Berliini, päivä kolme (osa 2.)

Museo oli osa sadepäivän suunnitelmaa - taivas tosin on pilvetön ja lämpöä riittää, sade satoi jo yöllä loppuun. Suuntasimme kalmohetken päätteeksi pieneen kauppaan ja sieltä puistoon. Myyjä kehui St. Pauli -kassia, johon mahtuikin yllättävän monta erikoisolutta. Monbijouparkissa oli oikein kesäinen tunnelma, mäyräkoiranpennut telmivät nurmella ja varis söi muffinssivuokaa tyhjäksi.

Puistoelämä jäi hieman torsoksi, yhteen Vostok-limuun (granaattiomena-taateli, ei uskoisi mutta hyvää oli) ja yhteen luomupilsiin (tuskin tarvinnee kehua.) Santa Maria Mexican Dinerissä oli nimittäin taco tuesday eli kaikki tacot eurolla. Paikka on pieni ja tulee nopeasti täyteen, halusimme mahtua. Ruoka ei pettänyt taaskaan, etenkin kaktustaco toimi kuin tauti, vaikkei siinä meskaliinia ollutkaan - mansikkamargaritasta sai kivan aivojään kauniiksi lopuksi.

Ilta alkoi pimetä, siirsimme itsemme ja eväämme Landwehrkanalin rantaan, kohtaan, jossa väylä levenee ja jokilaivat kiinnittyvät laituriin. Loiva nurmikko viettää rasvatyyneen veteen, joutsenet lipuvat ohi arvokkaasti ja sorsat vain hieman vähemmän arvokkaasti, aurinko liekehtii pilvissä ja vastarannalta soi 20-luvun jazz. Hetki on lähes täydellinen, ilta lämmin - ja sitten viereinen teinilauma alkaa hoilata päivän hittien kertosäkeitä nuotin vierestä, niin pitkälle kuin muistavat (ei kovin pitkälle.) Rantavallia pitkin juoksee lihava ja pörheä rotta, sitten toinen ja kolmas. Eivät pelkää yhtään, ovat tottuneet. Tuuli nousee ja veden tyyneys rikkoontuu, sorsalauma säikähtää molskahtavaa kalaa ja pyristelee rääkyen taivaalle. Aurinko on laskenut, tulee kylmä, jazz vaikenee.

Kämpillä syön ison kanapeen ilman ampiaislisää ja lämmitän eilistä nakkikastikerieskaa. Telkkarista tulee sotapätkiä, lihavat natsit huutavat kilpaa ja hieman laihemmat nousevat vuorille. Onneksi on olutta.