli tehty kolmesta lankusta - ei näkynyt yhtäkään nahkhiirtä.

Iltasyömistä ja hieman juomista, oli se ansaittua vaikka syykin oli oma. No, ihmetellään huomenna miten edetään.

Altefähr, Rügen, Saksa, 12. syyskuuta 2022

Turhankin hidas aamu, rengasasioille olisi pitänyt vääntäytyä heti päivän noustessa. Reiskan kohtaaminen ja nykivä keskustelu huonolla saksalla ei kiinnostanut, joten aamiaisen (mm. omena-kaktus Fun Lightiä ja bierschinkeniä, joka ei maistu oluelta eikä erityisen hyvältä sen kanssa) jälkeen järjestin takaluukun uudestaan, taas on tilaa muutamalle.

Rengas oli pitänyt suurimman osan ilmasta, nilkutimme sillan yli kaupunkiin lisää hakemaan. Essolla roikkui pelkkä letku ilman mittaripäätä, Shellillä onnistui paremmin, kunhan kiertoteistä selvittiin. Täkäläinen rengaspainemittari on asennettu kiinteästi seinään ja siitä lähtee järjettömän pitkä letku. Ideana on laittaa esim. pikkuveli juoksemaan letkun kanssa pyörältä toiselle ja seistä itse paikallaan harjoittamassa nappien painallusta. Kätevää. Yksinään touhutessa homma käy äkkiä rasittavaksi, etenkin jos liitin on löysä ja irtoaa kesken täytön monta kertaa peräkkäin - hitollako sitä pitää kiinni, kun käyttönapeille on kolme metriä? Ei ole niin pitkiä käsiä ihmisellä.

Löytyi rengasliike ja tapahtui päivän ensimmäinen ihme - siellä puhuttiin englantia! Ja myytäviä tuotteitakin oli! Jee! Paitsi, että aikoja ei ollut pariin päivään. No, seuraavaan sitten, kummallisten kiertoteiden kautta. Julisteissa mainostettiin kiertävää pomppulinna-tivolia, nimeltä Taka Tuka Land - keksin heti, että mullettimaa on hauska paikka, mullettimaa on iloinen. Kuvaa emme saaneet, pitänee palata.

Seuraava liike sijaitsi Stralsundissa, ihan kaupungissa asti. Sielläkin puhuivat englantia, rasti seinään, ainakin riittävän hyvin. Sopiva vanne ja rengas saataisiin huomiseksi, vaihdossa ei menisi kauaa ja hintakin oli eiliseen nähden kohtuullinen. Hakiessani käteistä parin korttelin päästä bongasin hyväntuoksuisen leipomon, hankimme sieltä hetken päästä pari spitaalisen hyvää juustokuorrutteista prezeliä ja muutaman makean lehtitaikina-asian joiden nimiä en tiedä. Omassani oli sokerikuorrutusta ja rusinoita ja se valui tahmaa kuin baklava. Kylläpä nyt sujui.

Käteisen kanssa ei olekaan joutunut tällä kertaa puljaamaan, korona toi lähimaksamisen kaikkiin ruokakauppoihin ja juuri muuta emme olekaan ostaneet. Vielä pari vuotta sitten sai miettiä, kävikö tähän kauppaan Osuuspankin vai Aktian kortti, vai eikö kumpikaan - ja Visa Electronia luultiin yleisesti luottokortiksi. Täyteen pumpattuna kehno rengas tuntui hyvältä ajaa, uskaltauduimme siis vähän pidemmälle. Kun vauhdin piti alle 80:n toimi oikein hyvin. Rügen on melko tasainen saari, mutta nousee pohjoista kohti - päättyen jopa kalkkikivijyrkänteisiin. Itärannikolla taas riittää hiekkarantaa, ajattelimme käydä katsomassa. Tiet ovat lähes viivasuoria ja melkeinpä koko matkalta isojen lehtipuiden reunustamia - nämä puistokujat ovat jopa Unescon listalla. Enimmäkseen kiidetään halki peltojen, välistä taas sukelletaan tiheän lehtimetsän sisään.

Rambin, Samtens, Bergen auf Rügen. Katselimme hetken ympärille, mutta ei oikein napannut; liian modernisoitua, liian turistia, liian lomakohdetta - emme vielä tienneet, että tämä oli vasta alkua ja että olisi kannattanut katsella tarkemmin. Lisäsin ilmaa vasta toisella huoltamolla, ensimmäisen paikan ilmakone kun ei puhunut mitään. Olin jo työntämässä kolikkoja läheiseen reikään, kun havaitsin että laite oli etsimäni vastakohta: imuri.

Zirkovin kohdalla ohitimme jo toisen mansikka-aiheisen elämyspuiston, tällä kertaa hieman pienemmän version. Suosio näyttää olevan vankka, en ihan ymmärrä miksi; pitäisi kai käydä katsomassa - vaikka voi hyvin olla, ettei silti käsittäisi.

Sellinissä äkkäsin taas kapeat kiskot, asemakin löytyi heti. Höyryjuna Rasende Roland (suom. kaahaava casio) tulisi puolen tunnin päästä. Kiertelimme lähikatuja pitsihuviloiden toivossa, tämä saari kun on niistä tunnettu, vaikka aika turhaa se oli; löytyi muutama ihan nätti, mutta enimmäkseen talot olivat liian uusia, kolhoja ja isoja, vailla herkkyyttä ja pian loppuvan kesän melankolista kaihoa. Täällä kun ei kesä lopu, näköjään.

Ehkä magia löytyisi seuraavasta kylästä? Sen nimi on Baabe ja se heitti meidät heti asemalle - ja hyvä että heitti, Rullaava Roland olisi täällä viidessä minuutissa. Veturi oli söpö ja kapea ja siinä näytti olevan miljoona pyörää. Lähtiessään se vihelsi kumeasti kuin isokin juna, suhahteli sitten viehkosti ja jatkoi matkaa sulavasti ja suuremmin savuttamatta. Todella vaivattoman näköistä menoa.

Rolandin mentyä ylitin kadun ja katsastin antiikkiliikkeen valikoiman. Hinnat olivat kohtuulliset, jopa halvat - melkeinpä kannattaisi hommata pakettiauto ja ajaa tänne hakemaan täydennystä. Lisäksi tavara oli melko erilaista meikäläiseen verrattuna. Tutkailin kameroita, kuinkas muuten - olivat kuitenkin vähän liian menneessä kunnossa - kun olin kuulevinani höyrymoottorin pöhinää. Roland oli palannut. Otin siitä tällä kertaa videota.

Junahommien jälkeen katselimme taas kylää - joko nyt? No ei, ja suunta oli huonompaan päin. Pääkadun fiilis kuin etelän lomasaarilta, ehkä sieltä fiinimmästä päästä, mutta kuitenkin. Rahalla ei saa tyylitajua. Ajoimme vielä Göhreniin, joka vaikutti alkuun ihan lupaavalta - paljastui hyvin nopeasti samanlaiseksi kuin kaikki muutkin.

Entäpä ne rannat sitten? Göhrenissä, Baabessa ja Binzissä kaikissa sama juttu: rantaan pääsee kyllä, mutta lähin parkkipaikka on aina varattu viereisen hotellin ja/tai ravintolan asiakkaille. Teille köyhille turisteille meillä on tarjota sorakenttä tuolla kahden kilometrin päässä, olisitte tulleet pyörällä jos ette kerran yövy meillä. Ja pyörällä oli tosiaankin tultu: muoriso, ensi kertaa pyörällä 30:een vuoteen, sekoili niillä pitkin teitä ihan miten sattuu - pahemmin kuin milleniaalit sähkölaudoillaan. Niitä ei muuten ole näkynyt Tukholman jälkeen kuin kerran, Kielissä - eikä sielläkään läheskään yhtä paljon kuin kotona.

Binzissä kohtasimme myös Rolandin, arvatenkin viimeistä kertaa. Otin myös hieman bensaa, se on täällä saarella kalliimpaa; noin 2.15 per litra, kun mantereella hinta on suunnilleen 1.85.

Takaisinpäin, harharetkiltä, Putbusin ja Goersin kautta. Rambinissa käväisin Rügener Insel-Brauerein panimokaupassa, vielä löytyi uutta kokeiltavaa. Ei mennyt ihan niin kuin piti, tämä päivä. Ja että oikein rasittaisi, ajoin vielä oman kylän rantaan, alle kilometrin päähän talosta. Vesi oli tyyni, näkymä Stralsundiin upea ja taivas täynnä pastellisävyjä juuri ennen auringonlaskua. Ei olisi kannattanut lähteä minnekään - vaikka sitten olisi tietenkin jäänyt juna näkemättä.

Huomenna pyöritään kaupungilla - ja iltapäivästä uusin renkain kohti Rügenin muita osia.

Altefähr, Rügen, Saksa, 13. syyskuuta 2022

Kylmä ja sateinen aamu. Söin kostoksi romanisalaattia, siinä on kinkkua ja kauden viihanneksia suikaleina, ankarassa etikassa - eli juuri sopivaa kermaisen mandariinirahkan ja lebkuchenien eli paksujen, pehmeiden piparien kanssa. Joulujutut ovat tulleet jo kauppoihin, ainakin osittain - ja ennen kuin arvaatkaan, on juhannus.

Aamiaisen aikana pilvet hälvenivät, aurinko alkoi paistaa ja lämpötila kohosi viitisen astetta - siihen tämän matkan normaaliin. Tuuli navakasti, pilviä vietiin itäänpäin hyvää vauhtia. Renkaassa oli yhä ilmaa, vaikka silmällä jo näki ettei tarpeeksi. Ensimmäinen pysähdys oli siis Shellillä.

Stralsundin kaupunkiin tutustumaan, Danholmenin saaren kautta - sieltä kulkee vanhempi ja matalampi nostosilta, jota myös junat käyttävät. Kaupunki on hansakaupunki ja se on joskus ollut paljonkin laajempi - molemmat katedraalit ja raatihuone tuntuvat kohtuuttoman isoilta. Pärähdimme tuurilla toisen kirkon pihaan, löysin heti vapaan ruudun, ja maksuautomaatilla vanhempi herra tarjosi lippuaan - oli juuri lähdössä ja siinä vielä puoli tuntia jäljellä. Eipä siinä valittamista.

Kiersimme kirkon, mittailimme katuja. Kujat olivat kapeita, kuten talotkin, monet punatiilisiä kuten Lyypekissä. Entinen vauraus näkyi, kuten myös myöhemmät, laihemmat vuodet - osa rakennuskannasta kaipasi remonttia, osa jopa moukaria ja täryporaa. Itä-Saksan vaikutuskin erottui, siellä täällä vilahteli tutuista betonielementeistä laadittuja kopioita. Ei sentään niin härskisti kuin Berliinin Nikolaiviertelissä, mutta kuitenkin.

Parkkiaikaa jäljellä noin seitsemän minuuttia - pitäisikö käydä katedraalissa ihan sisällä? No, miksipä ei. Kokeilin ovea, josta hetki sitten tuli ihmisiä. Se ei hievahtanutkaan. Yritin uudestaan, ei mitään. Tämän täyttyy olla merkki, ei rienaajia pyhille paikoille, totesin ja nykäisin vielä kerran ihan tosissaan. Nyt se aukesi, melkoisen ujelluksen ja vihellyksen saattelemana; sisäinen ylipaine imi ovea kiinni melkoisella voimalla. Sisällä alttaritaulu oli pressun peitossa ja kulku muutenkin rajoitettua - mahtipontisesti koristellut urut sentään näkyivät, kuin myös kullalla ja liiankin ilmeikkäillä veistoksilla silatut ylhäisön aitiopaikat. Niistä olisi riittänyt huumoria loppuviikoksi, vaan aika oli jo täysi.

Kirkolta raatihuoneelle - ja koska mukulakivet eivät innostaneet, autolla. Seurasi perusteellista pyöritystä yksisuuntaisten pikkukujien viidakossa; ihme, että siellä sai ylipäätään ajaa. Seurailimme kaupunginmuuria, se näytti olevan vanhalla paikallaan mutta kovin tuoreelta noin muuten; tiilet olivat liian hyväkuntoisia ja tasalaatuisia, saumat täsmälleen samanpaksuisia ja laserintarkasti vaaterissa. Torille ei saanut ajaa, mikä oli toisaalta hyvä. Löysin uusiomuurista parkkihallin, jätimme kuoriaisen sinne - uloskäynti kulki vanhan muurin perustusten poikki.

Torille ja tarpeettoman massiiviselle raatihuoneelle oli ehkä korttelin matka, meininki muuten hyvin samanlainen - poissa olivat Wismarin ruotsi-intoilu ja Kielin ylikorostettu merellisyys. Raatihuoneentoria reunustivat ravintolat ja kahvilat, kuten kuuluukin, sekä tietysti kaupungin vanhin apteekki, Ratsapoteket. Tämä tosin taisi olla vuodelta 1994, mutta kuitenkin.

Raatihuoneen pyöreä torni oli lähes korkeampi kuin viereisen kirkon, mahtipontisuutta oli korostettu vielä feikkifasadilla kuin villissä lännessä ikään - julkisivun takana ei ollut läheskään niin korkeaa taloa. Korkea se olisi ollut silti, puolikkaanakin. Torilla veivasi joku kehnohko trubaduuri, biiseissä vaihtelivat sanat mutta soinnut tuntuivat pysyvän koko ajan samoina. Joko setti oli hienosti rakennettu, tai sitten mutkat vedettiin todella suoriksi.

Meidät ajettiin pois terassilaatikon päältä istumasta - muita maksuttomia penkkejä ei ollut. Pyh. Krista sanoi menevänsä johonkin kahvilaan, johonkin TOISEEN kahvilaan hetkeksi, että kierrä sinä vaan. Ja minähän kiersin. Raatihuoneen viereisen kirkon ulkoseinissä näkyi olevan hienoja puuveistoksia, mutta katu oli suljettu remontin takia. Ei taaskaan taidevandalismia, höh. Kuvasin omahyväistä enkeliä jollain toisella kujalla, kun puhelin soi: täällä on schnitzel tarjouksessa, otatko? Tuskin koskaan sanon korppujauhokuorrutukselle ei.

Pari kuvauksellista pikkukujaa kuvattuani saavuin pöytään melkeinpä yhtä aikaa leikkeeni kanssa. Hienoa. Hyvää oli ruoka, vaimon fish & chipsit toisin vielä paremmat - ja isommat ja halvemmat. Tasan ei käy, mikään. Torin trubaduuri oli vaihtunut viulistiksi, joka soitti nyky- ja eilispäivän hittejä taustanauhan päälle. Hankaluutena tässä oli se, että niin kovin monessa biisissä on samankaltainen sointukulku, joka johtaa samankaltaiseen melodiaan - ilman sanoja ja ylituotettua soundia on vaikea erottaa mikä viisu on kyseessä. Cranberriesin Zombiesta ja Despacitosta saisi hyvän mash-upin, sen opin tänään kun en meinannut erottaa kumpaa vedetään. Laskun saaminen olikin sitten ihan eri show; sitä sai pyytää kahteen kertaan, odottaa turhaan yli puoli tuntia - ja kolmannelta tarjoilijalta sen sai alle minuutissa. Aina sama juttu. Juoksulounas jo välkehti mielessä, mutta vaimo kepittää vielä toistaiseksi hieman hitaasti.

Aika oli täysi, siispä rengasbisnes kuntoon ja kohti kaukaisinta rantaa. Korjaamolla kohtasimme kuitenkin hermostuneen reiskan: tilattu uusi vanne ja rengas eivät sitten ikinä saapuneet. Puheluita sinkoili sinne tänne, tavarantoimittajille ja alihankkijoille kerrottiin mitä mieltä tällaisesta oltiin - vaan ei auttanut. Joko tulisimme takaisin huomenna kello neljä, tai saisimme rahat takaisin. Oli pakko ottaa rahat, lautta Ruotsiin kun lähtisi jo kahdeltatoista. Saakutti.

Kämpille miettimään, ilmantäytön kautta. Purin takakontista noin tuhat olutpulloa pikku nyssäköissä, erinäisiä suklaita ja karkkeja, seitsemän hautakynttilää, kaksi rikkinäistä sadeviittaa ja yhden varjon, pienen puutarhalapion ja kuokan, kassillisen huomioliivejä, kahdet nahkahanskat, rengasavaimen, ensiapulaukun, puolikkaan paperikassin, tulitikut ja kourallisen vanhoja kassakuitteja. Nostin mattoa, sen alta paljastui vararenkaan kokoinen pyöreä kolo, johon oli aseteltu styroksipidikkeeseen pullo paikka-ainetta ja tupakansytyttimestä virtaa ottava kompressori. Rengas ja tunkki siis OLISIVAT MAHTUNEET! You bastards.

Järkevä ihminen olisi tässä kohdassa kiivennyt yläkertaan syömään ja lepäämään, vaan en kyllä ala sellaiseen - heitin vastuullisuuden ikkunasta, sillä nyt on loma ja kerrankin aika kokea. Halusin nähdä auringonlaskun rannalla ja se onnistuisi täällä kyllä. Siispä auto kohti Bergen auf Rügeniä ja sitten Lietzovia, jota edeltävältä kapealta kannakselta avautui melko hyvä näkymä luoteeseen yli matalan lahden - kalastushenkilö näytti kävelevän vetten päällä kuin jeesus. Sagardin kautta Gloween, ohi dinosauruspuiston - saaren suurimman, ne mainostivat, mikä herätti kysymyksen: onko niitä muka toinenkin? Glowen ja Breegen välinen kannas näyttää kartassa kapealta kuin Punkaharju, mutta on oikeasti useita satoja metrejä leveä. Parkkipaikkojakin oli, vaan erämaavaellus dyynihiekkapohjaisessa pimenevässä männikössä ei oikein inspiroinut. Ajoin Breegen satamaan, se oli auringonlaskuun nähden väärällä puolella. Bensakin uhkasi ehtyä ja rengas huuteli lisää ilmaa. Pelkkää voittoa, tämä matka.

Navi huomasi yhden bensiksen Altenkirchenissä, se menisi kiinni vartin päästä, matka-aika 7min. Sinne! Suunnistaja unohti kuitenkin kertoa, että lähes koko matka oli päällystetty huonosti ladotuilla, DDR:n aikaisilla mukulakivillä. Tärinä nousi sellaiselle tasolle, että renkaan kestäminen ehjänä ja vanteella oli pieni ihme. Bensa maksoi 2.05 - ilmaa sai ilmaiseksi. Taivas ehti jo tummua, oli siis käännyttävä takaisin ja myönnettävä tappio.

Musiikki soimaan ja ikkuna auki, jotain mahtipontista progea - nyt tarvittiin pitkiä kaaria. Katuvaloja täällä ei liiemmin ole, edes taajamissa; sai siis nautiskella pimeistä pikkuteistä. Mikäs sen parempaa kuin kruisailla lämpimässä illassa, hyvä musa sopivan kovalla.

Pohjoismaiset polttimot ovat kaiketi tymäkämpiä kuin täkäläiset; vähän väliä joku vastaantulija vilautti valoja, että nyt ne pitkät pois. Vastasin laittamalla ne päälle, että kyllä ne toiset olivat vasta lyhyet. Samaa ihmettelin toki jo Öölannissa, joku homma tässä nyt on. Suuntauksenkin pitäisi olla kohdallaan, katsastuksesta pari kuukautta.

Huomenna tosiaan Ruotsiin, seuraa paikka-aineen tahaton kestotesti - vaihtoehtoakaan kun ei oikein ole.

Växjö, Ruotsi, 14. syyskuuta 2022

Perusteellinen pakkaus ja pakan sekoitus, taas mahtuu vähän lisää. Aamiaiseksi kaikkea kummallista, kuten kuvasta näkyy. Kävin kaivamassa esiin pikkukompressorin ja paikka-aineen, luin poikkeuksellisesti ohjeet ja annoin koneen pöristä. Ohjeissa sanottiin, että jos paine ei aineen lisäämisen jälkeen nouse seitsemän minuutin aikana yli kahden barin, on homma syytä jättää sikseen ja tilata hinuri. Yhdistin paikkapullon systeemiin, mittari hyppäsi heti tappiin: kahdeksan baria! Riittääpähän sitten. Siitä se hiljalleen laski normaalimmaksi, laitoin hieman ylimääräistä for good measure.

Tässä kohtaa mainittakoon, että en tiennyt paikka-aineen käytöstä tai käyttäytymisestä mitään. Ohjeita (joissa oli pelkkiä kuvia) tulkittuani jäin käsitykseen, että aine kestäisi korkeintaan 24 tuntia ja/tai 500 kilometriä - ja alkaisi sitten vähitellen haihtua. Näinhän ei ole, vaan mistäpä tiesin. Kävin siis uskollisesti täyttämässä kumia kerran päivässä ja säästin paikka-aineen tähän viimeiseen etappiin. Tietääkseni rengas on tänäkin päivänä jossain autotallin nurkassa, eikä paine ole laskenut vähääkään.

Sitten vaan avain postiluukkuun, kamat autoon ja tietä nielemään, hitaasti alkuun mutta luottamuksen kasvettua ...vieläkin hitaasti. 80 oli ihan maksimi, sen kovemmassa kyydissä alkoi täristää. No, pääasia että päästään liikkeelle ja lopulta kotiin asti.

Matkalla Sassnitziin ei tapahtunut mainittavaa, Krista kävi vielä täydentämässä varastoja Rossmannissa - itse vastustin Rewen kutsua parkkipaikalla, vaikka hyvin olisin ehtinyt. Satamassa valitsin oikean kaistan, Ruotsiin kiitos eikä Tanskaan, vaikka vaihtoehto houkuttelikin, ja jäin muiden perään odottelemaan. Oudoksutti, kun tuttua koppirivistöä ei näkynyt. Kävelin jonon eteen enkä löytänyt mitään syytä pysähtyä juuri tähän, keskelle laajaa asfalttikenttää. No takaisin kyytiin, härskisti pakki päälle, jonon ohi ja kulman taa: siellähän se oli. Täti kopissa ihmetteli porukan ohuutta, tähän aikaan kun on yleensä jo vähän ruuhkaa. Hmm.

En seurannut tarkemmin mahtoivatko muutkin tajuta ajaa eteenpäin vai odottavatko vieläkin, kuin Toisen kerroksen lauluja -elokuvassa - tuli nimittäin tärkeämpää tekemistä; toivioretki border shoppiin. Löysin kaksi keissiä aivan kelvollista olutta yhteishintaan 20e, hintaan tosin sisältyi kävely autolle ja takaisin; koska olut myytiin pantittomana, piti täyttää lomake, johon tarvittiin passin numero. Ihanan Itä-Saksalaista, kuten Sassnitzin rakennuskantakin - katselin sitä hetken päästä mereltä, eikä harmittanut ettemme tutustuneet tarkemmin.

Laiva oli taas nopea katamaraani, tämä yksilö vaan näytti kovin pieneltä. Ja olikin. Uskomattoman paljon autoja sinne kuitenkin saatiin sullottua, mataliin, vain henkilöauton mentäviin tunneleihin. Matkustajatilat olivat täynnä lentokonetuoleja, kahvitiskiä ja pientä kauppaa lukuunottamatta. Omat tuolimme sijaitsivat aivan takakannelle vievän oven tuntumassa, saimme pian huomata että niin ei ollut hyvä.

Seisoskelin takakannella, kun moottorit käynnistettiin - hyvä helvetti miten paksua dieselsavua pöllähti silmät ja suut täyteen. Äyk. No, merelle päästyä tuuli varmaankin vie käryt kauemmas, tuumin. Vaan ei. Laivassa oli selkeä suunnitteluvirhe; alusta eteenpäin työntävät vesijetit muodostivat pärskeillään ilmapyörteen, joka heitti pakokaasut suoraan takakannelle - ja sisään ovesta, jonka vieressä istuimme. Tavallinen savupiippu olisi ratkaissut ongelman, vaan tällä kertaa suunnittelija halusi testata pakoputkelle tällaista reikä peräpeilissä -tyyppistä ratkaisua. Hyvä, hän.

Merelle päästyämme kapteeni käänsi hanat auki, alus melkeinpä hypähti eteenpäin - ja nyt sitä savua vasta alkoikin tulla. Ihanaa. Kaiken muun hyvän lisäksi sivutuuli kävi ikävästi laivan kylkeen ja sai sen keikkumaan. Meitä nyt ei pieni tai keskisuuri merenkäynti haittaa, mutta kävelystä tuli hieman haastavaa, kun hippi horjahteli seinästä seinään aallokon jälkimainingeissa. Kapteeni kuuluttikin hetken päästä, että ulos ei saa mennä. Yritin istua tuolissa, mutta ei siitä mitään tullut: ihmiset ravasivat kannella kielloista huolimatta, jokainen ovenavaus päästi sisään röökin- ja dieselinkäryä sekä kylmää ilmaa. Merellä ainakin oli jo syys. Ohitimme ensin kalkkikivikallioita, sitten rakenteilla olevan tuulivoimapuiston - ja sitten ei mitään. Vielä äsken kovin iloluontoinen ja tuttavallinen pikkukoira muuttui ensin vakavaksi, oksensi sitten lattialle ja piiloutui kantokoppaansa häpeämään. Nolotti sen puolesta.

Ystadissa ajelimme hetken aikaa keskustassa, näytti ihan sievältä ja yllättävän tanskalaiselta - vaan ei tuntunut kaiken koetun jälkeen enää oikein miltään. No, hittojako sitä pitkittämään jos ei heti toimi - tien päälle vaan. Lämpötilakin oli pudonnut viiteentoista ja pilvet näyttivät sateisilta.

Söimme taas Max-burgerit, tällä kertaa Kristianstadissa - se alkaa olla jo perinne. Bensaa ei tarvinnut ottaa, koska tankkasin tyhmänä melkein täyteen Saksassa - hinta olikin halvempi täällä, noin 1.78 euroa litralta. No, vielä tässä ehtii säästää. Matkalla ei tapahtunut oikeastaan mitään muuta, paitsi alku-Ikean ohitus Älmhultissa. Musiikista vastasivat suomalaiset 90-luvun rokkibändit, nostalgiassa on kiva edetä pitkin maaseutua.

Hetki ennen Växjötä navi sai jonkin kohtauksen ja heitti meidät kiemuraiselle kierrotielle, oudonnimisiin kyliin, keskelle mitä idyllisintä ruotsalaisuutta. Odensjö, Skäggalösa, Lockarör, Vederslöv, Dännigenlanda, Torpa, Telestad. Vastakohdaksi kaikelle söpöilylle DJ arpoi Polkaholixia, joka esittää vanhaa humppaa isolla bändillä ja punkilla asenteella. Ei sopinut sitten yhtään, eli täydellisesti.

Majoitus on kasvottomassa huoneistohotellissa; varustukseen kuuluu jopa pesukone ja kuivuri, vaan eihän tässä ole kuin yksi päivä enää jäljellä. Rengas kesti hyvin, kuten ihmisetkin - kotiinpääsyä taitavat odottaa kaikki.

Tukholma, Ruotsi, 15. syyskuuta 2022

Harmaa ja tihkuinen aamu, ensi kertaa piti vetää huppari päälle roskia viedessä. Kämpän ohjeistuksessa neuvottiin, että roskat pitää tosiaan viedä roskakatokseen, jonka tunnistaa siitä että se on katos ja siellä on roskia. Juum. Paketoimme asiat niin, että matkalaukun sai jättää autoon ja ottaa laivalle pelkän repun. Sitten pieni kierros Växjön keskustassa, josko sieltä sittenkin löytyisi jotain kiintoisaa. Ei löytynyt, paikka muistuttaa Hämeenlinnaa ja etenkin Lahtea - esimerkkeinä vaikkapa kekseliäät kaupunginosat Norra ja Söder-öster.

Suosimme pieniä teitä kun etenimme pohjoiseen, rengas kun ei antanut ajaa yli kahdeksaakymppiä täristämättä ikävästi. Säätilaa muuttui onneksi pian, kirkastui ja lämpenikin hieman. Vetlandan kautta Eksjöhön, maisema alkuun tylsää ja tasaista, myöhemmin onneksi kumpuilevaa ja pienten järvien täplittämää. Eksjö olikin odottamaton helmi, vanha puutalokeskusta kanavan rannoilla oli säilynyt lähes koskemattomana vuosisatoja. Todella idyllistä, eikä turistilaumoja missään. Lähistöllä on kuulemma kaksi muutakin puutalokaupunkia, pitää muistaa tämä.

Eteenpäin, pieni kauppatäydennys Tranåsissa - ei ollut ihan ruma paikka sekään. Jostain syystä ostin outoja tuliaissipsejä ja kummallisia limuja jo nyt, vaikka tarkoitus oli pysähtyä vielä Tukholman päässä. Hyvin keksitty, näin jälkikäteen mietittynä.

Kohti Alvastran luostarinraunioita ja Vätternin rantaa. Käskettäessä välttämään isoja teitä navigaattori vetäisi varsinaisen ässän hihastaan ja ajatti meidät niin pienille hiekkapoluille, etten löydä niitä kartasta. Kivan näköistä seutua, mutta tällä vauhdilla emme ehtisi Tukholmaan illaksi, tai välttämättä edes aamuksi. Tuntematon tie, sanoi navi. Alitimme sitä pitkin E4:n ja pysähdyimme pienen lammen rantaan imeskelemään eväitä, kuten grillattuja kanankoipia. Fiksu valinta autossa syötäväksi, huomasin. (ja näin hyvillä koordinaateilla paikka varmasti löytyy...) [Löytyi! Sättradammen oli lammen nimi.]

Tranås - Hårkrankeryd - Rödjesjön - Trehörna - Ekeberg - Lilla Sandkulla - Sättradammen - Ingvaldstorp - Rök - Tjugby - Heda - Alvastra Kloster. Siitä vaan seurailemaan.

Alvastran luostari oli pienempi ja huonompikuntoinen kuin oletin - ihan näkemisen arvoinen kyllä silti. Melko suuri osa rakennuksista oli olemassa enää muutaman tiilen korkuisina seinänpätkinä. Sain holvikaarista ja tyhjistä ikkuna-aukoista aivan kelvollisia otoksiakin, kunhan kirjaimellinen bussilastillinen mummoja ensin hieman hälveni. Opastaulusta luin, että luostarin toiminta loppui reformaatioon ja maiden isojakoon - niitä ennen läänitykset olivat kattaneet hyvän palan eteläistä Ruotsia. Viereinen maatila siirtyi ensin kruunulle ja sitten yksityistettiin, se oli toiminnassa yhä - lehmät huusivat navetassa innoissaan, oli kai ruoka-aika lähellä.

Autolla kohtasin huolestuneen oloisen vaimon; kello oli sijaintiin nähden liian paljon, ts. matkaa kohteeseen liikaa aikaan nähden. Oli siis laitettava ajohousut jalkaan. Emme pysähtyneet Röks stenin kohdalla, vaikka viisi minuuttia olisi kai jostain löytynyt - jäi nekin riimut näkemättä. Maisema oli muuten oudon iso ja laaja, kuin olisimme olleet jossain korkealla.

Paikatulla renkaalla ei saisi ajaa yli 80 kilometriä tunnissa, ja sen se kertoi kyllä ihan itsekin, täristämällä. Nyt oli kuitenkin tosi kyseessä, ajolähtötilanne ja tupla tai kuitti - käännyin siis moottoritielle ja polkaisin kunnolla. Tärinä voimistui ensin vauhdin mukana, mutta tasaantui sitten ja väheni satasen kohdalla kevyeksi hytinäksi. Tätä olisi pitänyt testata aiemmin. Riemu laantui kuitenkin hetkessä: kuului vaativa piipitys ja syttyi keltainen valo. Muuttuneen rengaspaineen varoitus! Ääk! No ei, ihan tavallinen bensavalo vaan. Vielä 100 km kantamaa jäljellä.

Siispä seuraavalle huoltikselle. Paikka oli joskus ollut iso ja kukoistava, nyttemmin käytössä pelkkä kylmäasema - eikä sekään toiminut rahalla tai kortilla, vaan jollakin aseman omalla nettisovelluksella. En kysynyt olisiko heillä ehkä tunkkia, vaan karautin seuraavaa kohti. Auton valituksen vaimensimme kääntämällä rokkia kovemmalle, kuten on vastuullista ja aikuista. Seuraavalle bensikselle ei ollut onneksi pitkä matka ja hintakin oli ihan sopiva, joskaan ei halvin mahdollinen - noin 1.80 euroa per litra. Mainittakoon, että tankkauspistoolin sai lukittua päälle - ei tarvinnut puristaa rystyset valkoisina koko aikaa.

250 kilometriä Tukholmaan, aikaa kaksi ja puoli tuntia - että jos ajaa satasta koko matkan, ehtii helposti. Eihän siinä, raskaampaa musiikkia koneeseen ja jalka lähemmäs lattiaa. Jo alkoi maisema vaihtua, Mjölbyn ja Mantorpin jälkeen Linköping, Norrköping, Nyköping, Hölö ja Mörkö, Södertälje, Kungens Kurva - ja kohta oltiinkin jo keskustatunnelin ruuhkassa. Satamaan kaarsimme tuntia ennen lähtöä, eli aikaa jäi reilusti - ja laivaankin pääsi ajamaan melkeinpä heti.

Hytti ei ollut valmis, painuin kannelle kuvailemaan. Aurinko ehti jo laskea, mutta tummat pilvet kaupungin yllä ja lähes tyynestä vedestä heijastuvat huvipuiston valot, kyllähän niissäkin riitti katseltavaa. Kuvasin vielä pitkään lähdön jälkeenkin, valo vain loppui kesken. Tuuli oli viileä, vaan ei missään nimessä kylmä, hupparilla pärjäsi hyvin. Jaa, kuka haluaa pitkittää? En kai?

Mutta entä mitä nyt? Loma loppuu saatana, pitää mennä töihin. Miten siellä käytiin? Kuka nyt hölisee miedosti viihdyttäviä joutavuuksia syötteeseenne? Rahat vai kolmipyörä? Kumpi valmistuu ensin, tämän reissun kuvat vai edellisen keskeneräiset kuvatekstit? Saammeko koskaan tietää? Näihin tunnelmiin. Ja takaisin studioon!

Turku, Suomi, 16. syyskuuta 2022 - epilogi

Herätyspimputus soi epähemulimaisen aikaisin, etenkin kun sisäinen kello kävi vielä Keski-Euroopan aikaa eli oli tunnin vähemmän. Autokannella herätyksen viimeisteli venäläisen katumaasturin yliherkkä varashälytin, auton merkki oli täysin tuntematon Haval. Joko pakotteet vaikuttavat?

Auringonnousu Turun linnalla on aina näkemisen arvoinen, vaan ei ihmistä saa herättää tähän aikaan - ei vaan yksinkertaisesti kykene toimimaan. Siitäkin huolimatta ajoin Kristan Kaarinaan, anopin luo aamiaiselle, ja suunnistin itse paikalliseen rengasliikkeeseen - siellä kun piti odottaa asennusvalmiina uuden kumin, valmiina tuoreelle ja suoralle vanteelle asennettuna. Puolen tunnin sisään saisin itsekin kahvia! Vaan, kuten edellisviikkojen tuurista arvata saattaa, eivät rengasukot olleet kuulleetkaan koko hommasta. Ei löytynyt nimellä eikä rekisterinumerolla minkäänlaista mainintaa, vaikka asian piti olla allelaittoa vaille valmis. Vaan ei hätää, sanoi rengashenkilö - toimittajalla olisi sopivia osia. Toimitusaika noin viikko, laitetaanko tilaukseen? En kysynyt heiltäkään, josko tunkkia olisi - olisivat pitäneet sen kuitenkin; vitsi ei vanhene ehkä koskaan.

Ajoin sitten itsekin anoppilaan, suutuspäissäni söin liian monta sämpylää ja kömmin rantamökkiin kauneusunille. Uudestiherännyt hippi ajatteli jo selkeämmin, ja kohtapa oli jo tilattuna vanne ja rengas Nurmijärvelle, noudettavissa alkuviikosta.

Seurasi kuulumisten vaihtoa, matkan kertausta ja kevyttä lounasta. Sitten vanhaa tietä kotiinpäin ja auton perusteellinen tyhjennys, muutaman hissillisen sai roudata - onneksi pieni veljeni tuli apuun. Päälle maistuivat bänditreenit, tai ainakin soittosessiot, ehkä muutama kylmä siinä sivussa. Kotiuduin viimeisellä kolmosella, kuten tapana on.

Kilometrejä kertyi 3775, siihen päälle vielä matka Turkuun ja takaisin. Uusien oluiden mittari näyttää lukemaa 169, ei ihan huonosti sekään. Ensi kesänä mennään taas, on se vaan hienoa hommaa. Kattavampi kuvaraportti valmistuu tuttuun tapaan myöhässä, kerron kyllä sitten. Ja jos ette ole vielä kurkanneet instan puolelle, niin hästäkillä hippienautoloma2022 löytyy joitain otoksia. Kuullaan!

- - -

Noin viikon kuluttua paluusta tyhjensin autosta viimeiset roskat, pullot, kerätyt kivet ja simpukankuoret. Kaivoin myös Ales Stenarilta poimitun kotilon hankalasta paikasta, penkin ja keskikonsolin välistä. Pesin kuorista hiekan ja roskan, jätin ne kuivumaan tiskialtaaseen. Kopistin samalla leikkuulaudan murut altaaseen. Kului puolisen tuntia, tulin hakemaan juomista. Tiskialtaassa mateli pieni kotiloetana, söi innoissaan kosteita leivänmuruja kuin ei olisi syönyt viikkoihin - kuten ei ollutkaan. Mitäs hemmettiä?

Netistä opin, että kotilot voivat vaipua horrokseen, jos olosuhteet ovat liian talviset - tai liian kuivat. Ne sulkevat kuorensa aukon kalkilla ja heräävät kunhan on aika, joskus jopa vuosien päästä. Luin juuri kotilosta, joka oli British Museumissa liimattuna näyttelytauluun monia vuosia, ennen kuin joku huomasi että tämä kuorihan onkin asuttu. Etana heräsi ja vietti muutaman vuoden pienen julkkiksen elämää. Me taas ihmettelimme, että mitä tuolle nyt tekisi. Ulkona alkoi olla kylmä öisin.

Otuksen nimeksi annettiin Bismark ja se asui lautasella salaatin ja kurkunviipaleiden keskellä, siivilän alla. Ihastuimme sen uteliaisuuteen ja yllättävään älykkyyteen - kaverilla kun ei ole edes aivoja, vain hermokimppujen tihentymä - ja silti sen touhuissa tuntui olevan päämäärä. Muutaman karkausyrityksen jälkeen hankimme käytetyn terraarion ja meillä oli nyt virallisesti lemmikki. Näin se siis tapahtuu.

Ehdimme ottaa joulukorttikuvat, mutta pari päivää ennen joulua Bismark ei enää tullut ulos kuorestaan. Surkeus.

Mukavan kesän ja sekvan syksyn jälkeen Ilmari löysi duunista tutunnäköisen kuoren - samanlaisen kuin Bismarkilla, hengailemasta trukkilavan päältä. Se tuotiin kotiin ja heräteltiin samalla kun kinkku oli uunissa. Kohta jo söi matelija kurkkua ja mittaili uutta ympäristöään. Sen nimeksi piti antaa Leclerc ja viedä se Itäkeskukseen ajamaan rullaportaissa; Itis I, Leclerc, l'escargot dans l'escalier. Hetken pidempään sitä tarkkailtuamme vaihdoimme sittenkin nimeksi Dummkopf - se sopi paljon paremmin. Hänen typeryytensä innostui olosuhteista niin paljon, että on alkanut munia - ja kaksi niistä ehti kuoriutua, ennen kuin tajusimme. Niitä pieniä silmiä ei voinut vastustaa, joten nyt heitä on kolme. Enempää ei tule, terraarion multaa vahditaan tarkkaan.

Seuraava matkapäiväkirja ilmestyy ennen pitkää. Kuullaan taas.