11.6.2013 tiistai, Berliini

puolipilvistä, hermo menee kun on koko ajan hiki

Krista:

Sachenhausen. Jotenkin älytöntä, ettei näinkin kova 2. maailmansota-"intoilija" ole käynyt yhdelläkään keskitysleirillä. Sitä vaan on aina tiennyt, että päivä menee pilalle ja kaikki vituttaa. Noissa muistokeskuksessa ja Anne Frankin talossakin itkenyt silmäni punaisiksi. Aiemmilla Berliinin reissuilla en ole halunnut "tuhlata" yhtä päivää kaikkeen siihen. Nyt kun olisi enemmän aikaa, päätettiin jo kotona, että mennään. Voi sitten loppupäivän dokata ja olla masentunut jos siltä tuntuu.

Mesta sijaitsee Oranienburgin kaupungin (lue: kylän) lähellä, noin tunnin junamatkan päässä Berliinistä. Paikka on kuin joku vanhusten paratiisi: pari eri palvelukeskusta, oma spa ja kahvila, vieri vieressä diabeteslääkäriä ja kuulonhuoltokeskusta. Älyttömintä oli, että omakotitaloalue jatkui aivan leirin porteille. Kuka haluaa asua keskitysleirin vieressä?!? Joo, käännyt siitä krematoriolta vasemmalle, toka talo joukkohautojen jälkeen. Sama kai kun Berliinissä on kerrostaloja ja niiden parkkipaikka entisen führerbunkerin kohdalla. Taloyhtiön hallituksen kokouksessa tapellaan siitä, kuka saa sen ruudun missä Hitler ampui itsensä.

Tollasilla kauheilla paikoilla tulee aina fyysisesti huono olo. Sama oli esimerkiksi Tallinnan Patarei -vankilassa. Voimat on pois, askel ei kulje, ahdistaa. Ja heti pois lähtiessä helpottaa. Itku ei tule niinkään kaikesta karmeudesta, kaasukammioista tai hirttopuista. Ei ne musta tunnu pahalta, ennemminkin ovat kummallisella tavalla mielenkiintoisia. Itku tulee ihmiskohtaloista, kun näkee että tämän niminen ja näköinen ihminen koki tämän kaiken. Tai muistomerkeille tuodut kukat. Että joku on jäänyt kaipaamaan. Yksittäinen kuivunut kukka, yksittäisellä krematorion kivellä.

Pahuushan on psykologisessa mielessä kiinnostavaa. Miten näennäisesti yksi ihminen on saanut miljoonat toimimaan mielensä mukaisesti. Saanut uskomaan, että on oikein yrittää tuhota tietyt ihmiset, koska. Että eivät ne edes ole ihmisiä. Tai että taas miljoonan ummistavat silmänsä tapahtuvalta, koska pelkäävät oman henkensä puolesta. Tai yhteisön paineesta. Tai mikä minäkin aikakautena ja missäkin taistelussa on kenenkin selitys. Ja miten historiasta ei opita – suurin osa tuomitsee holokaustin automaattisesti, muttei uhraa ajatusta sille, mitä nykypäivänä ympäri maailmaa tapahtuu. Kunhan kahvin hinta ei vaan nouse jonkun kriisin ja katastrofin seurauksena.

Ja vielä, miten ihmismieli toimii: krematorion uunin kivellä oli kuollut hiiri. Ruumis uunissa. Meinasin nielaista kieleni, kun ei voinut nauraa. Eihän sellaisessa paikassa voi. Samat aivot vaativat tänään illalla kaljaa ja huomenna shoppailua. Mitkä defenssimekanismit?

Jatkohuomio: Poden angstiani puistossa, jonka läpi kulki vielä 25-vuotta sitten muuri. Lähes yhtä väkivaltainen ja kammottava asia, kuin natsien joukkotuhot olivat. Ainakin yhtä raastava ja tuhoava tälle maalle. Nyt nuoriso juovoilee, potkii palloa, soittaa kitaraa, grillaa. Ei kai hirveyksistä pääse yli, jos niihin jää vellomaan. Pitää mennä eteenpäin. Silti pitää muistaa ja tuntea historia (ja yrittää oppia siitä). Siksi on hyvä, että Sachenhausenin kaltaisia paikkoja ei ole vedetty matalaksi. Vaikka niissä käyminen tuntuukin pahalta.